Tähtien sodan onnistunut taustoitus****

                                Rogue Onen päätähdet Diego Luna, Felicity Jones ja droidi
                                K-SO2. (LUCASFILM)

Supersuosittua Tähtien sota – elokuvasarjaa taustoittava Roque One: A Star Wars Story (2016) on visuaalisesti ja kerronnallisesti komea sota- ja fantasiaelokuva. Rogue One on aikuisille suunnattu, tummasävyinen ja aiemmat Tähtien sota –leffat mainiosti yhteenpunova mahtipontinen spektaakkeli. Sen ongelmat ovat lähinnä ohuessa ihmiskuvauksessa ja huumorintajuttomuudessa.

Gareth Edwardsin taitavasti ohjaama Rogue One sijoittuu ajallisesti elokuvasaagan Episodi III - Sithin koston (2005) ja Episodi IV – Uusi toivo (1977) väliin. Se on ensimmäinen kolmesta taustaelokuvasta, jotka luovat kontekstin George Lucasin ohjaamille Skywalker-suvun tarinoille.

Leffa kertoo galaktista Imperiumia vastaan taistelevasta kapinallisjoukosta, joka on häviämäisillään sodan niskanpäällä olevaa vastustajaansa vastaan. Väsyneet ja lähes loppuun palaneet kapinalliset saavat jättimäisen haasteen, kun he kuulevat Imperiumin saavan pian käyttöönsä uuden superaseen, Kuolemantähden. Se on pienen kuun kokoinen taisteluasema, joka voi superlaserillaan tuhota kokonaisia planeettoja.

Kuolemantähden suunnittelija on Galen Erso (Mads Mikkelsen), joka elokuvan alussa pakotetaan uudelleen Imperiumin palvelukseen. Elokuvan päähenkilö on hänen tyttärensä Jyn Erso (Felicity Jones), joka 20 vuotta isänsä sieppauksen jälkeen joutuu vastentahtoisesti kapinallisten riveihin. Jynin toivotaan pääsevän käsiksi Kuolemantähden piirustuksiin, jotka voisivat paljastaa taisteluaseman heikon kohdan.

Jyn Erson roolihahmo tuo mieleen taisteluhalussaan ja –valmiudessaan Tomb Raiderin Lara Croftin sekä vuoden takaisen Star Wars – The Force Awakensin sankarittaren Rayn.  Hänen salaisen tehtävänsä ympärille rakentuu kapinallisten ydinjoukko. Jayn rinnalle nousee kylmäverinen kapinallisjohtaja Cassian Andor (Diego Luna) ja sotaisa droidi K-2SO (äänenä Alan Tudyk). Monenkirjavasta kapinallisjoukosta nousevat esiin myös sokea soturimunkki Chirrut Imwe (Donnie Yen) ja hänen tulivoimainen ystävänsä Baze Malbus (Jiang Wen).

Ristiriitaisin hahmo kapinallisjoukosta on Saw Gerrera (Forest Whitaker), jonka erillinen kapinallisryhmä tekee terrori-iskuja sivullisista kuolonuhreista välittämättä. Tämä vertautuu vääjäämättä nykypäivän terrorismiin. Kapinalliset käyvät katutaisteluja Imperiumin iskujoukkoja vastaan mm. sodan murentamassa jedipyhättö Jedhassa, jonka näkymät tuovat mieleen Irakin sodan ja kovia kärsineen Syyrian Aleppon.

Leffan keskeinen pahis on Imperiumin insinöörijoukkojen kenraali Orson Krennic (Ben Mendelsohn), joka pyrkii saamaan Kuolemantähden valmiiksi - ja näin keisarin suosion. Hän joutuu silti toimissaan usein ylempiensä nöyryyttämäksi ja manipuloimaksi. Elokuvan veretseisauttavin hahmo on kuitenkin Tähtien sota –faneille niin tuttu (Darth) Vader. Kun hän tarttuu punaiseen valomiekkaansa ja hönkii James Earl Jonesin baritoniäänellä,  jokin arvostelijassa kiljuu jällennäkemisen ilosta.  Mikä galaktinen konna!

Roolihahmojen runsaus aiheuttaa sen, että elokuvan ihmiskuvaus jää vääjäämättä ohueksi. Felicity Jones Jyninä ja Diego Luna Cassian Andorina eivät pääparina sytytä ollenkaan samaan tapaan kuin Carrie Fisher prinsessa Leiana ja Harrison Ford Han Solona Episodi IV:ssä. Elokuvan maailma on synkkä ja väkivaltainen. Asiat ratkotaan pitkälti asein, ja lahtaaminen on lähes samaa luokkaa kuin räiskintäpeleissä. On jotenkin kuvaavaa, että elokuvan sankaridroidi K-2SO vastaa lähes yksin elokuvan humoristisista heitoista.

Pienistä puutteistaan huolimatta Rogue One on hyvää elokuvaviihdettä. Se paikkaa monia epäloogisia aukkoja edellisissä Star Wars –elokuvissa. Se on visuaalisesti erittäin näyttävä ja avaruusnäkymiltään lumoava Alfonso Cuarón Gravityn (2013) tapaan. Pitkä lopputaistelu huipentaa tämän hienon fantasia- ja sotaelokuvan. Disneyn seuraavaa siirtoa avaruussaagassa odottaakin jo innolla.

Elokuvan traileri:

Viihdyttävä dokkari suomirockin keski-ikäisestä dinosauruksesta ****

                                Eppu Normaali vuodelta 1984: Martti ja Aku Syrjä, Juha
                                Torvinen, Pantse Syrjä ja Mikko Nevalainen.

”Tässä on viisi Eppua, viisi kaunista heppua

Me soitamme rajulla tavalla, ja näytämme hyvältä lavalla…”

-        -  Eppu Normaali: Jee jee 1979. Poko Records

Suomirokin dinosaurus, ylöjärveläisbändi Eppu Normaali juhlii tänä vuonna 40-vuotista taivaltaan. Punkbändinä aloittanut yhtye on kulkenut pitkän matkan teini-ilmiöstä myöhäisessä keski-iässä olevien muusikkojen instituutioksi. Monet yhtyeen fanit ovat vanhentuneet rinnakkain bändin jäsenten kanssa.

Eppu Normaali nousi suomirokin tähtikaartiin 1970- ja 1980-luvulla yhdessä Juice Leskisen, Dingon, Pelle Miljoonan, Hassisen Koneen ja Leevi & The Leavingsin kanssa. Siinä missä Pelle Miljoonan punk oli julistavaa ja yhteiskunnallista kritiikkiä tulvillaan, Eput irrottelivat humoristisin, sarkastisin ja ajoittain suorastaan rupisinkin riimein.

Eput-elokuvan (2016)  on käsikirjoittanut ja ohjannut television puolella dokumentteja tehnyt Saku Pollari. Dokumentin kehystarinana kulkee Eppu Normaalin valmistautuminen 40-vuotisjuhlakonserttiin Tampere Filharmonian kanssa. Tästä taustasta tie vie bändin jäsenten kertomana menneisyyteen, jota ryyditetään arkistomateriaalilla ja dramatisoinneilla. Hiljattain ensi-iltansa saaneeseen Danny-dokumenttiin verrattuna Eput-leffasta löytyy selkeä draaman kaari ja näkökulma.

Tarinan keskiössä ovat Eppu Normaalin kitaristi ja säveltäjä Mikko ”Pantse” Syrjä ja yhtyeen ikiliikkuja, laulusolisti Martti Syrjä. Ylöjärveläisen veljesparin ohella esiin pääsevät kaikki bändin jäsenet, rumpuja soittava serkkupoika Aku Syrjä, kitaristi Juha Torvinen sekä bassoa kaulineet Mikko Saarela, Mikko Nevalainen ja Sami Ruusukallio. Taitavan sanoittajan Saarelan jätettyä bändin sen sieluina toimivat Eppu-saundin luoja Pantse ja dynaaminen huumorimies Martti.

Dokumentti piirtää eloisan ja letkeän kuvan Epuista, joiden veljeys ja kaveruus ovat silmiinpistävän aitoja asioita. Elokuva ei peittele myös suursuosion kääntöpuolta. Bändin alkoholinkäyttö oli holtitonta 1980-luvun huippuvuosina ja 1990-luvulla. Pahasti alkoholisoitunut Martti pelastui elämälle 2000-luvun alussa Lapualla saamansa Minnesota-hoidon ansioista. Tänään bändi on instituutio, jonka soittotaidot ja vahva saundi ovat aivan eri maata kuin kolmen soinnun peruspunkkia edustanut läpimurtobiisi Poliisi pamputtaa taas.

Tässä dokumentissa ei pidetä ikävää. Njet njet. Leffa on täynnä hauskoja muisteluita. Yksi parhaista liittyy kirjailijaperheeseen syntyneiden Syrjän veljesten varhaislapsuuteen. Pantse oli kyhännyt laudoista panssarivaunun eli martintappoaseen. Kun ammuksina käytetyt multapaakut eivät olisi osuneet varsinaiseen kohteeseen eli pikkuveljeen, Pantse pakotti Martin seisomaan 1,5 metrin päässä tykinpiipusta. Myöhemmin hän kyllä hyvitti velipoikaan kohdistuneita kolttosia.

Filmissä kuullaan pätkiä lukuista Eppujen biiseistä Akun tehtaasta kansalliskappale Murheellisten laulujen maahan ja sieltä Suolaiseen sateeseen. Dokumentin äijämeiningistä kertoo se, että ainoa valkokankaalla vilahtava nainen on Martin ja Pantsen kirjailijaäiti Kirsi Kunnas. Näin siitäkin huolimatta, että ilonpitobändin arsenaalista löytyy läjäpäin kauniita rakkauslauluja: Tahroja paperilla, Kun olet poissa, Tahdon sut, Näissä sanoissa ja Sydän tyhjää lyö.

Kauhavalaisittain ainoa harmittava asia on se, että kitaristi Juha Torvinen jättää mainitsematta neljä varhaisnuoruutensa vuotta Kauhavalla, jolloin hän oli muun muassa musiikinlehtori Selim Rentolan oppilaana.

Elokuvan traileri;

J.K. Rowling taikoo taas***

                                Eddie Redmayne on erinomainen Lisko Scamanderina.

Harry Potter –fantasiakirjoillaan maailmanmaineeseen kohonnut  J. K. Rowling on loihtinut taikasauvallaan uuden velhosaagan, josta on tarkoitus tehdä viiden elokuvan sarja. Y-Kinossa ensi-iltansa saanut Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (2016) on kelpo fantasia- ja seikkailuelokuva, joka jää kuitenkin hieman sekavaksi ja pinnalliseksi laajan henkilö- ja hahmogallerian esittelyssään.

Elokuvan nimi ja lähtökohta on Potter-romaaneista tuttu Lisko Scamanderin teos, joka oli velhopoika Harryn koulukirja Tylypahkassa. Fantasiaseikkailu sijoittuu velhokoulun sijasta vuoden 1926 New Yorkiin, joka on komea, synkkä ja ristiriitainen art deco-tyyppinen suurkaupunki.

Leffa käynnistyy brittiläisen taikazoologi Newt (Lisko) Scamanderin (Eddie Redmayne)  saapumisella metropolikseen mukanaan matkalaukullinen maagisia ihmeotuksia. Epäonnekseen Liskon ihmelaukku vaihtuu leipuri ja ei-taikki Jacob Kowalskin (Dan Fogler) salkkuun. Soppa on valmis, kun liskon ihmeotukset ottavat jalat alleen ja viilettävät pakoon New Yorkin kaduille ja kujille.

Lisko pyrkii saamaan karkulaiset kiinni yhdessä Kowalskin, Yhdysvaltain taikaministeriön entisen aurorin Porpentina Goldsteinin (Katherine Waterston) ja tämän sisaren Queenien (Alison Sudol) kanssa. Asiaa mutkistaa huomattavasti se, että suurkaupungin ylle heittää samanaikaisesti varjonsa salaperäinen ja aggressiivinen tuhovoima. Velhoyhteisön taikalehdissä kysellään Potter-lukijoille tutun julman Grindelwaldin (Johnny Depp) perään.

Amerikkalainen taikayhteisöjen jäsenet elävät brittikollegoidensa tavoin salassa ihmismaailman rinnalla, mutta he pelkäävät paljastuvansa ei-taikeille, joiksi he tavallisia ihmisiä eli kutsuvat. Elokuvan keskeiset jännitteet koskevatkin velhojen ja ihmisten välisiä suhteita. Heidän yhteenotoistaan on määrä rakentaa elokuvan keskeinen uhkakuva, mutta David Yatesin ohjauksesta puuttuu jäntevyyttä ja leffa jää Pottereita tuntemattomalle auttamatta hieman sekavaksi.

Rowlingin käsikirjoituksessa painottuu Harry Potter –saagan tavoin rohkeus, oikeudenmukaisuus, suvaitsevaisuus ja rasismin vastaisuus. Hän uskoo myös hyvyyteen ja ystävyyteen. Sarjan ihmeoliot jäävät ensimmäisessä osassa sivurooliin, mikä on sääli

.

Pyrkimys Pottereiden suosion uusimiseen ei ole kiinni näyttelijöistä vaan tarinan monipuolisuudesta ja uskottavuudesta. Eddie Redmayne on arkana, kömpelönä  ja hajamielisenä Liskona erinomainen valinta rooliin. Hieman aneeminen Katherine Waterston jää tässä elokuvassa säihkyvän Alison Sudolin ja mainion Dan Foglerin varjoon. Colin Farrell, Ezra Miller ja Samantha Morton näyttelevät hienosti velhomaailman suvaitsematonta siipeä.

Pienistä ongelmistaan huolimatta Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on lupaava elokuva, jonka erityistehosteet on toteutettu taitavasti. Jos elokuvan jatko-osiin saadaan lisää jäntevyyttä, tuloksena on näyttävää ja komeaa fantasiaelokuvaa suurille joukoille.

Elokuvan traileri:

Kesy ja väsähtänyt komediatekele*

                            Tuomas (Jaajo Linnonmaa),  Niklas Aku Hirviniemi  ja Antti
                             (Sami Hedberg). (c) Solar Films / Alvi Pakarinen

Millainen on komediaelokuva, jonka energisin ja riemukkain huumori tulee esiin vasta lopputekstien yhteyteen liitetyistä hylätyistä otoksista?  - Surkea. Ohjaaja Taneli Mustosen Luokkakokous 2 – polttarit (2016) on kesy, tylsä, väsähtänyt ja säälittävä jatko-osa, jossa kikkeli on keskiössä, mutta meno munatonta.

Solar Filmsin tuottamat Luokkakokous-leffat perustuvat tanskalaisiin Klassefesten-nimisiin menestyselokuviin, joissa meno on suomalaiselokuvia roisimpaa.

Taneli Mustosen Luokkakokous 1 sai ensi-iltansa helmikuussa 2015. Suomalaismedioiden elokuva-arvosteluissa leffa lynkattiin löperänä,  sovinistisena, tunkkaisena ja alapäähuumoria viljelevänä örvellyksenä, jonka rasvainen huumori vetosi kuitenkin kansaan. Yli puolella miljoonalla katsojallaan elokuvasta tuli viime vuoden katsotuin.

Median julmistelulla on kuitenkin ollut vaikutuksensa kiireessä kyhättyyn jatko-osaan. Kaupallista menestystä janoava tuotantoyhtiö ja tekijät laskivat elokuvan ikärajan 12 vuoteen. Seksismiä vähennettiin, naisrooleja lisättiin, jyrkimmät ylilyönnit karsittiin ja peitonheiluttelu pudotettiin minimiin. Rahoittajien rauhoittelu ja poliittinen korrektius johtavat pitkäveteiseen, noloudella mässäilevään ja näyttelijätyöltään hyvin epätasaiseen tulokseen. Lähes puolitoistatuntisen leffan hauskimmat palat on tiivistetty puolitoistaminuuttiseen traileriin ja elokuvan lopun poistettuihin otoksiin.

Särmiä hiotessa komedialle kävi köpelösti. Kun ykkösosa kirvoitti katsojien hörönaurut viime vuonna, ei kakkososa juuri naurattanut lähes täyden elokuvateatterin yleisöä.

Luokkakokous 2:n koheltajakolmikko Niklas (Aku Hirviniemi), Antti (Sami Hedberg) ja Tuomas (Jaajo Linnonmaa) kokoontuvat elokuvan alussa viettämään Tuomaksen polttareita. Riemukkaan reissun päälle lankeaa kuitenkin pian vanhan koulukaverin Hendrikki ”Kikkeli” Kallosen (Kalle Lamberg) kuolema. Reitti hautajaisten kautta polttarien viettoon osoittautuu pian luultua monimutkaisemmaksi.

Pääkolmikon elämää varjostaa moni asia. Sinkku-Antin deittailu ei tunnu kantavan hedelmää, ja edellisosassa rockkukkona hääränneen Tuomaan tuore albumi on flopannut pahasti. Pitkäaikaisessa avioliitossaan nuutunut Niklas saa iskun, kun kuulee vaimonsa (Nina Lahtinen) tehneen syrjähypyn hyvinvarustellun Kikkeli-Kallosen kanssa.

On surkeaa, että elokuva rakentuu miehen sukukalleuden ympärille. Haaronvälihuumori on tuttua sekä radiojuontaja Jaajon että stand up-koomikko Hedbergin faneille. Se, että elokuvan ainoa ammattinäyttelijä Hirviniemikin kauhistelee, kadehtii ja räplää kuolleen kalua, on mautonta ja lähinnä uuvuttavaa. Kun keskenkasvuinen kolmikko kuolasi edellisosassa lähinnä mimmien parasta, vie tätä elokuvaa eteenpäin poikien peniskateus. Löysä käsikirjoitus johtaa löysään kerrontaan.

   

Luokkakokous kahdessa pääkolmikon naiset ovat vahvoja ja järkeviä. Sivurooleista vahvimman suorituksen tekee musiikkibisnespomoa näyttelevä Anu Sinisalo.

Kollikolmikko on tässä elokuvassa kovin pehmeä ja munaton. Aku Hirviniemen kasvot ovat kovasti viihderintamalla kuluneet, mutta tässä elokuvassa hänellä on parisuhdedraamassaan ajoittain hyvä ote. Sami Hedberg on pätevä stand up-koomikko, mutta näyttelijänä hyvin introvertti.  Jaajo Linnonmaan näyttelijätyötä leimaa yksitotisuus ja mediapersoonan edistäminen.

On jotenkin paradoksaalista, että tänä vuonna näkemistäni kotimaisista elokuvista Luokkakokous 2 on surkein, mutta kerännee silti yli 400 000 katsojaa. Juho Kuosmasen Hymyilevä mies (2016) kerää kehuja ja elokuvapalkintoja ulkomailla, mutta kotimaassa vuoden parhaan suomalaisen elokuvan on nähnyt alle 50 000 katsojaa. Tasan eivät käy onnen lahjat.

Elokuvan traileri:

Kuluttavan rakkauden syövereissä***½

                                Inka (Laura Birn) ja Juhani (Lauri Tilkanen) elävät leffan alussa
                                rakkaudentäyteisessä symbioosissa.

Y-Kinon valkokankaalla käväisi lokakuun puolivälissä kotimainen elokuva, joka olisi ansainnut kunnolliset katsojamäärät Kauhavallakin. Alli Haapasalon esikoisohjaus Syysprinssi (2016) kertoo kahden esikoiskirjailijan kiihkeän rakkaustarinan 1980-luvun alun Helsingissä. Tähtikaksikko Laura Birn ja Lauri Tilkanen onnistuvat rooleissaan, leffa on kauniisti kuvattu ja äänimaailmaltaan mielenkiintoinen. Sen sijaan 1980-luvun aluen uuden aallon Suomi ja taitelijaliikkeen erkaantuminen ylipolitisoituneesta kulttuurielämästä jäävät ohuehkolle käsittelylle.

Syysprinssi perustuu Anja Snellmanin (ent. Kauranen) samannimiseen romaaniin, joka on pitkälti omaelämäkerrallinen. Vuonna 1996 ilmestynyt teos kertoi Kaurasen ja Abiturientti-teoksellaan (1980) kuuluisuuteen nousseen Harri Sirolan kiihkeästä suhteesta ja Sirolan syvästä masennuksesta.

Elokuvan alussa nuoret kirjailijanalut tapaavat Helsingissä. Juhani (Lauri Tilkanen) on rikkaasta porvariperheestä ja juuri mainetta saanut esikoiskirjailija. Opiskelijatyttö Inka (Laura Birn) ihastuu ja rakastuu nuoreen, komeaan ja energiseen Juhaniin. Nuorten rakkaus on täynnä kiihkoa, himoa ja eroottista hurmaa. Inka ja Juhani pääsevät toistensa iholle ja pian myös ihon alle.

Toisiinsa hullaantuneet nuoret kirjailijanalut ruokkivat ja motivoivat toisiaan. Juhanan taiteilijakämpässä kirjoituskoneiden rätinä katkeaa vain rakastelun, ruokailun, unelmoinnin tai unennäön ajaksi. Kirjallisuutta opiskeleva ja työväenluokasta tuleva Inka toimittaa opiskelijoiden punkhenkistä kulttuurilehteä. Vanhan kellarissa käydään kiihkeitä kirjallisuusaiheisia keskusteluja, jossa halutaan jättää jäähyväiset ylipolitisoitumisen ajalle.

Elokuvan Inka kasvaa opiskelijatytöstä naiseksi ja aikuistuu. Hänen esikoisromaanistaan tulee menestys. Samanaikaisesti Juhanin kirjallisen luovuuden alta alkaa paljastua ikäviä piirteitä. Mies osoittautuu suureksi narsistiksi ja taiteellisesti mustasukkaiseksi Inkalle. Molemminpuoliseen rakkauteen alkaa tulla ikäviä ryppyjä Juhanin ilkeyden, pisteliäisyyden ja mielenterveyden järkkymisen takia. Matka kohti hulluutta alkaa.

Elokuvan pääparista Laura Birn piirtää hienosti Inkan roolin. Hän tavoittaa hyvin nuoren naisen ihastuksen, pelon, epävarmuuden ja kyvyn kypsään kasvuun. Lauri Tilkanen on vakuuttava karismaattisena esikoiskirjailijana, joka rockkukkomainen itsevarmuus valuu vähitellen depression viemäriin.

Elokuvan kauniista kuvauksesta on kiittäminen Rauno Ronkaista. Taideteollisesta korkeakoulusta valmistuneen, mutta pitkään New Yorkissa asuneen Alli Haapasalon tausta näkyy elokuvan musiikin ja mielenkiintoisen äänimaailman valinnassa. Hän ei punkkautta kuvatessaan turvaudu helpoimpaan ratkaisuun eli leffan täyttämiseen suomirockin klassikoilla.

Elokuvaa kuljettaa oivasti eteenpäin Glenn Patschan elektroninen musiikki ja ulkomainen pop. Filmin sisällön tiivistää Joy Divisionin kappale Love Will Tear Us Apart.

Elokuvan traileri:

Kun sota murtaa mielen***½

                        Yksi jatkosodassa järkkyneistä 15700:sta sotilaasta. SA kuva.

Y-Kinon ensi-iltaan tulee ensi lauantaina Timo Korhosen ohjaama tärkeä dokumenttielokuva Sodan murtamat (2016). Se kertoo suomalaisista nuorista miehistä, jotka lähtivät puolustamaan isänmaata sotaan, mutta joiden mieli järkkyi rintamalla. Dokumentissa puheenvuoron saavat veteraanien lapset, jotka joutuivat kotioloissa kohtaamaan vaietun kansallisen trauman.

Elokuvassa haastatellut kahdeksan lasta kertovat rohkeasti sen, millainen kodin todellisuus oli murtuneen isän palattua sodasta. Taistelutrauman satuttama mies ei pystynyt enää palaamaan täysin arjen asioihin. Hän saattoi olla sulkeutunut, tuntematon, väkivaltainen tai pahasti alkoholisoitunut – tai sitten siipirikko sotilas vaikeni tyystin sodan kauhuista perhettään suojellakseen.

Jatkosodassa 1941−1944 sai 191 miestä Mannerheim-ristin ritarin arvon. Samaan aikaan noin 15700 miestä joutui sotapsykiatriseen hoitoon. Sodan jälkeen sotasairaalat suljettiin ripeästi ja traumatisoituneet miehet jätettiin perheidensä kontolle. Tuhannet lapset joutuivat kuuntelemaan isiensä järkyttäviä sotakokemuksia.

Rintamalla olleiden jälkeläiset ovat halunneet selvittää syyt isiensä väkivaltaisuuteen, alkoholismiin ja häpeän tunteeseen, jotta he itse voisivat käsitellä lapsuuden aikaiset omat traumansa. Korhosen elokuva antaa heille tähän mahdollisuuden ja äänen.

Dokumentissa hyödynnetään taitavasti sotilaiden rintamalta lähettämiä kirjeitä, puolustusvoimien rintamakuvaajien kuva- ja filmimateriaalia, mielensä murtaneiden sotilaiden lasten kertomuksia sekä ensi kertaa sotapsykiatristen sairaaloiden potilaskertomuksia. Viimeksi mainitut kertomukset ovat karua kuultavaa.

Elokuvan kimmokkeena on ollut historioitsija Ville Kivimäen kirjoittama, vuonna 2013 Tieto-Finlandian saanut tietokirja Murtuneet mielet. Sama teos oli pohjana myös Ari Matikaisen dokumentille Sota ja mielenrauha (2015), joka tutki Suomen sotien vaikutusta koko kansakunnan mentaliteettiin. Matikaisen dokumentissa äänessä olivat tutkijat, Korhosen elokuvassa rikkinäisten sielujen lapset.

Sodan murtamat kertoo monta rankkaa tarinaa. Suurin osa niistä on ymmärrettävissä, osa ei. Psykiatriseen hoitoon sotatrauman takia joutunut sotilas oli siviilielämässä kovilla ja kantoi mielessään suurta häpeää. Ajan henki oli sodan jälkeen se, ettei traumatisoitunut sotilas ”ollut mies eikä mikään, kun ei ollut sotaa kestänyt.”

Jatkosodan jälkeinen Suomi keskittyi jälleenrakennukseen ja kansakunnan voimien elvyttämiseen. Peloista ja traumoista ei sopinut sodan jälkeen puhua eikä juuri myöhemminkään. Sotilaiden lasten kokemukset ovat kuitenkin olleet yhtä väkeviä kuin heidän vanhemmillaankin, koska pienelle lapselle pelko, turvattomuus ja rauhattomuus omassa kodissa ovat jotain todella traumatisoivaa. Elokuva tuo esiin tämän, muttei niinkään sitä, kuinka sotilaiden jälkeläiset ovat kyenneet purkamaan traumojaan.

Sodan murtamat –elokuvan ensi-ilta on Y-Kinossa lauantaina 1.10. klo 16.00. Näytöksen jälkeen yleisö voi esittää kysymyksiä ja käydä keskustelua ohjaaja-käsikirjoittaja Timo Korhosen kanssa.

Elokuvan traileri:

Bridget Jonesta parhaimmillaan****

                              Colin Firth ja Patrik Dempsey ovat isäkandidaatit Bridgetin
                                   (Renée Zellweger) lapselle.

 

Y-Kinon ensi-iltaan viikonloppuna tullut Bridget Jones’s Baby (2016) on mainio komedia. Suositun sinkkunaisen elämäntarinassa on päästy jo kolmanteen elokuvaan, mutta jatko-osa on onnistunut. Katsoja saa välillä nauraa vedet silmissä kestosinkun kohellusta lemmen, leipätyön ja nolojen tilanteiden parissa.

Englantilaiskirjailija Helen Fielding loi 1990-luvun puolivälissä Bridget Jonesin hahmon Jane Austenin innoittamana - ja iski saman tien kultasuoneen. Hieman yli 30-vuotias brittinainen kipuili rakkaushuolien, kertyneiden kilojen, liiallisen alkoholinkäytön ja arjessa selviytymisen kanssa. Fielding halusi auttaa englantilaisia kanssasisariaan, joille Lontoon trendit ja Cosmopolitan-lehden artikkelit loivat suuria ulkonäköpaineita.

Amerikkalaisen Renée Zellwegerin valinta elokuvasarjan ensimmäisen leffan päätähdeksi oli täysosuma. Hyväntahtoinen pyöreäposkinen vaaleaverikkö kohelsi Bridget Jones – elämäni sinkkuna (2001) –leffassa humoristisesti ja rakastettavasti Hugh Grantin ja Colin Firthin kaltaisten supertähtien rinnalla. Ensimmäisen elokuvan ohjannut Sharon Maguire vastaa myös Bridget Jonesin vauvan ohjauksesta.

Uutuuselokuvassa Bridget on 43-vuotias uutistuottaja, joka on päässyt eroon tupakanpoltosta ja saavuttanut ihannepainonsa. Vain rakkaus puuttuu lontoolaissinkun elämästä. Bridgetin elämä muuttuu kuitenkin kertaheitolla, kun hän saa tietää olevansa raskaana.

Mutta kuka on lapsen isä? Vaihtoehtoja on kaksi. Glastonburyn festivaaleilla sinkkunainen tapaa nettideittipalvelullaan miljoonaomaisuuden luoneen Jack Qwantin (Patrick Dempsey), jonka kanssa hän viettää lemmenyön. Vain muutamaa päivää myöhemmin Bridget tapaa ystävän lapsen ristiäisessä vanhan rakastettunsa Mark Darcyn (Colin Firth). Koska vanha suola janottaa, hän päätyy vuoteeseen myös Markin kanssa.

Romanttisen komedian parituntinen vierähtää isyyttä pohtiessa. Vaikka tarinan juoni on yksinkertainen ja arvattavissa, on kolmas Bridget Jones –elokuva erinomaisesti käsikirjoitettu ja roolitettu. Osa kiitoksesta kuuluu Emma Thompsonille, jonka käsikirjoitus on napakka ja hauska, mutta joka tekee myös hienon rooli sinkkusankarittaren gynekologina.

Bridget Jonesia näyttelevä Renée Zellweger on kadottanut pyöret poskensa ja näyttääkin ikäiseltään. Sen sijaan roolihahmon lämminhenkisyydessä, huumorintajussa, homssuisuudessa ja rakastettavuudessa on kaikki tallella. Colin Firthin näyttelemä puolustusasianajaja Mark on kömpelö ja puiseva, mutta yhä hulluna Bridgetiin. Hienon roolityön tekevät myös Bridgetin sympaattista isää näyttelevä Jim Broadbent ja politiikkaan pyrkivä äiti Gemma Jones.

Elokuvan uusi kasvo Jack on mukavuutensa, läsnäolonsa ja komeutensa puolesta aivan toista maata kuin jähmeä ja konservatiivinen Mark. Bridgetin onkin lopulta ratkaistava kumman kanssa hän haluaa sitoutua lapsensa kasvattamiseen ja perhe-elämään.

Elokuvan traileri:

Surunsa satuttamat***½

                                     Elokuvan tähdet Juliette Binoche ja Lou de Laâge.

Sisilialaisen Piero Messinan pitkä esikoiselokuva Palaa luokseni vielä (2015) perustuu löyhästi  Luigi Pirandellon (1867-1936) näytelmään. Ranskalais-italialainen tuotanto on kahden loistavan näyttelijättären juhlaa. Alun laahaavuudesta päästyään leffasta muodostuu tyylikäs eurooppalainen elokuva, joka on täynnä pitkiä hiljaisia otoksia, täydellisiä kuvakompositioita ja hillityn ilmaisun voimaa.

Elokuva on kertomus menetyksestä, kaipuusta ja petoksesta. Elokuvan toinen päähenkilö Anna (Juliette Binoche) asuu entisen aviomiehensä suvun kartanossa Sisiliassa seuranaan vain talonmies Pietro (Giorgio Colangeli). Alkupuolen visuaalisesti fantastiset otokset kuvaavat maiseman, jossa helmeilevää järveä ympäröivät vulkaaniset kivet ja vuoret sekä hiljaiset metsät.

Katsojalle käy jo ensimetreillä selväksi se, että Anna on romahtamaisillaan suruunsa ja tuskaansa, jonka hänen poikansa Giuseppen menehtyminen onnettomuudessa on aiheuttanut. Surunsa halvaannuttama Anna valvoo vuoteessaan, syö kuin lintu ja kykenee tuskin liikkumaan. Alun otokset tukevat surijaa, ne ovat kauniita, tummia, hitaita ja suorastaan laahaavia. Surutalossa on verhouduttu mustaan.

Hautajaisiltana Anna saa odottamattoman puhelun Giuseppen tuntemattomalta ranskalaiselta tyttöystävältä Jeannelta (Lou de Laâge), joka ilmoittaa tulevansa vierailulle poikaystävänsä kotiin. Nuori nainen on tietämätön Giuseppen kuolemasta, josta Anna myös vaikenee. Jeannen saavuttua Anna kertoo poikansa olevan matkoilla ja palaavan pääsiäiseksi kotiin.

Jeanne jää taloon oudon, tunteikkaan ja surevan Annan kanssa. Tämä on alun perin aikonut kertoa nuorelle naiselle poikansa kohtalosta, jonka hän itsekin tuntuu ajatuksen tasolla torjuvan. Totuudellisuus karisee kuitenkin Annasta, vaikeneminen alkaa haiskahtaa petokselta ja äärimmillään hän kuuntelee poikansa kännykästä tyttöystävän kaipaavat ja yhä epätoivoisemmaksi käyvät ääniviestit.

Elokuvasta rakentuu vähitellen kamaritragedia. Anna ja Jeanne tutustuvat vähitellen toisiinsa. Vanhemman naisen ja nuoren kaunottaren dialogi on hillittyä ja hallittua, molempien näyttelijätyö verratonta. Kuinka paljon silmäykset, intensiivinen läsnäolo ja hiljaisuus voivat puhuakaan. Juliette Binochen kasvoilla välähtävät elokuvan aikana surun kaikki tasot. Binoche on ehdottomasti eurooppalaisen elokuvan näyttelijävalioita.

Palaa luokseni vielä –leffa synnyttää todennäköisesti uuden  tuikkivan tähden eurooppalaisen elokuvan tähtikartalle. Niin raikas, niin osaava, niin lumoava on Lou de Laâge roolissaan Giuseppen tyttöystävänä. Hänen yhteispelinsä Binochen kanssa on läpi elokuvan saumatonta.

Vaikuttavinta työtä elokuvassa tekee pääkuvaaja Francesco Di Giacomo. Jokaisen otoksen kuvakulmat ovat harkittuja. Sisilialaisen maiseman kauneuden rinnalla kisaavat pimentyneen kartanon kolkkous ja roolihenkilöiden sisimpien ajatusten avaaminen kuvakielelle. Hellittämättömältä vaikuttava epätoivo voi hetkeksi kääntyä helpotuksen hetkiksi. Kuvaus ansaitsee kouluarvosanakseen kympin.

Elokuvalla on toki puutteensakin. Käsikirjoitukseen olisi vaadittu enemmän sisältöä. Annan itsepintainen vaikeneminen poikansa kohtalosta tuntuu kummalliselta ja vie liikaa huomiota elokuvassa. Ehkei katsojakaan pysty täysin samastumaan sureviin naisiin. Kaipa yhden ihmisen kuoleman olisi pitänyt kirpaista vielä kipeämmin.

Elokuvan traileri:

Elämänmyönteinen brittidraama***½

                            Loun (Emilia Clarke) ja Willin (Sam Claflin) kemiat kohtaavat.

Jojo Moyesin viihderomaanin Kerro minulle jotain hyvää pohjalta filmatisoitu brittidraama on varmasti kesän katsotuimpia elokuvia. Tarina rikkaasta vammautuneesta pojasta ja hänen elämäniloisesta avustajastaan tarjoaa kaikki ainekset koskettavaan nyyhkyleffaan, jonka miehetkin voivat vaivaantumatta katsoa.  Näyttelijäsuoritukset ovat taattua brittitasoa, mutta kirkkaimpana tähtenä säteilee Game of Thronesista tuttu Emilia Clarke.

Elokuva käynnistyy nuoren, menestyksekkään ja huimapäisen Will Traynorin (Sam Claflin) liikenneonnettomuudesta. Lopputuloksena on neliraajahalvaantuminen ja kohtalostaan katkeroitunut nuori mies.

Toisaalla nuori kahvilassa tarjoilijana toiminut työläistyttö Louise ”Lou” Clark (Emilia Clarke) saa lopputilin. Perheensä elättäjänä toiminut Lou ohjataan kuitenkin yläluokkaisen Willin avustajaksi. Päävastuun pyörätuoliin sidotun Willin kuntouttamisesta kantaa kuitenkin fysioterapautti Nathan (Stephen Peacocke).

Synkkä ja epätoivoinen Will Traynor saa vastinparikseen pirteän, iloisen ja rakastettavan suloisen Loun. Töykeä pyörätuolipotilas sulaa vähitellen aurinkoisen avustajansa loisteessa. Miehen linnoitus steriilissä desing-huoneistossa murtuu, ja nuoret aikuiset lähentyvät toisiaan päivä päivältä.

Ohjaaja Thea Sarrock onnistuu esikoisohjauksessaan rakentamaan realistisen ja koskettavan elokuvan, jossa humoristiset osuudet vuorottelevat syvän eettisten ja traagistenkin asioiden kanssa. Elokuva on sentimentaalinen, muttei liian siirappinen. Romaanissa tosin Willin vammaisuutta ja siitä aiheutuvia oireita ja kipuja kuvataan vielä realistisemmin kuin elokuvaversiossa.

Kerro minulle jotain hyvää (2016) marssittaa valkokankaalle komean näyttelijäjoukon. Elokuvan todellinen tähti on Emilia Clarke, joka tekee lähes täydellisen roolityön. Hänen aitoutensa ja sydämellisyytensä valaisevat filmin. Päätähdistä Williä esittävä Sam Claflin tunnetaan Nälkäpelistä. Hän pärjää hyvin Willin roolissa, vaikka hänen keskeisenä tehtävänään on istua sekä näyttää komealta ja synkeältä. Televisiosarjojen katsojia riemastuttavat Downton Abbeyn Batesinä tunnettu Brendan Coyle sekä pikkuroolissa käväisevä Todella upeeta –sarjan Joanna Lumley.

Leffa on tämän päivän Love Story, joten ainakin eläytyvimpien katsojien kannattanee varata nenäliinapaketti mukaan. Taitava draama koskettaa varmasti myös katsojista kyynisimpiäkin.

Elokuvan traileri:

Naisten oikeuksien esitaistelijat***½

                                Anne-Marie Duff ja Carey Mulligan taistelevat naisten
                                äänioikeuden ja muiden oikeuksien puolesta elokuvassa.

Y-Kinon ensi-iltaan tullut Sarah Gavronin ohjaama draamaelokuva Suffragette (2015) kertoo naisista, jotka taistelivat sukupuolensa valtiollisesta äänioikeudesta 1910-luvun Britanniassa. Rauhanomaisena alkanut liike muuttui poliittiseksi aktivismiksi ja lopulta suoraksi toiminnaksi, kun turhautuneet naiset nousivat kapinaan vanhoillista ja miesvaltaista brittiyhteiskuntaa vastaan. Epookkielokuvan näyttelijäkaarti on yhdistelmä tunnettuja tähtiä ja raikkaita uusia kasvoja, jotka tekevät hyvää työtä.

Suffragetti-nimitystä käytettiin 1900-luvun alun Britanniassa naisaktivisteista, jotka vaativat naisille äänioikeutta miesten tavoin. Suffragetit olivat kyllästyneet maltillisen naisliikkeen aikaansaannoksiin. He järjestivät näyttäviä mielenosoituksia ja –ilmaisuja, kahlitsivat itsensä julkisille paikoille, turvautuivat sabotaasiin ja nälkälakkoihin. Äänioikeustaistelijoiden tunnetuin hahmo oli Emmeline Pankhurst (Meryl Streep), joka perusti naisliitto WSPUn (Womens Social and Political Union).

Elokuva sijoittuu pääosin vuoden 1912 Lontooseen. West Endin pesulassa työskentelee vaarallisissa oloissa, alipalkattuina ja työnantajan tiukasti valvomana pesulatyöntekijä Maud Watts (Carey Mulligan). Maudin perheeseen kuuluu pesulassa työskentelevä aviomies Sonny (Ben Whishaw) ja George-poika (Adam Michael Dodd).

Herttaiselta vaikuttava Maud tempautuu mukaan naisasialiikkeen toimintaan. Elokuva onkin pitkälti kertomus Maudin radikalisoitumisesta, johon vaikuttavat liikkeen jäsenten vainoaminen, naisten heikko asema ja suffragettiystävättärien vaikutus. Erityisen merkittävässä roolissa Maud Wattsin kannalta ovat työkaveri Violet Miller (Anne –Marie Duff) ja apteekkarin rouva Edith Ellyn, jota Helena Bonham Carter esittää karismaattisesti.

Kapinallisuus käy Maudille kalliiksi. Reilu sata vuotta sitten brittinaisen omistusoikeus oli rajoitettu, hän eli miehensä holhouksen alla ja ruumiillisen koskemattomuuden kanssakin oli niin ja näin. Suffragettien postilaatikoihin tunkemat pommit, väkivaltaiset mielenosoitukset ja valmius jopa vankilatuomioihin herättivät ajoittaista naisvihaa brittiläisessä yhteiskunnassa. Elokuvan päähenkilölle kääntävät selkänsä niin aviomies kuin yhteiskuntakin, eikä hänellä ole lopussa juurikaan menetettävää.

Susan Gavronin ajankuvaus on rakennettu huolellisesti, vaikka elokuva jättää ilmaan katsojalle useita kysymyksiä. Suomalaisittain on tyrmistyttävää se, ettei elokuva mainitse suomalaisnaisten historiallista äänioikeutta v. 1906, vaikka maamme oli tässä asiassa ensimmäinen Euroopassa. Ennen Suomea valtiollinen äänioikeus oli toteutettu naisten osalta vain Uudessa Seelannissa, Australiassa ja joissakin Yhdysvaltain osavaltioista.

Elokuvan jännite löytyy pitkälti päähenkilön ja suffragetteja jahtaavan poliisitarkastaja Steedin (Brendan Gleeson) kohtaamisista ja dialogeista. Vastakkain ovat lakia ja järjestystä ajava, mutta suffragettejakin ymmärtävä poliisimies ja radikalisoitunut naisasianainen. Tämä vastakkainasettelu vie elokuvaa eteenpäin.

Elokuvan traileri:

Tylyjen tylsimysten nokkapokka**

 

                                 Batman (Ben Affleck) ja Superman (Henry Cavill) ottavat

                                 toisistaan mittaa uudessa supersankarileffassa.

Elokuvamaailman supersankarit Batman ja Teräsmies (Superman) esiintyvät ensimmäisen kerran yhdessä ohjaaja Zack Snyderin uutuuselokuvassa Batman vs Superman, The Dawn of Justice (2016). Herkullisesta alkuasetelmastaan ja tunnetuista näyttelijöistään huolimatta leffa floppaa elokuvataiteellisesti. Supersankareiden kohtaaminen heijastelee nykyistä maailmantilannetta: se on synkkä, iloton ja väkivaltainen toimintarymistely vailla tarkoitusta.

Elokuva alkaa Snyderin edellisen elokuvan Man of Steelin (2013) lopusta, jossa Teräsmies (Henry Cavill) tuhoaa Metropolista taistellessaan Krypton-planeetan kenraali Zodin joukkoja vastaan. Samassa yhteydessä romahtaa miljardööri Bruce Waynen eli Batmanin (Ben Affleck) yrityksen omistama pilvenpiirtäjä, jonka romahduksessa kuolee sadoittain Waynen työntekijöitä. Viittaus vuoden 2001 World Trade Centeriin kohdistuneeseen terrori- iskuun ei voisi olla ilmeisempi.

Tapahtuma kerrataan katutasolla Bruce Waynen näkökulmasta ja se toimii keskeisenä perusteluna supersankareiden väliselle erimielisyydelle. Toinen kimmoke on Lepakkomiehen Teräsmiestä kohtaan tuntema kateus. Onhan tämä supervoimillaan ja kyvyillään auttaa yhteisöään taistelussa rikollisuutta vastaan noussut lähes jumalan asemaan. Kolmas ja tärkeä tekijä Batmanin ja Supermanin välien viilenemisessä on Teräsmiehen arkkivihollisen Lex Luthorin (Jesse Eisenberg) rooli riidankylväjänä. Kaikesta tästä huolimatta elokuva epäonnistuu supersankareiden vastakkainasettelun kunnollisessa taustoittamisessa.

Molemmat supersankarit kuuluvat leffan lopussa vauhtiin pääsevän Ihmenaisen (Gal Gadot) tavoin Oikeuden puolustajien joukkoon. Yhteisesiintyminen ei elokuvassa kuitenkaan ole kitkatonta, koska kaikki kolme tulevat eri maailmoista. Teräsmies on hahmona vivahteeton, jota Cavillin karismaton ja jäykkä näytteleminen vain korostaa.

Batman on supersankareista ehkä realistisin, uskottavin ja synkin. Valitettavasti Snyderin Batman on vajonnut lähes rikollisen asteelle kyynisyydessään, pimeydessään ja väkivaltaisuudessaan. Oikeuden puolustajien joukkoon ei saa kunnolla ryhtiä edes Ihmenainen, jota israelilainen näyttelijätär Gal Gadot esittää energisesti ja vetävästi. Elokuvan parhaan roolityön tekee Teräsmiehen eli Clark Kentin naisystävää Lois Lanea näyttelevä Amy Adams, jonka suorituksesta löytyy lämpöä ja inhimillisyyttä.

Elokuvan juonikuvion keskiössä on Lepakkomiehen ja Teräsmiehen vastakkainasettelu, joka arvattavasti johtaa keskinäiseen väkivaltaiseen mittelöön puolipsykoottisen Lex Luthorin vaikutuksesta. Tällainen toimintaleffa tarvitsee myös ulkoisen uhan, koska eivät supersankaritkaan jaksa mätkiä toisiaan valkokankaalla 2,5 tuntia. Yhdysvaltoja ja ihmiskuntaa uhkaa pirullinen kryptonilainen voimaörkki, joka on kuin kooste lahtauspelien ja Hobitti-elokuvien inhottavimmista sekasikiöistä.

Zack Snyder  on tehnyt elokuvan, jossa supersankareilta on lähes riisuttu moraalisuus ja sankarillisuus. Hänen Batmaninsa on kadottanut sen hahmoon sisältyneen moniulotteisuuden, jonka brittiohjaaja Christopher Nolan onnistui rakentamaan Batmania näytelleen Christian Balen kanssa erinomaisessa Yön ritari –trilogiassa. Leffaan käytetyllä 250 miljoonalla dollarilla on tehty kulisseiltaan komea, mutta sisällöltään ontto elokuva, joka pohjustaa DC Comicsin tulevaa supersankarisarjaa.

Elokuvateatterin penkkiin istuutuminen tarjoaa katsojalle yleensä mahdollisuuden eskapismiin, hetken irrottautumiseen arjesta.  Batman vs Superman –elokuva tuo mieleen ikävät uutisotsikot ja nykymaailman pimeän puolen. Zack Snyder tappaa tällä elokuvallaan Batmanista ilon ja huumorin. Sitä 1960-luvun camp-huumorin ilahduttaman Batman-tv-sarjan kasvatin on vaikea antaa elokuvaohjaajalle anteeksi.

Elokuvan traileri:

Pimeydestä kohti valonkajastusta****

                                          Elokuva Tuntematon pakolainen antaa kasvot
                                          Eurooppaa ravistelevalle maahanmuutolle.

Ohjaaja Hamy Ramezanin dokumenttielokuva Tuntematon pakolainen (2016) alkaa väkevästi. Moottoroidut kumiveneet lipuvat täydellisessä pimeydessä kohti Lesboksen saarta Kreikassa. Jälleen joukko sotaa ja hätää pakenevia ihmisiä pelastautuu uudelle mantereelle. Rantautuminen tapahtuu taskulamppujen loisteessa ja vapaaehtoisten auttajien tuen turvin.

Tuntemattomat saapuvat tuntemattomuudesta toisten tuntemattomien luo. He ovat paenneet pimeyden piinaa, mutta päätyvätkö he lopulta uuteen rasismin kyllästämään pimeyteen vai vapauttavaan valoon?

Elokuvan tuottanut Aram Aflatuni vastasi elokuvablogistin kysymykseen elokuvan ensi-illassa Y-Kinossa maanantaina. Hänen mielestään valoon yltävät ne turvapaikanhakijoista, jotka pääsevät kouluun, autetaan mukaan työelämään ja otetaan mukaan paikallisen yhteisön jäseniksi.

-         -  Pimeys uhkaa niitä, joilla ei ole mitään tekemistä kuukausiin vastaanottokeskuksessa, jotka eivät voi työskennellä ja joita ei hyväksytä suomalaisen yhteiskunnan jäseniksi, Aflatuni kiteytti.

Tuntematon pakolainen kertoo iranilaistaustaisen stand up –koomikko Ali Jahangirin kolmiviikkoisesta matkasta Lesboksen saarelta läpi ns. Balkanin tunnelin aina jäänsaartamaan Suomeen asti. Jahangiri taivaltaa matkan yhdessä turvapaikanhakijoiden ja elokuvan tuotantotiimin kanssa.

Katsoja oivaltaa pian, että elokuvan keskeisin ansio on dokumentin humaani näkökulma Euroopan valtioita ravistelevaan pakolaiskriisiin. Ohjaaja Ramezan antaa ilmiölle epämääräisen virran sijasta vahvasti inhimilliset kasvot. Kamera löytää ihmisjoukoista niin lapset, aikuiset kuin vanhuksetkin. Tilanteita tallennetaan läheltä - ja ajoittain jopa puuduttavankin pitkään.

Kulkijoita on monta, ja jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan. Pakolaisleirin telttakylän vesipisteellä tytöt pesevät sukkia, mutta pohtivat myös oman äidin tärkeyttä tytölle, joka on menettänyt omansa sodassa. Vain 14-vuotias afgaanipoika tekee matkaa yksin, koska hänen vanhempansa katosivat kahakassa Iranin ja Turkin rajalla. Eurooppalainen klovnijoukko viihdyttää ilahtuneita lapsia ja aikuisia, mutta liian avoin ja iloinen naispelle yllyttää turvapaikanhakijan huorittelemaan tätä. Pyörätuolissa istuva vanhus raahataan peltoja pitkin Serbiaan, mutta haaveissaan hän odottaa pääsyä jalkaleikkaukseen Ruotsissa.

Pakolaisten taival Kreikasta Makedonian, Kroatian, Serbian, Itävallan ja Saksan halki kohti Keski-Eurooppaa ja Pohjoismaita käy turvapaikanhakijoiden voimille. Kasvot ovat vakavat, mutta samalla pyrkimys parempaan motivoi ja rohkaisee elämänmuutokseen. Osa matkaajista haaveilee Saksasta, osa Ruotsin hyvistä oloista. Joku on päättänyt hakea turvapaikkaa Suomesta, jossa on turvallista ja kuulemma miellyttävä ilmasto.

Pohjoisen maamme ei siten tarvitse olla pimeä luonnoltaan ja asenneilmastoltaan. Joillekin sopeutuville se tarjoaa vähintään valonkajastuksen. Turvapaikanhakijoiden unelmien toteutumista ansiokas dokumenttielokuva ei kuitenkaan valaise.  Se jää jatko-osan tehtäväksi.

Elokuvan traileri:

Jätkiä ei jätetty****

                                Kahden suomalaisvainajan nosto-operaatio oli toteutettava
                                salassa Norjassa kaksi vuotta sitten.

Ohjaaja Juan Reinan dokumenttielokuva Takaisin pintaan (2016) on karu ja vaikuttava dokumentti luolasukeltamisen jännittävästä ja vaarallisesta maailmasta. Elokuva kertoo tositarinan kahden Norjassa menehtyneen luolasukeltajan kohtalosta ja heidän tuomisestaan takaisin pintaan sukeltajatovereiden voimin. Elokuva on kertomus ryhmähengestä, lojaalisuudesta ja asioiden loppuun saattamisesta, mutta se valaisee myös suomalaisen miehen sielunmaisemaa.

Kaksi vuotta sitten kaksi kokenutta suomalaista luolasukeltajaa hukkui, kun he yrittivät sukeltaa Plurdalenin vedenalaisen luolan läpi Steinugleflågetin kuivaluolaan yhdessä kolmen muun sukeltajan kanssa. Tapahtuma sai huomattavan mediajulkisuuden.  Kun kansainvälinen sukeltajaryhmä epäonnistui vainajien hakemisessa pintaan 130 metrin syvyydestä, päättivät suomalaiset sukeltajatoverit toimia vastoin lakia ja viranomaisten määräyksiä.

Dokumenttielokuva salaisesta nosto-operaatiosta toteutui sattumalta. Luolasukellusryhmästä oltiin jo kuvaamassa elokuvaa, kun sen alkuperäinen näkökulma muuttui täysin. Aihe muuttui ennätyssukelluksesta pelastussukellukseksi.

Takaisin pintaan -elokuvassa esiintyvät etenkin onnettomuudesta selvinneet sukeltajat Patrik Grönqvist, Vesa Rantanen ja Kai Känkänen sekä sukelluskouluttaja Sami Paakkarinen, joka vastasi onnistuneesta nosto-operaatiosta.

Elokuva seuraa lähietäisyydeltä pelastussukellusta, sen valmistelua ja toteutusta. Katsoja uppoutuu sukeltajien kanssa tutkimaan Pluran ahtaita onkaloita, joiden vaarallisuus käy ilmi kirkkaan veden ja sukeltajien tehokkaiden valonheittimien ansiosta. Moni voi kokea suljetun paikan kammoa Y-Kinon sohvalla ja miettiä sitä, mikä saa ihmisen hakeutumaan vapaaehtoisesti niin luotaantyöntäviin paikkoihin. Onhan sukeltajan ympärillä lähinnä pimeyttä, viileätä vettä ja tonneittain kylmää peruskalliota.

Sitä dokumentti ja sen sukeltajat eivät kerro kuin viitteellisesti. Ihmisyyteen kuuluvat kuitenkin olennaisesti uteliaisuus, uuden löytämisen ilo, omien rajojen testaaminen ja halu selviytyä. Niin on myös luolasukelluksen maailmassa.

Elokuvan sukeltajat muodostavat aivan oman yhteisönsä, jossa vaikuttavat ryhmähenki, ammattimaisuus, huomattava lojaalisuus ja halu viedä sovitut asiat päätökseen. Poissa on kaikenlainen uho, itsensä tehostaminen ja sankarin sädekehän tavoittelu, vaikka katsoja pian ymmärtääkin sen, miten kovaa fyysistä ja henkistä suorituskykyä sukeltaminen vaatii. Omien ystävien nostaminen vainajina syvyyksistä on kovaa psyykelle. Suru ja menetys ovat läsnä sukellusyhteisössä, mikä näkyy nosto-operaatioon osallistujien ilmeissä, eleissä ja sanoissa.

Takaisin pintaan tuo esiin myös yhden suomalaisen miehen parhaista puolista: halun suorittaa tehtävä huolella loppuun. Sukellusturman vainajat haluttiin kotiseudun multiin aivan kuten viime sodissakin. Kuten yksi sukeltajista filmissä toteaakin: "Näitä jätkiä ei haluttu jättää (kosteaan hautaansa)."

Elokuvan traileri:

Tasapaksu toimintajännäri**

                             Marjan (Maria Ylipään) ja päähenkilö Viktor Kärpän (Samuli
                             Edelmann) erimielisyydet eivät rajoitu remottipuuhiin.

Ohjaaja Lauri Nurksen Tappajan näköinen mies (2016) on kotimainen jännityselokuva, jossa toimintajaksojen lukuisuus jättää varjoonsa roolihahmojen kehityksen. Kotimaiset tähtinäyttelijät eivät leffassa pääse kunnolla lentoon.  Elokuva lämmittelee tuttuja teemoja itärikollisuudesta Venäjän harvainvaltaan.

 

Tappajan näköinen mies perustuu uutisankkuri Matti Röngän suosittuun Viktor Kärppä –dekkarikirjasarjaan ja kahdeksanosaiseen televisiotuotantoon. Nurksen uutuusleffa on jatkoa vuonna 2011 valmistuneen televisiosarjan tapahtumille.

Viktor Kärppä (Samuli Edelmann) on inkeriläinen entinen Venäjän spetsnaz-erikoisjoukkojen sotilas, joka Suomeen muutettuaan toimii rakennusalan yrittäjänä. Hänen lukuisat yhteytensä Suomen ja Venäjän tiedustelupalveluihin, Pietarin mafiaan ja pikkurikollisiin tekevät kuitenkin sopeutumisen rauhalliseen perhe-elämään vaikeaksi. Tästä Kärppä on jatkuvasti hakauksissa avovaimonsa Marjan (Maria Ylipää) kanssa.

Kärpän juurettomuus heijastuu sekä perhe-elämään että hänen toimintaansa lain molemmilla puolilla. Kirjailija Röngän teosten yllä lepää Neuvostoliiton haamu. Uutuuselokuvassa Venäjä on päässyt eroon diktataattorijohtajastaan ja uuteen naispresidenttiin kohdistetaan toiveita kansanvallan edistämisestä. Tämä ei kuitenkaan ole helppoa, sillä uusi kansakunnan keulakuva joutuu salaliiton kohteeksi Suomessa.

Lauri Nurksen uutuusfilmi on sujuva ja väkivaltainen jännäri, josta ei puutu vauhtia tai toimintakohtauksia. Itse asiassa toimintakohtausten vyörytys estää roolihahmojen kehityksen. Ruumiita tulee kuin liukuhihnalta, mutta venäläisiä roistoja on vaikea erottaa toisistaan. Niin samaa puuta he ovat mustissa nahkatakeissaan.

Samuli Edelmannin Viktor Kärppä on tyly, hymytön ja todellakin tappajan näköinen mies. Hänen ja hänen parhaan ystävänsä rikospoliisi Teppo Korhosen (Martti Suosalo)  toimet joutuvat Suojelupoliisin uuden ylitarkastaja Pilvi Variksen (Krista Kosonen) syynättäväksi.  Elokuvaan tuo lämpöä Kärpän pikkuveljeä Alekseita näyttelevä Ville Haapasalo, joka onnistuu sarkastisen Suosalon ohella  hyvin roolissaan.

Elokuvan naiskuva ei ole imarteleva. Särmikäs Kosonen, helposti kiukustuva Ylipää ja Viktorille kotikylästä tuttu prostituoitu Julija (Anni-Kristiina Juuso) muodastavat elokuvan negatiivissävytteisen naisgallerian. Tappajan näköinen mies onkin korostetun miehinen äijäelokuva.

Elokuvan traileri:

Henkeäsalpaava selviytymistarina****½

                                 Leonardo Di Caprio tekee hienon roolityön turkismetsästäjänä
                                 ja on lähellä parhaan miesnäyttelijän Oscar-palkintoa.
                                        

Meksikolaisen ohjaajan Alejandro González Iñárritun uusi elokuva The Revenant (2015) on erinomainen. Se liittyy kostowesternien perinteeseen, on monin paikoin brutaali ja väkivaltainen, mutta samanaikaisesti tavattoman kaunis filmi. Ihmisen pienuus ja luonnon suuruus ovat alati läsnä. Elokuva on myös upeiden näyttelijöiden riemuvoitto.

Filmi perustuu osittain tositapahtumiin ja ajoittuu 1820-luvun Yhdysvaltain rajaseudulle, jossa uudisasukkaat ja ranskalaiset kilpailivat turkiskaupassa. Elokuva sijoittuu lähelle Yellowstonen kansallispuistoa Wyomingissa, mutta sen hienot maisemat on kuvattu lähinnä Kanadassa, Meksikossa ja Montanan osavaltiossa Yhdysvalloissa.

Elokuva käynnistyy häikäisevällä taistelukohtauksella joen rannalla, kun reeintiaanien (eli arikarojen) joukko hyökkää majavanpyytäjien kimppuun. Noin kymmenen turkismetsästäjää pääsee pakenemaan lahtausta veneeseen. Heidän joukossaan on turkismetsästäjä ja uudisraivaaja Hugh Glass (Leonardo DiCaprio).

Pakomatkallaan halki erämaan Glass joutuu huomaamattaan emokarhun ja kahden pennun väliin. Monisatakiloisen harmaakarhun hyökkäys turkismetsästäjän kimppuun ja hänen riepottelemisensa henkihieveriin on hurjaa katsottavaa ja saa katsojalta niskakarvat pystyyn. Vaikka otoksen tekoon on käytetty tietokonegrafiikkaa, jää sen aidolta vaikuttava toteutus takuuvarmasti elokuvan historiaan.

Kun vaikeasti loukkaantuneen turkismetsästäjän raahaaminen vuoristossa käy mahdottomaksi, päättää retkikunnan johtaja kapteeni Andrew Henry (Domhnall Gleeson) jättää Glassin nuoren Jim Bridgerin (Will Poulter) ja pahansuovan John Fitzgeraldin (Tom Hardy) hoiviin. Jos Glass heittää henkensä, on parivaljakon haudattava hänet lisäkorvausta vastaan.

Petollinen Fitzgerald surmaa kuitenkin isänsä seuraan jääneen puoliverisen Hawkin (Forrest Goodluck) ja jättää raadellun turkismetsästäjän kuolemaan tuskiinsa. Tästä käynnistyy filmin huikea selviytymistarina. Karhun runtelema, petetty ja läheisensä menettänyt Glass saa elämänjanonsa rinnalle toisen väkevän tunteen: kostonhimon. Miehen kärsimykset ovat olleet kuin Raamatun Jobilla, mutta turkismetsästäjä ei nöyrry Jobin tavoin. Sentti sentiltä, metri metriltä, päivä päivältä, viikko viikolta hän raahautuu lumen, jään ja tuulen piinaamassa loputtomassa erämaassa kohti ihmisasutusta.

Filmin englanninkielinen otsikko tarkoittaa kuolleista palannutta. Todellisuudessa Hugh Glass oli juuri sellainen. Hän taivalsi v. 1822 henkihieverissä kuuden viikon ajan satojen kilometrien matkan ihmisten ilmoille.

Iñárritun elokuvassa DiCaprio tekee häikäisevän roolin Glassina. Vaikka hän suuren osan elokuvasta viestii lähinnä irvistyksin, elein ja puhinoin, hän on täydellinen valinta kärsivän turkismetsästäjän fyysiseen rooliin. DiCarprio on yhtä kotonaan New Yorkin suden kaltaisena rikollisena pörssimeklarina kuin The Revenantin karhuntaljaan verhoutuvana selviytyjänä. Näyttelijä pyrkii samaan täydellisyyden tavoitteluun rooleissaan kuin Robert De Niro ja on muuntautumiskyvyssään verrattavissa lähinnä Johnny Deppiin.

Tom Hardy on vakuuttava petollisen ja itsekkään pahiksen roolissaan. Komeaa ja osaavaa on myös Domhnall Gleeson näyttelijätyö kapteenina, jonka ristiriitaiseen rooliin kuuluu rajaseudun valvonta ja oikeudenmukainen toiminta, mutta myös turkisyhtiöiden etujen turvaaminen.

Elokuvan vaikuttavuus perustuu huomattavissa määrin jylhään luontoon ja sen lumoavaan kauneuteen. The Revenantin kameratyöstä vastaa ohjaaja Terrence Malickin luottokuvaaja Emmanuel Lubezki, jonka visuaalinen taituruus on näkynyt myös Gravityssä (2013) ja Iñárritun Birdmanissa (2014). Lubezki luo luonnonvalossa ja hyytävässä kylmyydessä häikäiseviä otoksia taivaan avaruudesta, monumentaalisista vuoristoista ja jylhistä koskista.

Meksikolaisohjaajan ansioihin kuuluu filmissä myös Yhdysvaltain alkuperäiskansojen realistinen ja arvostava käsittely. Intiaaneja ymmärretään, mutta heidän elämäntapaansa ei liikoja romantisoida. Tässä Iñárritu onnistuu Terrence Malickin The New Worldin (2005) ja Kevin Costnerin draamaelokuvan Tanssii susien kanssa (1990) tavoin.

Elokuvan traileri:

Länkkäri tarantinolaisittain***½

                               Kurt Russell, Jennifer Jason Leigh ja Tim Roth loistavat 

                               Tarantinon uutuuselokuvassa The Hateful Eight.

Amerikkalainen Quentin Tarantino on niitä harvoja ohjaajia, joille elokuvan tuotantoyhtiöt ja tuottajat ovat antaneet vapaat kädet tehdä mitä haluaa. Y-Kinon ensi-iltaan tullut The Hateful Eight (2015)  on ohjaajalegendan kahdeksas elokuva. Kyseessä on samanaikaisesti sekä verinen western että murhamysteeri. Elokuva on upea kuvaukseltaan, leikkaukseltaan, musiikiltaan ja näyttelijäsuorituksiltaan, mutta yllättävän pitkäveteisesti käsikirjoitettu ja dialogiltaan puuduttava.

The Hateful Eight alkaa fantastisen hienosti Wyomingin vuoristoisissa lumisissa maisemissa. Sisällisodan jälkeiseen länteen sijoittuvassa leffassa vyöryvät esiin hevosvaunut Ennio Morriconen upean musiikin siivittämänä. Pian vaunuissa matkaavat palkkionmetsästäjä John Roth (Kurt Russell), hirtettäväksi kuljetettava Daisy Domergue (Jennifer Jason Leigh), palkkionmetsästäjä ja ex-sotilas Marquis Warren (Samuel L. Jackson) sekä Red Rockin uudeksi seriffiksi esittäytyvä Chris Mannix (Walton Goggins).

Lumimyrsky pakottaa seurueen pysähtymään syrjäiseen majataloon ja matka pikkukaupunkiin katkeaa. Majatalon emäntä Minnien sijasta hirsimökkiin ovat majoittuneet Red Rockin hirttäjä Oswaldo Mobray (Tim Roth), entinen etelävaltioiden kenraali Sanford Smithers (Bruce Dern), karjapaimen Joe Gage (Michael Madsen) sekä meksikolainen Bob (Demián Bichir), joka huolehtii majatalosta Minnien ja hänen miehensä poissa ollessa.

Tarantino esittelee keskeiset hahmot ja heidän epäluotettavilta vaikuttavat tarinansa hienosti ensimmäisen puolen tunnin aikana, joka muuten on varsin tapahtumaköyhää. Aikaa myöden on odotettavissa tilanteen kiristyminen myrskyn raivotessa ja joukkion pysytellessä pääosin sisätiloissa. The Hateful Eightiä voi luonnehtia inhottavien ihmisten nihilistiseksi kamaridraamaksi, jossa itsekkäät, petolliset ja murhanhimoiset yksilöt vain odottavat pääsyä käsiksi toistensa kurkkuihin.

Ohjaajan uutuusfilmi tuo mieleen hänen läpimurtoleffansa Reservoir Dogs (1992), joka päätapahtumat sijoittuivat varastorakennukseen. The Hateful Eightin kirjallinen esikuva voisi olla Agatha Christien suurenmoinen dekkari Kymmenen pientä neekeripoikaa (1939).  Christie tosin toteutti henkilöhahmojensa esittelyn ja tappamisen vauhdikkaasti murharomaanissaan, kun The Hateful Eightissä tapot toteutetaan uuvuttavan kirjallisen vuoropuhelun jälkeen pikaisesti ja brutaalilla tavalla.

Tarantino tunnetaan ultraväkivaltaisista elokuvistaan ja verikekkereistään eikä uutuuselokuva tee tästä poikkeusta. Hänen aiemmissa elokuvissaan on aina ollut tietty moraalin taju, mutta uutuudesta se puuttuu. Lähes kolmituntinen pituus, löysä käsikirjoitus ja kyvyttömyys perustella elokuvassa esiintyviä loukkauksia, provokaatioita ja karmeuksia ovat The Hateful Eightin keskeisimmät heikkoudet.

”Inhottavasta kahdeksikosta” löytyvät kuitenkin myös ohjaajan vahvuudet. Tarantinon luottokuvaaja Robert Richardson tekee huikeata työtä ohjaajan kanssa. Elokuvan visuaalinen ilme on huipussaan ja kuvasommittelu millilleen kohdallaan. Ennio Morriconen, 87, upea musiikki luo filmiin alusta asti salamyhkäisen ja länkkäriin sopivan pahanenteisen tunnelman. Myös yllättäviä juonenkäänteitä löytyy.

Kohdallaan on myös näyttelijätyö. Erityisen vahvan roolin tekee häijy henkipatto Leigh, joka verentahraamine kasvoineen on yhtä iljettävä kuin Linda Blair aikanaan Manaajan (1973) pääroolissa. Myös Kurt Russell ja Samuel L. Jackson loistavat rooleissaan.

Elokuvan traileri:

Laatuelokuvia lukiolaisille

Kauhavan lukion elokuvakurssin Elokuva lumoaa valinneet lukiolaiset saavat kevään 2016 kuluessa katsottavakseen kymmenen elokuvataiteen mestariteosta. Lukio osallistuu valtakunnalliseen elokuvakasvatushankkeeseen, jota vetää Ihme-Filmi ry (ihmefilmi.fi).

Tavoitteena on tuoda laatuelokuvien katsominen osaksi koulujen ja nuorisotilojen toimintaa. Lisäksi vuosina 2014—17 on tarkoitus kehittää nuorten elokuvakasvatusta pitkällä aikajänteellä.

IhmeFilmin pohjalta voi rakentaa kurssisuorituksen lukioon, ammattikouluun ja peruskoulun päättöluokkaisille. Kauhavan lukio on nyt mukana toista kertaa Ihme-Filmin esityssarjassa. Elokuvat esitetään yhteistyössä Y-Kinon ja Kauhavan rotaryklubin kanssa koulupäivän aikana lukiolaisille.

Ihme-Filmien ensimmäinen elokuvaesitys oli viime perjantaina 15.1. Tuolloin nähtiin valkokankaalla ehkä kaikkien aikojen paras ja rakastetuin Hollywood-musikaali Laulavat sadepisarat (Singing in The Rain.) vuodelta 1952. Sen pääosissa loistavat Gene Kelly, Donald O´Connor, Debbie Reynolds ja Jean Hagen. Ohjaajina toimivat Gene Kelly ja Stanley Donen.

Elokuvakauden 2015-2016 teema on Unelmia ja painajaisia. Sarjaan kuuluvat seuraavat elokuvat:

Kultakuume (Gold Rush), Yhdysvallat 1925, ohjaaja Charles Chaplin.

Kansalainen Kane (Citizen Kane), Yhdysvallat 1941, ohjaaja Orson Welles.

Kauas pilvet karkaavat, Suomi 1996, ohjaaja Aki Kaurismäki.

Henkien kätkemä (Sen to Chihiro no kamikakushi), Japani 2001, ohjaaja Hayao Miyazaki.

Polkupyörävaras (Ladri di biciclette), Italia 1948, ohjaaja Vittorio de Sica.

Pölynimurikauppiaat, Suomi 1993, ohjaaja John Webster

Good Bye Lenin!, Saksa 2003, ohjaaja Wolfgang Becker.

Rooma – avoin kaupunki (Roma, città aperta), Italia 1945, ohjaaja Roberto Rosselini.

Blade Runner, Hong Kong/Iso-Britannia/Yhdysvallat 1982, ohjaaja Ridley Scott.

Elokuvasarjan muut esitysajankohdat ilmoitetaan myöhemmin tammikuun aikana. Esitykset kestävät toukokuuhun 2016 asti. Ulkopuoliset eivät esityssääntöjen takia valitettavasti pääse seuraamaan elokuvaesityksiä.

Sherlock tutkii viktoriaanista murhamysteeriä Lontoossa****

                                Tohtori Watson (Martin Freeman) ja Sherlock Holmes
                                (Benedict Cumberbatch) murhamysteerin kimpussa.

Kiitetty ja palkittu television draamasarja Uusi Sherlock ilahduttaa ystäviään erikoisjaksolla, joka esitettiin Brittein saarilla jo jouluna. Sherlock: the Abominable Bride (2016) vie maailman tunnetuimman salapoliisin Sherlock Holmesin (Benedict Cumberbatch) ja hänen apurinsa Tohtori John Watsonin (Martin Freeman) 1800-luvun lopun murhamysteerin kimppuun.

Kirjailija Arthur Conan Doylen henkilöhahmo on seikkaillut BBC:n menestyssarjassa jo kolmen tuotantokauden verran. Nyt nähtävä erikoisjakso pohjustaa neljättä tuotantokautta, joka tulee televisioon vasta ensi vuonna. Steven Moffatin ja Mark Gatissin käsikirjoittama tv-sarja on siirtänyt Holmesin nykypäivän Lontooseen.

Sherlockin erikoisjakso voidaan suomentaa Kammottavaksi morsiameksi. Alussa Scotland Yardin tarkastaja Lestrade (Rupert Graves) selvittää Holmesille ja Watsonille todella erikoisen tapauksen. Morsian ampuu itsensä julkisesti.  Seuraavana päivänä hän näyttää palaavan kuolleista ja tekee selvän miehestään. Pian murhat saavat jatkoa ja salapoliisi joutuu tosissaan vaivaamaan päätään.

Elokuva on haastavaa seurattavaa katsojalle eikä pelkästään aikatasojen muuttumisen vuoksi. Kertomukseen sisältyy sivupolkuja, reaalitodellisuuteen sisältyy unia ja huumehoureisia harhanäkyjä, on totta ja kuvitelmaa.

Tähtipari tekee yhtä vakuuttavaa työtä kuin aiemmillakin tuotantokausilla. Cumberbatch esittää partaveitsenterävää sosiopaatti Holmesta mestarillisesti. Sympaattinen Freeman yrittää tapansa mukaan -  ja aika turhaan – löytää salapoliisista inhimillistä puolta. Niin sokeasti Sherlock luottaa järkeensä ja torjuu tunteiden merkityksen.

Juonipaljastuksista sallittakoon yksi ja tärkeä. Sherlock Holmesin arkkivihollinen Moriarty (Andrew Scott) palaa takaisin kuolleista. Hänen ja salapoliisin jännite on lähes käsin kosketeltavissa.

Uuden Sherlockin odotus on entistä vaikeampaa mestarillisen erikoisjakson jälkeen. Moni fani odottaa varmasti tämän vuoden reipasta rientoa, jotta neljäs tuotantokausi saataisiin kodeissa ruudulle mahdollisimman pian.

Kammottavan morsiamen yhteydessä esitettävillä näyttelijähaastatteluilla ja jakson tekemisestä kertovilla ekstroilla ei ole paljoakaan lisäarvoa. Ne todennäköisesti vain hinaavat osaltaan lipun hintaa ylemmäksi, ja pidentävät erikoisjakson lähes kaksituntiseksi.

Elokuvan traileri: