Rautarouvan nousu, uho ja tuho

                                Meryl Streep on ilmetty rautarouva Margaret Thatcher

Y-Kinon ohjelmistoon tullut Phyllida Lloydin ohjaama Rautarouva (2011) kertoo 1900-luvun kenties tunnetuimman naispoliitikon Margaret ”Maggie” Thatcherin tarinan. Paronitar Thatcher oli paitsi kolmen kauden pääministeri, myös kansainvälisen politiikan yksi keskeinen toimija Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin kanssa 1970- ja 1980-luvuilla. Äärimmäisen lujatahtoinen, jäykkä ja kunnianhimoinen konservatiivipoliitikko elää vielä tänään hauraana, tutisevana ja hallusinaatioista kärsivänä dementikkona.

Elokuva alkaa leskirouva Thatcherin (Meryl Streep) käynnistä pienessä kulmakaupassa ostamassa maitoa. Ostoksensa Thatcher on hakenut kahdeksan vuotta aikaisemmin kuolleelle miehelleen Denisille (Jim Broadbent), jonka muisto kummittelee vanhan naisen mielessä päivin ja öin.

”Leidipomon” elämässä vain kaksi miestä näyttää jäävän jyräämättä: säästäväinen kauppiasisä Alfred Roberts (Iain Glen) ja puoliso Denis Thatcher, menestyvä liikemies, joka saa Maggien puolisokseen. Kosittaessa energinen Margaret ilmoittaa, ettei aio kuolla kahvikuppia tiskatessaan. Elämällä on oltava syvempi tarkoitus. Kemiaa Oxfordissa lukenut ja myöhemmin oikeustieteeseen vaihtanut Thatcher pyrkii parlamenttiin ja onnistuu siinä lopulta. Nuorta naispoliitikkoa esittävä Alexandra Roach piirtää kömpelöstä ja tiukasta roolimallistaan uskottavan kuvan.

Tämän jälkeen elokuva siirtyy 1970-luvulle, jolloin Thatcherin ura lähtee nousukiitoon. Tämä ei toteudu vain Rautarouvan (nimitys peräisin neuvostoliittolaisesta Punatähti-lehdestä) rautaisella tahdonvoimalla. Puolueen puheenjohtajaksi valinnan taustalla on myös harkittua poliittisen imagon rakentamista. Tärkeä avustaja Airey Neave (Nicholas Farrell) ja tv-guru Gordon Reace (Roger Allam) opettavat mm. leidipomon puhumaan matalammalla äänellä ja luopumaan vanhahtavasta hatustaan luoden uudentyyppisen konservatiivipoliitikon. Thatcherin poliittista nousua tarkastellaan välillä myös kuvitteellisen nykyhetken kannalta.

Thatcheria valtansa huipulla ja hauraana dementikkona esittää Meryl Streep aivan suvereenisti. Hän menee roolihahmoonsa täydellisesti. Jokainen ilme, ele ja puheenparsi tuovat elävästi mieleen kiistellyn tähtipoliitikon. Vanhan naisen ilmiasu on maskeerauksen tyylinäyte. On todella vaikea kuvitella ketään muuta naisnäyttelijää, joka voisi napata Oscarin Streepin edestä. Niin häikäisevää on hänen osaamisensa.

Elokuvan seuraaminen vaatii kuitenkin jonkin verran tietämystä sekä Englannin poliittisesta järjestelmästä että kansainvälisestä politiikasta 70- ja 80-luvuilla. Ohjaaja Lloyd ja käsikirjoittaja Abi Morgan eivät myöskään helpota katsojakokemusta. Aikajärjestykseen perustuva rakenne on rikottu vastaavaan tapaan kuin klassikkoelokuvassa Kansalainen Kane. Ajoittain saa tosissaan pinnistellä elokuvakerronnan seuraamisen kanssa, kun katsoja joutuu miettimään mikä on todellista takaumaa − ja mikä dementikon hallusinaatiota.

Rautarouvan yksi ongelma on myös se, ettei mihinkään yksittäiseen asiaan Margaret Thatcherin poliittisella uralla kunnolla syvennytä kenties Falkland-Malvinas-sotaa lukuun ottamatta. Sitä naispääministeri johtaa samalla kovuudella ja peräänantamattomuudella kuin Sir Winston Churchill aikanaan Taistelua Britanniasta. Lyhyet välähdykset parlamenttikeskusteluista ovat mannaa katsojalle. Mielellään olisi nähnyt välähdyksiä myös konservatiivipuolueen sisäisistä valtataisteluista. Rautarouvan jälkeenhän pääministeriksi nousi suhteellisen väritön John Major, joka tuo tänään mieleen meidän poliitikkojemme mattivanhaset.

Härmät-elokuvan maailmanensi-ilta pe 27.1.2012 Härmän kuntokeskuksessa

Härmät-elokuvan maailmanensi-iltaa vietettiin perjantaina 27.1. Härmän kuntokeskuksessa. Elokuva tulee ensi-iltaansa 17.2. Katso päähenkilöiden mietteitä elokuvasta oheisista Ilkka-lehden videolinkeistä.
Klikkaa nimeä, niin haastattelu avautuu selaimessasi.

Mikko Leppilampi

Lauri Tilkanen

Pamela Tola

Vares pimeimmällä Pohjanmaalla

                                Jussi Vares (Antti Reini) on vaihtanut Turun kadut
                                ja kuppilat kyläpahaseen Pohjanmaalla.
                                Solar Films / Jani Häkli.

Turkulainen yksityisetsivä Jussi Vares (Antti Reini) suuntaa uusimmassa elokuvassaan Vares – Kaidan tien kulkijat (2011) pimeimmälle Pohjanmaalle. Renttumainen Vares saapuu pieneen pohjalaiskylään selvittämään nuoren tytön kuolemaa paikallisen viinaanmenevän pastori Hukkasen (Markku Maalismaa) pyynnöstä.



Varekselle valkenee pian, että Kahdenvirranmaankylä on aivan oma erikoinen maailmansa. Vahva uskonnollinen herätysliike (raappanalaisuus) pitää paikallisia ihmisiä vahvassa otteessaan. Varsin pian yksityisetsivä saa vastaansa herätysliikkeen nokkamiehet, joilla on runsaasti salaisuuksia varjeltavanaan.

Kaikki kyläläiset eivät silti ole Varesta vastaan. Kylähulluksi tituleerattu Paskamantteli (Aake Kalliala), kaljakuppilan pitäjä Peitsara (Tomi Salmela) ja paikallisoppaana toimiva pastori muodostavat dekkarin tukijoukon.

Rikoksen uhrina menehtyneen tytön juttua penkoessaan Vares törmää pian saarnamies Taisto Raappanaan (Peter Franzén) ja hänen intohimoiseen kirjastovirkailijavaimoonsa Elisabethiin (Merja Larivaara). Raappanan kumppanina toimivalla kirjapainonomistaja Juhana Sulanderilla (Jarmo Mäkinen) ja paikallisen mielisairaalan ylilääkärillä (Kari-Pekka Toivonen) ei ole puhtaita jauhoja pussissaan. Tämä valkenee viimeistään silloin, kun Vares teljetään väkisin mielisairaalan osastolle.

Kaidan tien kulkijat on neljäs liukuhihnalta tuotettu Vares-filmi. Sen ohjaaja Anders Engström on kuitenkin onnistunut varsin hyvin tässä Reijo Mäen kirjan filmatisoinnissa. Toimintaa on hieman karsittu pariin edelliseen Vares-leffaan verrattuna ja henkilöhahmoja on saatu syvennettyä. Yksityisetsivä saa tässäkin leffassa ottaa vastaan iskuja, kitata jaloviinaa ja hurvitella kevytkenkäisen naisen kanssa.

Antti Reini tekee Vareksena rutiininomaisen suorituksen. Sivuhenkilöistä Aake Kalliala, Kari-Pekka Toivonen ja Markku Maalismaa uhkaavatkin varastaa koko show’n.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Erinomaisten näyttelijöiden Varasto

                             Varastomies Antero Rousku (Kari-Pekka Toivonen)
                              ja Karita (Minttu Mustakallio) loistavat Varastossa.

Taru Mäkelän ohjaama Varasto (2011) on kotimaisen elokuvavuoden yllättäjä. Karu yhteiskunnallinen komedia nousee omalla listallani juuri päättyneen vuoden hauskimmaksi elokuvaksi. Se perustuu Arto Salmisen (1959−2005) vuonna 1998 ilmestyneeseen satiiriseen pienoisromaaniin.

Varasto on duunarikomedia, jossa vakavalla naamalla heitetyn huumorin alta paljastuu vakavaakin yhteiskunnallista pohdintaa. Maalikaupan varastomiehet ovat vähäosaisia, joiden elämään kuuluu niin puurtaminen kuin velttoilukin, kylmänä syödyt einekset ja pelko oman pienipalkkaisen työn menettämisestä. Elokuva ei silti ryve kurjuudessa. Niukka elämä ei tee duunareista uhreja vaan taitavia sinnittelijöitä.

Päähenkilö Antero Rousku (Kari-Pekka Toivonen) on varastomies, joka hankkii lisätienestejä myymällä tavaraa ohi kirjanpidon. Tavaran ostajana häärää Jylhäkorpi, yksityisyrittäjä, joka on silti omaksunut kommunismin brezhneviläisen muodon joka solullaan. Vesa Vierikko esittää tätä filosofoivaa henkilöhahmoa aivan verrattomasti. Rouskun kaverina häärää sympaattinen Raninen (Aku Hirviniemi), joka saa tavaravarkauksista syyt niskoilleen ja potkut ilman syytä.

Maalikaupan yläkerrasta löytyvät myymäläpäällikkö (mainio Juha Muje) ja etenkin myyjätär Karita, joka on päättänyt jallittaa Rouskun perheen perustamiseen. Minttu  ”klikkaa mua” Mustakallio tekee Karitana aivan häikäisevän roolisuorituksen. Varastomiehen heila ei ehkä ole ”terävin kynä penaalissa”, mutta sympaattinen, optimistinen ja suunnitelmallinen. Hänen kyydissään välinpitämätön ja naisia vähättelevä Rousku alkaa vähitellen miehistyä ja ottaa vastuuta sekä omasta että perheensä elämästä.

Elokuvan näyttelijäkaarti on muutenkin vahvaa. Maalifirman omistajaa Katajaa näyttelevä Esko Salminen tekee kelpo roolin. Sivuroolien häikäisevimmän suorituksen tekee kuitenkin Karitan Aino-äitiä näyttelevä Hannele Lauri. Rankan elämän kuluttama Aino on periyttänyt tyttärelleen huono-osaisuuden. Hänen mukaansa naiselle on tärkeintä se, ettei mies lyö.

Kipeistä yhteiskunnallisista ulottuvuuksistaan huolimatta Varasto on todella hauska elokuva. Ensi-illassa elokuvayleisö ajoittain ulvoi naurusta. Siitäkin huolimatta, että huumori esitetään toisinaan minimalistisesti ja kovin sanoin ilmaistuna. Elokuvan ikäraja K7 on liian alhainen ajoittain kovan kielenkäytön vuoksi.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Salapoliisi toimintasankarina

                              Sherlock Holmes (Robert Downey Jr., vas.) ja
                              tohtori Watson (Jude Law) ovat tehokas työpari.

On heti kärkeen todettava se, että suhtaudun ohjaaja Guy Ritchien uuteen elokuvaan Sherlock Holmes: A Game Of Shadows (2011) ristiriitaisin tuntein. Ohjaaja on viimeistään tässä toisessa Sherlock Holmes -filmatisoinnissaan tehnyt englantilaisesta älykkösalapoliisista lopullisesti toimintasankarin. Kauas on jäänyt se dekkarikirjailija Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes, joka Lontoon Baker Street 221B:ssä ratkoo lähinnä suvereenin älynsä voimin merkittäviä mysteerejä.

Uusi Sherlock Holmes on siten tehty niille aikamme ihmisille, joita salapoliisin perusteelliset pohdinnat pitkästyttävät ja jotka kaipaavat yksityisetsivältä räväkkää toimintaa rikosten ratkonnassa. Elokuvassa toimintakohtaukset vyöryvät päälle kuin Ilkka Remeksen jännityskirjoissa. Tulitaistelut, räjähdykset ja hidastusten kaltaiset erikoisefektit kuuluvat leffan peruselementteihin. Sherlock Holmesin (Robert Downey Jr.) nyrkkeilytaidoille on enemmän käyttöä kuin viileän analyyttiselle ja loogiselle ajattelulle.

Elokuva käynnistyy Sherlock Holmesia järkyttävästä asiasta. Hänen pitkäaikainen kumppaninsa tohtori Watson (Jude Law) on menossa naimisiin Mary Watsonin (Kelly Reilly) kanssa. Tuoreen hääparin onnea ei silti kestä kauan. Häämatkalle mukaan lähtenyt Holmes pelastaa Maryn arkkivihollisensa James Moriartyn (Jared Harris) uhalta sinkoamalla hänet junasta rautatiesillan kohdalla veteen. Hameenheilahduksen jälkeen etsiväkaksikko pääsee keskittymään itse asiaan: suurrikollisen punoman suunnitelman selvittämiseen.

1890-luvun alkuun sijoittuvan ”Varjojen pelin” alkua leimaa anarkististen pommi-iskujen ja salamurhien kudelma, joka vie Euroopan sodan partaalle. Älyltään Holmesin veroinen Moriarty hyötyisi sodasta taloudellisesti suunnattomasti. Mestaririkollinen johtaa salaista asetehdasta, joka tuottaa tappovälineitä konekivääreistä valtaviin kanuunoihin. Useiden eurooppalaisten valtionpäämiesten ja huippudiplomaattien henki on uhattuna. Vain Sherlock Holmesin toiminta voi säilyttää rauhan.

Elokuva huipentuu Holmesin ja Moriartyn väliseen shakkiotteluun, joka käydään pimeänä talvi-iltana rauhankonferenssin pitopaikan kattoterassilla Sveitsissä. Kiistakumppaneiden henkien huikeaa taistoa seuraa myös elokuvan loppukliimaksi. Jo pelkästään sen vuoksi elokuva kannattaa nähdä suurella kankaalla. 

Salapoliisiperinteiden murtamisesta huolimatta ”Varjojen peli” on hienoa viihdettä. Elokuva perustuu Michele ja Kieran Mulroneyn laadukkaaseen käsikirjoitukseen, erinomaiseen näyttelijätyöhön ja taidokkaasti rakennettuun ajankuvaan. Selkein ajallinen kömmähdys on kranaatinheittimen esittäminen jo 1890-luvun yhteydessä, kun kyseinen ase oli vasta ensimmäisen maailmansodan tuote.

Robert Downey Jr. tuo hienosti esiin Holmesin erikoisen luonteen ja poikamaisuuden. Hän pelaa erinomaisesti yhteen Jude Law’n kanssa. Mad Men –sarjasta tuttu Jared Harris näyttelee loistavasti mestaririkollisen roolin. Stephen Fry piirtää hauskan roolin Holmesin veljenä Mycroftina, joka toimii yhtenä brittidiplomatian aivoista.

Sherlock Holmes on kieltämättä miesten elokuva. Siitä huolimatta Holmesin arvostama Irene Adler (Rachel McAdams) viihtyy roolissaan. Sen sijaan käsikirjoitus ei tee oikeutta romaniennustaja Madame Simza Heronia näyttelevälle ruotsalaistähti Noomi Rapacelle, jonka todellinen kansainvälinen läpimurto jää vielä odottamaan itseään.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Hiljaisuus pysäyttää katsojan ja kirvoittaa kyyneleet

                              Eino (Joonas Saartamo) ja Jaana (Terhi Suorlahti)
                                    raskaassa työssään kaatuneiden evakuontikeskuksessa.

Sotaelokuva on suomalaiselle elokuvayleisölle rakas genre. Elokuvalaji vilisee suomalaisia huippuelokuvia Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta (1955) Pekka Parikan Talvisotaan (1989) ja Olli Saarelan Rukajärven tiestä (1999) Åke Lindmanin Tali-Ihantalaan (2006).

Sakari Kirjavaisen ohjaama Hiljaisuus (2011) poikkeaa perinteisten sotaelokuvien kaavasta. Rintamataisteluiden sijasta huomio kiinnittyy eturintaman takana sijaitsevaan kaatuneiden evakuontikeskukseen, jonne surmansa saaneet sotilaat tuodaan ja jossa heidät siistitään ennen viimeistä matkaa kotitanhuville. Keskuksessa työskentelee neljä miestä ja kolme naista, pääosin sotilaita ja lottia.

Elokuva ajoittuu historiallisesti jatkosodan viimeiseen kevääseen 1944. Päähenkilönä toimii hidasjärkinen, mutta syvästi inhimillinen Eino (Joonas Saartamo). Hänen rankkana tehtävänään on hakea kaatuneet etulinjasta. Keskusta johtava pastori Hiltunen (Kari Hakala) ei paljon Einosta perusta.

Einon kanssa keskukseen saapuu uutena miehenä Antti (Lauri Tilkanen), jonka komeus ja supliikki olemus saavat pian lottien Siirin (Joanna Haartti) ja Jaanan (Terhi Suorlahti) sydämet läpättämään.  Yhteisön muut jäsenet ovat kuolleiden kanssa jutusteleva Korpikangas (loistava Ilkka Heiskanen) ja ruumiita ammattitaitoisesti käsittelevä kuppari-Miina (Sinikka Mokkila).

Einon elämää ohjaa Antin isälle annettu lupaus pitää nuori sotilas erossa vaikeuksista − ja etenkin hengissä. Iloluonteinen Antti keskittyy lottien hurmaamiseen ja kiellettyyn rajakaupankäyntiin Siirin kanssa. Näin asemasodan aikaakin voidaan tarkistella hieman uudessa valossa.

Hiljaisuuden keskeinen teema on kuolevaisuus ja kuoleman läheisyys. Evakuontikeskus on kuin sota pienoiskoossa. Taistelun kumu kantautuu keskukseen, sota lepää raskaana yhteisön yllä. Pieni miljöö, niukka esineistö ja aidontuntuiset ihmiset rakentavat uskottavan ajankuvan. Elokuva on koskettava ja saa monen silmät väkisinkin kostumaan.

Sotaelokuvaan tuovat dynamiikkaa ei-kenenkään maalle tehdyt ruumiinhakuretket. Huomio kiinnittyy myös äänimaailmaan ja laadukkaaseen kuvaukseen, joka on Petri Rossin käsialaa. Historiasta vähemmän tietäville lienee uutinen se, että Suomi oli ainoa maa toisessa maailmansodassa, joka toi kaatuneet sotilaansa kotiin haudattaviksi. Se selittää sankarihautausmaiden paljouden.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Tanssivat pikkuoravat kimittävät taas

 

Pikkuoravien seikkailu alkaa laivaristeilyltä.

Y-Kinossa perjantaina 16.12. ensi-iltaan tullut Alvin ja pikkuoravat 3 on harmiton, suomeksi dubattu lastenelokuva. Mike Mitchellin ohjaustyö on Alvin-sarjan kolmas ja mahdollisesti viimeinen.

Elokuvassa kuusi pikkuoravaa ovat poptähtiä, jotka lähtevät laivaristeilylle. Leppoisa keppostelu laivalla päättyy kuitenkin haveriin ja oravakuusikko haaksirikkoutuu autiona pitämälleen saarelle. Siellä he saavat vastaansa muun muassa Alvinin (Justin Long/suomalaisäänenä Jon-Jon Geitel) arkkivihollisen Ianin (David Cross) ja uhkaavan tulivuorenpurkauksen. Tropiikin saarelta löytyy myös muuta arvoituksellista.

Kimittävät kurret koettelevat jonkin verran aikuiskatsojan hermoja, mutta pikkulapsiin söötit oravat ja vauhdikas vipellys kyllä uppoavat. Oravien musiikki- ja tanssinumerot ovat varsin onnistuneita.

Pikkuoravien kanssa hengaavien ihmisnäyttelijöiden kuten ystävä Daven (Jason Lee/Antti Jaakola) näyttelijätyö on varsin ilmeetöntä ja väsähtänyttä. Paljon ei ole hurraamista käsikirjoituksessa tai dialogissakaan.

Elokuvan trailerin löydät tästä.