Valaanpyytäjät meren armoilla***

                                Chris Hemsworth on Essexin energinen yliperämies.

Y-Kinon ensi-iltaan tapaninpäivänä tullut Kamppailu merta vastaan (2015) pyrkii olemaan perinteinen seikkailuelokuva, jossa sankarit joutuvat luonnon armoille. Amerikkalaisen Ron Howardin ohjaustyössä on kunnon tarina, jonka merelliset kohtaukset on upeasti toteutettu. Elokuvan kompastuskiveksi muodostuvat kuitenkin ohuet henkilöhahmot ja maalla kerrotun draaman kömpelö eteneminen.

Ron Howardin aiempien ohjaustöiden parhaimmistoon ovat kuuluneet upea urheiluelokuva Rush (2013), Watergate-skandaalia avannut Nixon/Frost (2008), kryptologiaan paneutunut draamaelokuva Kaunis mieli (2001) ja jännittävä avaruusseikkailu Apollo 13 (1995). Uusimmassa elokuvassaan Howard uskaltautuu meriseikkailun pariin.

Kamppailu merta vastaan kertoo amerikkalaisen valaanpyyntialus Essexin tarinan. Alus joutui talvella 1820 jättiläismäisen kaskelotin hyökkäyksen kohteeksi. Valaanpyytäjien dramaattinen kohtalo sai kirjailija Herman Melvillen kirjoittamaan 30 vuotta myöhemmin kuuluisimman romaaninsa Moby Dick, joka kertoo valkoisen valaan tarinan.

Elokuva liikkuu rakenteellisesti kahdella tasolla. Katsoja seuraa toisaalta valaanpyytäjiä, joiden työn kovuus ja vaarallisuus käyvät nopeasti ilmi. Toisella tasolla seurataan kirjailija Melvilleä, joka haastattelee teostaan varten ainoaa elossa olevaa Essexiltä selvinnyttä silminnäkijää Tom Nickersonia (Brendan Gleeson). Lopputuloksena on merellisiltä osiltaan toimiva seikkailu, jonka kerronnan etenemistä kirjailijan ja silminnäkijän tarinointi jatkuvasti katkoo.

Valaanpyyntialuksen pitkä merimatka myrskyineen ja vaaroineen on hienosti kuvattu. Kapteeni George Pollardin (Benjamin Walker) ja yliperämies Owen Chasen (Chris Hemsworth) vastakkainasettelu käy heti ilmi. Voimakas merenkäynti, harppuunaveneiden hyökkäykset valaiden kimppuun ja vedenalaiset kohtaukset on toteutettu tyylillä ja taitavia digitaalisia efektejä hyödyntäen. Essexin ja sen miehistöä vainoava 30-metrinen kaskelotti ei sen sijaan ole kovinkaan kummoinen hirviö tähän elokuvaan.

Valaanpyyntialuksen tuho muuttaa elokuvan luonteen seikkailusta selviytymistarinaksi. Näännyttävä ajelehtiminen Tyynellämerellä tuo mieleen Ang Leen Piin elämän (2012) ja osittain myös norjalaiselokuva Kon-Tikin (2013). Yhteistä molemmissa leffoissa oli päähenkilöiden vimmainen tarve säilyä hengissä.

Elokuvan miinukseksi on laskettava tasapaksu näyttelijätyö. Vain energinen Chris Hemsworth saa tässä mielessä synninpäästön. Elokuvan roolihahmot jäävät irrallisiksi eikä heistä rakennu draaman kannalta tärkeää ryhmää. Kamppailu merta vastaan ei monessakaan herätä aiheensa puolesta sympatiaa. Valaiden pyytämistä polttoöljytarpeisiin 200 vuotta sitten on yhtä vaikea ymmärtää kuin japanilaisten nykyään harjoittamaa valaanpyyntiä tieteellisiin tarkoituksiin.

Elokuvan traileri:

Iloinen galaktinen jälleennäkeminen****½

                          Romunkerääjä Rey (Daisy Ridley) ja iskusotilas Finn (John Boyega)
                                ovat uuden Tähtien sota -elokuvan sankareita.


 Vuoden odotetuin elokuva ei tuota pettymystä. Ohjaaja J.J. Abramsin Star Wars: The Force Awakens (2015) herättää henkiin Tähtien sota –saagan – ja millä tavalla.  Voima on jälleen kanssamme. Elokuva yhdistää ajatuksia herättävän scifin, kerrassaan mainion seikkailukertomuksen, ja näyttävän toimintaleffan parhaat piirteet. Vanhat sankarit ovat takaisin, mutta vain siirtääkseen jedimiekan uudelle uljaalle sukupolvelle.

The Force Awakens  on seitsemäs osa Tähtien sota –sarjassa ja varmasti hienointa katsottavaa Jedin paluun (1983) jälkeen. Paljosta saamme kiittää ohjaaja Abramsin näkemystä ja hänen yhteistyötään käsikirjoituksen teossa Lawrence Kasdanin kanssa. Kasdanin käsikirjoitti alkuperäisen trilogian Imperiumin vastaiskun (1980) ja Jedin paluun. Hänen henkilöhahmojen tuntemuksensa on ollut merkittävässä roolissa uuden elokuvan onnistumisen kannalta.

Jedin paluussa pantiin päätepiste galaksin pahan valtakuntaa edustaneelle Imperiumille ja yhdelle elokuvahistorian suurimmista pahiksista eli Darth Vaderille. Leffa merkitsi myös avaruusasema Kuolemantähden tuhoa.

Voiman pimeä puoli herää uudessa elokuvassa Ritarikuntana (First Order), joka on luotu Imperiumin raunioille. Massiiviset joukkokohtaukset tuovat vääjäämättä mieleen Hitlerin natsi-Saksan ennen kuin yhdenkään stormtrooperin (iskujoukon jäsenen) käsi nousee korkealle tervehdykseen. Ritarikunnan ylin komentaja Snoke (Andy Serkins) on kehittänyt avaruusaseman, jolla on kykyä maailmojen tuhoajaksi. Hänen suojattinaan toimii säälimätön ja mysteerinomainen musta ritari Kylo Ren (Adam Driver), joka muistuttaa erehdyttävästi maskiaan ja ääntään myöden Darth Vaderia.

Entisistä sankareista jedimestari  Luke Skywalker (Mark Hamill) on kadonnut. Pahan Ritarikunnan ohella häntä etsii entinen prinsessa ja nykyinen kenraali Leia Organa (Carrie Fisher), joka johtaa vastarintaliikettä. Leiaakin tärkeimmäksi nousevat alkuperäistrilogian sankarit Han Solo (Harrison Ford) ja Chewbacca (Peter Mayhew/Joonas Suotamo). Kun he vuosien jälkeen nousevat yhdessä avaruusalukseensa Millenium Falconiin ja Han Solo toteaa: ”Chewie, olemme kotona!”, häntä on helppo uskoa. Ilahduttavaa on myös jälleennäkeminen droidiparivaljakko R2-D2:n ja C-3PO:n kanssa.

The Force Awakens on kuitenkin sankareiden vahdinvaihto. Uutuuselokuva marssittaa esiin uuden ässäkolmikon. Aavikkoplaneetta Jukulla asuva romunkerääjä Rey (Daisy Ridley) on vahva ja oma-aloitteinen naistoimintasankari. Iskusotilas Finn (John Boyega) on menettänyt uskonsa Ritarikuntaan, mutta muodostaa Reyn kanssa vahvan parin. Heitä täydentää Oscar Isaacin näyttelemä kapinallisten taistelulentäjä Poe Dameron. Uutena droidina esiintyy BB-8, joka vyöryy oranssinvalkoisena rantapallona sinne tänne.

Menemättä sen enempää juonipaljastuksiin, voin uskoa Tähtien sodan tyydyttävän myös vaativan fanin maun. Toimintakohtaukset, jossa valomiekat heiluvat tai X-siipiset ottavat mittaa ilmataisteluissa TIE-hävittäjistä, ovat todella näyttävästi tehtyjä. Tietokonegrafiikka on saanut antaa tilaa aidoille malleille ja maisemille, joka on pelkästään hyvä asia. John Williamsin musiikki kruunaa monet kohtaukset aikaisempaan tapaan.

The Force Awakensin tarina toimii hyvin. Vaikka elokuva kierrättääkin ensimmäisen Tähtien sodan osan juonenkäänteitä, mukaan on saatu paljon uutta ja jännittävää. Elokuvasta paistaa kunnioitus ohjaaja George Lucasin alkuperäistrilogialle, mutta kaikki tehdään raikkaasti. Elokuvan alku ei lähtenyt aivan niin räväkästi liikkeelle kuin odotin, josta pieni miinus.

Kokonaisuudessaan uusi Tähtien sota on erinomainen elokuva, joka varmasti nousee todelliseksi kassamagneetiksi. Se verestää varttuneiden ihailijoiden muistoja, mutta on mannaa myös uudelle fanisukupolvelle. May the force be with you!

Elokuvan traileri:

Koulukiusaamisen pitkät varjot***

                                Koulukiusattu Lauri oli lähellä päätyä kouluampujaksi.

Ohjaaja Arto Halonen käsitteli edellisessä dokumenttielokuvassaan Sinivalkoinen valhe (2012) suomalaisen hiihdon dopinghistoriaa. Hänen uutuusdokumenttinsa Valkoinen raivo (2015) pureutuu toiseen traumaattiseen aiheeseen: koulukiusaamiseen ja siitä kumpuavaan kostonhaluun.

Valkoinen raivo kertoo rankasti koulukiusatun ”Laurin” aidon tarinan. Se pureutuu koulukiusatun arkeen, ajatusmaailmaan, kostofantasioihin ja niistä selviytymiseen pitkäkestoisen terapian avulla. Vaikkei Halosen dokumenttielokuva ole mikään elokuvataiteen riemuvoitto, se kertoo hyvin tärkeän tarinan. Elokuva sopii erinomaisesti koululaisille, ammattikasvattajille ja perhetyön kanssa toimiville.

Laurin elämän käännekohdaksi muodostui isän menettäminen auto-onnettomuudessa, kun poika oli 9-vuotias. Ahkera kympin poika joutui vaihtamaan aiemmasta koulusta menestyvien vanhempien lasten eliittikouluun. Pian poika joutui tuupituksi ja laajan kiusaajien piirin silmätikuksi. Dokumentin mukaan myös opettajat kohtelivat yksinhuoltajan poikaa epäoikeudenmukaisesti.

Yläasteella kiusaaminen paheni. Lyöminen lisääntyi, samoin riepottelu. Lauri ulkoisti itsensä kiusaamistilanteista ja uppoutui opiskeluun. Lukiossa kiusaaminen muuttui enemmän verbaaliseen suuntaan, mutta myös vaatteiden ja koulutarvikkeiden tuhoaminen oli tyypillistä. Hämmästyttävintä on kuitenkin se, että kympin keskiarvon ja kuuden laudaturin ylioppilas joutui hampaisiin myös akateemisissa opinnoissaan.

Piinattu poika fantasioi 16-vuotiaasta lähtien kostosta kiusaajilleen. Halosen elokuva vyöryttääkin esiin uutisvälähdykset suomalaisista koulusurmista Raumanmereltä, Jokelasta ja Kauhajoelta. Mukaan mahtuvat myös Myyrmannin pommi-isku, Columbinen koulusurmat Yhdysvalloissa ja Anders Behring Breivikin joukkomurhat Oslossa ja Utøyan saarella. Oli lähellä, ettei Laurikin liittynyt kouluampujien kammoksuttuun joukkoon.

Aikuiselämässään psykologiksi opiskellut Lauri tuo esiin elokuvassa käsitteet musta ja valkoinen raivo. Mustaan raivoon liittyy silmitön raivostuminen, joka löytyy usein tappojen taustalta. Valkoinen raivo on puolestaan kiusatun syvälle sisäänsä kätkemää älyn kontrolloimaa murhaavaa raivoa. Vaikkei nykytiede tunnekaan käsitettä, se tuntuu uskottavalta elokuvan kerronnan kannalta.

Elokuva pohtii myös sitä, kuinka Lauri selviytyi kiusaamisesta. Tämä antaa toivoa myös muille kiusatuille ja välineitä ammattiauttajille. Leffan kertojana toimii varsinainen koulukiusattu, jonka henkilöllisyys salataan. Pienimuotoisen, mutta koskettavan tarinan on käsikirjoittanut Arto Halonen. Filmin hienon kuvauksen takaa löytyvät Mika Orasmaa ja Peter Flinkenberg, joka sai alkuvuodesta Betoniyöstä (2013) arvostetun Spotlight-palkinnon Yhdysvalloissa.

 Elokuvan traileri:

Nälkäpelin odotettu finaali***

                                Nälkäpelin sankarittaret Cressida (Natalie Dormer)
                                ja  Katniss (Jennifer Lawrence).

Suzanne Collinsin supersuosittuun nuortenromaanitrilogiaan perustuva Nälkäpeli-sarja on edennyt elokuvapuolellakin finaaliinsa. Sarjan päättävä Nälkäpeli – Matkijanärhi, osa 2 (2015) on varsin onnistunut kokonaisuus. Päätösosassa päähenkilö Katniss Everdeen (Jennifer Lawrence) ymmärtää, että pelissä ei ole enää vain selviytyminen, vaan Panemin kansan tulevaisuus.

Matkijanärhi 2 jatkaa suoraan edellisosan tapahtumista ja pääkaupungista pelastuneiden panttivankien kuntoutuksesta. Vapauttaakseen Panemin Katniss käy taisteluun Capitolia vastaan yhdessä Vyöhyke 13:n joukkojen kanssa. Hänen päämääränään on tappaa presidentti Snow (Donald Sutherland) kostoksi siitä, miten Snow mursi Peetan (Josh Hutcherson) mielen propagandatarkoituksissaan.

Pelintekijä Plutarch Heavensbeen (edesmennyt Philip Seymore Hoffman) teki edellisosassa sankariksi nousseesta Katnissista vastarintaliikkeen keulakuvan ja propagandatähti Matkijanärhen. Vyöhyke 13:n presidentti Alma Coin (Julianne Moore) epäili traumaattisten kokemusten ja Peetan menetyksen tuhonneen tytön rohkeuden. Uutuuselokuvassa Coin pohtii tosissaan, onko Katnissille käyttöä loppuratkaisujen yhteydessä.

Kapinallisten eteneminen nostaa esiin päätösosan keskeisen teeman: sodankäynnin eettiset kysymykset. Soturi Gale (Liam Hemsworth) ei paljoa perusta väärällä puolella olevien siviilien kohtalosta, kun taas Katniss ymmärtää heidän kärsimyksensä oman Nälkäpeleissä koetun tuskansa ansiosta. Näkemyseroista huolimatta Gale näyttää nousevan sankarittaren sulhaseksi aivopestyn Peetan sijaan.

Matkijanärhi 2:ssa on toimintaa aiempia osia enemmän. Ne muistuttavat huomattavasti videopelien maailmaa. Kapinalliset etenevät kaupunkisodankäynnissä kohti Capitolia ja saavat vaikeiden vihollisten ja kuolettavien ansojen ohella painiskella monien moraalisten kysymysten kanssa. Elokuvan ehkä huikeimmat tapahtumat kohdataan maanalaisissa huoltokäytävissä ennen loppuratkaisun koittamista.

Nälkäpeli-sarja on ollut paljon muutakin kuin teini-ikäisille suunnattu viihteellinen tieteisfantasia tai dystopiaelokuvien esikuva. Sarja tunnetaan nokkelasta poliittisesta satiiristaan, kantaaottavista teemoistaan ja mielenkiintoisista hahmoistaan.

Sarjan roolitus on ollut onnistunut ja Jennifer Lawrence suorastaan erinomainen moniulotteisena sankarittarena. Katnissin hahmon sitkeyteen ja rohkeuteen liittyy myös aitoa haavoittuvuutta ja epävarmuutta. Katsoja ymmärtää, että maailman pelastaminen jättää jälkensä myös pelastajaan. Ei ihme, että Lawrence soturinainen vetoaa yhtä lailla tyttöihin ja poikiin.

Paikoitellen lievästi laahaava Matkijanärhi 2 on Francis Lawrencen ohjaustyö - ja kelpo päätös sarjalle. Jatko-osia ei liene luvassa.

Elokuvan traileri:

Viettiensä viemät***½

                                Murphy (Karl Glusman) ja Electra (Aomi Muyock) ovat
                                Love-elokuvan lemmekäs pääpari.
                                   

Y-Kinon ensi-illassa pikaisesti pyörähtänyt argentiinalaisohjaaja Gaspar Noén eroottinen elokuva Love (2015) ei ole massoja varten. Mustosen Luokkakokouksen (2015) mauttomaan seksismiin tyytyvien on vaikea kuvitella paneutuvan  herkän taide-elokuvan sumeilemattomaan lihallisuuteen, jossa seksi on aito asia.

Gaspar Noén elokuvat tunnetaan erikoistehosteistaan ja shokkiefekteistään. Irreversible – syntiset (2002) kohdahdutti brutaalilla väkivallallaan. Enter the Void (2009) sukelsi huumeiden, seksin ja sielunvaelluksen maailmaan. Love on puolestaan häpeämätön, kokeilunhaluinen ja kaksituntinen kamera-ajo rakkauteen, rakasteluun ja estottomiin elämyksiin.

Elokuvan päähenkilö on 25-vuotias amerikkalainen elokuvaopiskelija Murphy (Karl Glusman), joka rakastuu samanikäiseen taideopiskelija Electraan (Aomi Muyock). Ensirakkaus ilmenee kyltymättömänä kahden kehon kohtaamisena, halun ja himon purskahduksina ja huumehouruisten elämysten metsästämisenä. Kierrokset pelissä kovenevat kaiken aikaa, kun nautinnon nälkä kasvaa.

Murphy tekee virheen langetessaan teini-ikäisen Omin (Klara Kristin) loveen ja saattaessaan tämän raskaaksi. Seurauksena on välirikko Electran kanssa ja parisuhde Omin kanssa. Elokuvan alkaessa Murphy herää Electran äidin puhelinsoittoon. Tytär on kadonnut ja äiti pelkää pahinta. Masentunut elokuvaopiskelija ryhtyy sen jälkeen muistelemaan elämänsä rakkautta ja kahta vuotta Electran kanssa.

Elokuvan tarina kerrotaan takaumina. Murphyn muistot ovat kuin elokuva elokuvassa. Tunneside Electraan on totta, mutta päähenkilön selkärangattomuus ja oman itsensä etsiminen ovat yhtä todellisia. Liukuminen otoksesta toiseen paljastaa päähenkilön itsekkyyden, kostonjanon, äkkipikaisuuden ja pelkuruuden. Murphy pakenee kaksivuotiaan Gaspar-poikansa kitinää ja tyttöystäväänsä huumetripille aina ajoittain. Noé kuvaa Lovessa romahtaneita miehiä edellisten elokuviensa tapaan.

Loven vahvuuksia on herkkä tapa kuvata rakkautta ja sukupuoliyhteydessä saavutettavaa nautintoa. Elokuva on seksuaalisessa avoimuudessaan rohkea – ei mikään kaksinaismoralistinen Hollywood-tuotos. Love on visuaalisesti näyttävä, vaikkei 3D tuo mitään mainittavaa lisäarvoa leffalle. Noé hallitsee laajakangaskuvien rajaamisen, hypnoottiset kamera-ajot ja sisätilakuvauksen.

Maininnan ansaitsee myös elokuvamusiikki. Rajuimmissa rakastelukohtauksia kuulemme säröisen sähkökitaran, kauneimpia kohtauksia siivittävät Satien ja Bachin klassiset sävelet.

Lovella on myös heikkoutensa. Dialogi on ankeaa, ja rakkaudesta puhutaan usein latteasti. Tuntemattomat pääosanesittäjät eivät vakuuta näytelijäntaidoillaan. Naida he osaavat ja jaksavat katsojan turtumukseen asti. Ärsyttävää ovat myös lukuisat viittaukset ohjaajaan ja hänen omiin elämänkokemuksiinsa. Narsismi pulppuaa.

K-18-vaatimus on paikallaan katsojia ajatellen. Love ei ole pornoelokuva, mutta seksin runsaus ja estoton esittäminen edellyttävät katsojalta suvaitsevaisuutta ja sietokykyä. Y-Kinon teatteripäällikön rohkeus ottaa elokuva ohjelmistoon ansaitsee kiitoksen. Esimerkiksi Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon voittanutta kohuelokuva Adelen elämää (2013) ei tietääkseni näytetty elokuvateattereissa lainkaan Pohjanmaalla tai Oulussa viime vuonna.

Elokuvan trailerin löydät tästä:

Väkevä ja viihdyttävä Bond****½

                                Uusin Bond alkaa kuolleiden päivästä Mexico Cityssä.

Sam Mendesin ohjaama uusin Bond-elokuva 007 Spectre (2015) on vuorenvarma kassamagneetti. Se on  erinomainen jännitys- ja toimintaelokuva, jonka yllättävät käänteet liimaavat katsojan penkkiin. Spectre on myös salaista agenttia näyttelevän Daniel Craigin karismaattisin suoritus niistä neljästä leffasta, joissa hän on luonut Bondin uudelleen.

Bond-leffan avaa totuttuun tapaan räväkkä toimintakohtaus. 007 on saapunut Mexico Cityyn suorittamaan salaista tehtävää Kuolleiden päivänä, jolloin luurankohahmojen karnevaali on täyttänyt kaupungin kadut.  Pian Bond ottaa mittaa vastustajistaan helikopterikohtauksessa, joka taitavan leikkauksen vuoksi näyttää yhdeltä otokselta.

Uutuuselokuvassa Bond joutuu kohtaamaan vanhan ja huippuvaarallisen vastustajansa rikollisjärjestö Spectren. Kyse on taidokkaasta soluttautumisesta MI6:een. James Bond kuuluu vanhan koulukunnan agentteihin, jotka uskovat kovaan työhön ja vastustavat kaikkialle ulottuvaa digitaalista valvontaa. Elokuvassa 00-ohjelma ja salainen palvelu MI6 ovat joutuneet uuden kaikkialle ulottuvan valvontajärjestelmän vuoksi lahtauslistalle.

Salainen agentti saa kimppuunsa monenlaisia vastustajia. Fyysisistä pahiksista pelottavin on järkäle Hinx, jota näyttelee showpainija Dave Bautista. Pääkonna Franz Oberhauser (Christoph Waltz) on Spectren aivot, ja sellaisena hyvin vaarallinen vastustaja 007:lle.

Tukea karismaattinen agentti saa tutulta joukolta. Ben Whishaw näyttelee Q:ta, Naomie Harris on Eve Moneypenny, Ralph Fiennes M. Edellisessä Bond-leffassa Skyfall (2012) menehtynyt M (Judi Dench) huolehtii suojatistaan vielä haudan takaakin. Tämänkertainen Bond-tyttö on Léa Seydoux, joka esittää Bondin vastustajan psykologitytärtä Madeleine Swannia. Kyseessä ei ole enää bikinibeibi, vaan fiksu, vahva ja itsenäinen kaunis nuori nainen, jollaisia käsikirjoittajat haluavat nykyisten Bond-tyttöjen olevan.

Totuttuun tapaan 007 kiitää menopeleillään eri puolilla maailmaa maalla, merellä ja ilmassa. Bondin ja Hinxin kaahaus läpi Rooman on huikeaa katsottavaa. Itävallan Alpeilla katsoja todistaa laskettelukohtausta, joka tuo nostalgisia muistoja mieleen aiemmista Bondeista. Marokon autiomaahan Bondin ja Madelinen tuo juna, mutta poistuminen tärkeältä tapahtumapaikalta tapahtuu ilmateitse. Ennen Lontooseen huipentuvaa loppuselvittelyä kiidetään Thamesia pitkin pikaveneellä.

Spectre on yhteenveto Daniel Craigin neljästä Bond-leffasta ja salaiseen agenttiin liittyvistä Bond-kliseistä. Mukana ovat Omega-rannekello, martini (mutta dirtynä), Aston Martin, heittoistuin, 007 smokissaan ja perinteisempää Bond-tyttöä edustava Lucia Sciarra (Monica Bellucci). 51-vuotias näyttelijätär ei ole menettänyt hiukkaakaan vetovoimastaan.

Parasta uudessa Bondissa on kuitenkin Daniel Craig, jonka karisma, läsnäolo, miehekkyys ja energisyys välittyvät yhä katsojalle. Casino Royale teki Bondista vakavan ja ahdistuneen, mikä häivytti Roger Mooren ja Pierce Brosnanin camp-huumorin täyttämän 007:n kauas taustalle. Skyfallissa viileä tappaja osoitti haavoittuvuutensa, kun hänen vaikeaa lapsuuttaan setvittiin. Spectressä Bond on taas viileä, pätevä ja itsetietoinen 007, mutta samalla häneen on palautunut myös ripaus huumorintajua. Bondeista niin tutut one-linerit, yhden lauseen vitsit, kukkivat jälleen.

Jos kyseessä on Craigin viimeinen Bond-elokuva, hän jättää roolihahmonsa upealla ja mieleenpainuvalla tavalla. Hän uudisti Bondin toisen kylmän sodan maailmaan vakuuttavasti. Craigissa on samanlaista karismaa kuin Vladimir Putinissa, joka on myös toiminut tiedustelupalvelussa. Molempiin liittyy samankaltaista maskuliinisten arvojen korostamista. Herrat muistuttavat ulkonäkönsäkin puolesta toisiaan.

Spectren pieni miinus tulee venyttämisestä. Elokuvan toinen puolisko ei ole niin intensiivinen kuin alkupuoli. Osa kohtauksista venyy. Pituudestaan huolimatta elokuvassa ei silti ole tyhjäkäyntiä. Spectre on hyvää viihdettä ja tämänvuotisten jännityselokuvien ehdotonta kärkeä. Yli 300 miljoonan dollarin budjetilla ei voi tehdä sutta Bondin ystäville.

Sam Smithin esittämä Bondin teemakappale Writing’s On The Wall soi komeasti, muttei yllä Adelen häikäisevän Skyfallin tasolle.

                                Bond (Daniel Craig) ja Madeleine (Léa Seydoux).

Elokuvan traileri:

Hukkaan heitettyä aikaa*½

                                         Elokuvan julisteessa on saanut pääpainon
                                         Teppo (Tarmo Kalmari) aivan ansioistaan.

Pohjalainen independent-elokuva on periaatteessa aina tapaus. Kuvaaminen nykyisen Kauhavan alueella on erikoistapaus. Valitettavasti kortesjärveläislähtöisen ohjaaja Tomi Saarijärven draamaelokuva Hukkakaurat (2015) ei ole lainkaan sykähdyttävä tapaus, vaan juoneltaan lattea, venytetty ja halvalla tehty leffa, jonka ainekset olisivat riittäneet korkeintaan lyhytfilmiksi.

Suupohjan ammatti-instituutissa videotuotannon lehtorina toimivan Saarijärven ensimmäinen pitkä elokuva kertoo Jarista (Eerik Kantokoski), joka karkaa kovan kurin takia alokasleiriltä. Hän piiloutuu mahdollisia etsijöitä ja kiivasluontoista isäänsä Kalevia (Seppo Koivisto) peläten tätinsä Annelin ulkovarastoon. Jari saa tukea kylän erakolta Tepolta (Tarmo Kalmari), jolla on elämässään omat pelkotekijänsä.

Jarin elämään kytkeytyvät vahvasti pikkuveli (Matias Mikkonen), poikaansa suhteettomat odotukset kohdistava alkoholisti-isä ja tyttöystävä, jota näyttelee Henna Mäki-Filppula. Pohjalaisista elokuvantekijöistä Kalevin kaveria Reijoa näyttelee nurmolainen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Harri J. Panula (e Rantala).

Hukkakaurat-leffa sijoittuu 80-luvun maalaismiljööseen. Sen kuvauspaikkoina ovat toimineet pääosin Kortesjärven Tuomaala, Ättinkankaan hiekkakuopat ja Kortesjärven kirkonkylä.

Monien muiden elokuvien tapaan Hukkakaurat kaatuu köykäiseen käsikirjoitukseen, josta on vastannut ohjaaja itse. Tapahtumaköyhä käsikirjoitus, laahaava kerronta, kökkö dialogi ja perustelemattomat juonenkäänteet kohottavat tuskanhien katsojan otsalle. Näyttelijätyö on keskinkertaista. Parhaiten ovat roolinsa sisäistäneet jäyhä Kalmari ja elämän kovettama Koivisto. Harri J. Panulan luottonäyttelijä Eerik Kantokoski vie roolinsa rutiinilla läpi. Elokuvan naisnäyttelijöistä ei ole paljon sanomista.

Jari Koskisen kuvauksesta löytyy paikoitellen kauniita otoksia. Ilmakuvaukset on tehnyt Taneli Hiekka kauko-ohjattavalla helikopterilla. Osa ilmakuvauksista on toimivia, osa ei. Indie-elokuvan äänimaailma jättää kylmäksi eikä musiikki erityisemmin vie elokuvaa eteenpäin. Filmin tunnuskappale Maritza Parkkisen Hukkakauraa on elokuvan paras ääniraita.

Elokuvanarviossa tähden puolikas tulee aidolle pohjalaiskuvaukselle. Elokuvan yhteisöllisyys on näkynyt kökkätyössä, ja moni elokuvakatsoja tulee hakemaan filmistä tuttuja kasvoja ja maisemia. Kriittinen katsoja huomaa lopputekstien yhteydessä pohtivansa, olisiko aikansa voinut käyttää paremminkin.

Elokuvan traileri:

Napapiirin sankareiden väsähtänyt jatko-osa**

                               

                                Inarin (Pamela Tola) ja Jannen (Jussi Vatanen) elämä
                                pyörii Lumi-tyttösen ympärillä.

Dome Karukosken ohjaama ja Pekko Pesosen käsikirjoittama kohelluskomedia Napapiirin sankarit nousi vuoden 2010 katsotuimmaksi elokuvaksi 385 000 katsojallaan. Kaveruskomediassa reppana päähenkilö kiisi ystäviensä kanssa ympäri Lappia metsästämässä digiboksia avovaimolleen.

Ykkösosa nousi Jussi-gaalassa yleisön suosikiksi, mutta nappasi samalla parhaan kotimaisen elokuvan palkinnon. Komediassa oli paljon kohellusta, hauskaa huumoria ja lappilaisen elämänmuodon ymmärtämistä. Napapiirin sankareiden menestys innosti jatko-osaan, vaikka Karukoski vaihtui hauskalla Kulman pojilla (2012) maineensa luoneeseen Teppo Airaksiseen, ja Jasper Pääkkönen jäi pois näyttelijäkaartista.

Jatko-osa marssittaa jälleen keskiöön Jussi Vatasen Jannen ja Pamela Tolan näyttelemän Inarin. Pariskunnan arki pyörii yksivuotiaan Lumi-tyttären ympärille ja kodin ulkopuolisille asioille tuntuu olevan vähän aikaa. Lahteen muuttanut pohjoisen poika Tapio Räihänen (Timo Lavikainen) ei tunnu kotiutuvan etelään ja parisuhde Marjukan (Miia Nuutila) kanssa kangertelee.

Kyläreissun yhteydessä naiset sopivat keskinäisestä tyttöjen illasta ja päättävät jättää tossun alla olevat miehensä Lumin lapsenvahdeiksi. Janne ja Tapio ovat kuitenkin saaneet kutsun hääjuhlaan Ylläkselle. Aikansa aprikoituaan nuoret miehet pakkaavat Lumin tavaroineen mukaan ja ajaa hurauttavat Ylläkselle lystinpitoon.

Kova koheltaminen ja elokuvan kääntyminen farssin puolelle alkavat Lumin katoamisesta. Narkkari Sekis (Joonas Nordman) sieppaa pikkutytön mukaansa ja painelee pakoon pitkin selkosia. Epätoivoinen Janne kantaa huolta tytöstä, mutta myös tulossa olevasta Inarin läksytyksestä.

Tyttöjen iltaa sävyttävät parisuhdepohdinnat, äidillinen huolehtivaisuus ja Marjukan halukkuus yhden illan suhteeseen. Omat kiemuransa tuo myös Inariin ikuisesti ihastuneen Pikku-Mikon (Kari Ketonen) sekoilu hotelliosuudessa. Mikon vääristä tulkinnoista syntyvät elokuvan ehkä hauskimmat kohtaukset. Muuten elokuva ei juuri huvita katsojaa.

Napapiirin sankarit 2 epäonnistuu tärkeimmässä: se ei kykene löytämään naurunappulaa. Elokuva on nauha irrallisia sketsejä, venytettyjä otoksia, jahkailua ja varsin heppoista näyttelijäntyötä. Etenkään Jussi Vatanen ei selviä kunnialla murreosuuksista. Puhtaimmat paperit saavat Pamela Tola, omintakeinen Joonas Nordman ja säälittävän sympaattinen viagravesseli Kari Ketonen.

Kriittiselle katsojalle puolitoista tuntia latteaa koheltamista on liikaa. Edellisosan ansiot ja jatko-osaan kohdistuvat odotukset täyttänevät kuitenkin elokuvateattereiden katsomot ovat kriitikot mitä mieltä hyvänsä. Näin kävi ainakin vuoden huonoimman kotimaisen elokuvan Luokkakokouksen (2015) kohdalla.

Elokuvan traileri:

Vivahteikas sotaelokuva Viron kohtalon hetkistä****

                                 1944 on vahva ja yksilötasolla liikkuva elokuva.

Y-Kinossa sai perjantaina ensi-iltansa vahva ja vivahteikas sotaelokuva 1944 (2015), jonka on ohjannut virolainen Elmo Nüganen. Se kertoo karusti ja realistisesti virolaissotilaiden kohtaloista toisen maailmansodan melskeissä heidän maansa kohtalonvuonna.

Viro joutui vuonna 1939 Saksan ja Neuvostoliiton pelinappulaksi Suomen tavoin suurvaltojen solmittua yllättäen keskinäisen hyökkäämättömyyssopimuksen. Sen salaisessa lisäpöytäkirjassa Neuvostoliiton etupiiriin liitettiin Suomi, Viro, Latvia ja Itä-Puola. Saksa sai puolestaan Puolan länsiosat ja Liettuan. Marraskuun lopussa 1939 Suomi joutui talvisotaan. Viro joutui tekemään Neuvostoliiton kanssa ensin keskinäisen avunantosopimuksen, sitten luovuttamaan tukikohtia suurvallalle ja lopulta elokuussa 1940 maa liitettiin Neuvostoliittoon.

Neuvostoliitto kyyditsi tuhansia virolaisia Siperiaan ja pakotti nuoria miehiä armeijaansa. Kun Saksa oli kesäkuussa 1941 käynnistänyt hyökkäyksen Neuvostoliittoa vastaan, Viro tuli ylijuostuksi ja Saksan miehittämäksi. Virolaisia nuoria miehiä värvättiin Saksan armeijaan noin 72 000. Neuvostoliiton puna-armeijassa taisteli puolestaan 55 000 virolaista.

Elokuva käynnistyy kesästä 1944, jolloin Valter Hein (Marko Leht) ja Karl Tammik (Kaspar Velberg) ovat Sinimäillä virolaisina puolustamassa isänmaansa itsenäisyyttä, eivät niinkään vetäytyvän Suur-Saksan rajoja. Karl on värvätty pakolla saksalaisjoukkoihin. Virolaissotilas kokee syyllisyyttä siitä, että hän on joutunut seuraamaan sivusta äitinsä ja pikkusiskonsa lähettämistä Siperiaan. Karlin joukko-osasto ei innostu natsihenkisen virolaisministerin yrityksestä valaa henkeä sotilaihin katteettomilla puheilla ja Adolf Hitlerin kuvilla, joita pilkataan armotta.

Elokuvakerronnallisesti Karl Tammik väistyy pääroolista ja näkökulma siirtyy puna-armeijan puolelle, kun puna-armeijaan pakotettu Jüri Jõgi (Kristjan Üksküla) surmaa Karlin. Jüri löytää Karlin päiväkirjan, jossa tämä on purkanut tuntojaan Siperiaan viedylle perheelleen. Hän päättää toimittaa päiväkirjan tappamansa miehen sukulaisille.

Sotaelokuva rakentuu taitavasti samalle naiselle toimitettavan päiväkirjan ja punasotilaan kirjeen ympärille. Tallinnassa Jüri Jõgi tapaa Karlin viehättävän siskon Aino Tammikin (Maiken Schmidt), johon hän rakastuu. Jüri ei voi kertoa totuutta tapahtuneesta Ainolle, joka on periaatteessa hänen ja puna-armeijan näkökulmasta kansanvihollinen. Hän kuitenkin kirjoittaa rakastamalleen naiselle kirjeen, jonka toimittaminen perille sulkee lopussa elokuvan kehän.

1944 on suomalais-virolainen yhteistuotanto, jossa tuottajina ovat hääränneet Kristian Taska (Taska Film), Kristjan Rahu sekä Ilkka Matila (Matila Röhr Productions). Vain 1,5 miljoonan euron budjetilla on saatu aikaan laadukas, vivahteikas ja tärkeä sotaelokuva. Leffa on realistinen, sodanvastainen ja kerronnaltaan sujuva. 1944:n pääteemoiksi nousevat rehellinen tilinteko menneisyyden kanssa sekä halu vastustaa taistelua totalitaaristen ideologioiden puolesta.

Elokuva vaatii katsojaltaan jonkin verran tietoa Viron historiasta. Taustoituksen ohuus on pieni ongelma filmissä, joka on kuitenkin kokonaisuudessaan onnistunut. Se kertoo varsin tasapuolisesti kahtia jakautuvasta kansakunnasta ja sen itsetunnon murskaamisesta. Ei ihme, että elokuva on kaatanut katsojaennätyksiä Virossa. Suomalaisellekin elokuvayleisölle on mukava katsoa valkokankaalta uusien ja osaavien näyttelijöiden suorituksia.

                               Aino Tammik /Maiken Schmidt) menettää sodassa veljensä.

Elokuvan traileri:

http://fi.filmtrailer.com/cinema/17712/1944

Mielettömiä tarinoita****

                                Hienostorouvan kuolinvuoteen äärelle ovat kokoontuneet
                                Elena Leeve (vas.), Lotta Kaihua ja Minna Suuronen.

Aleksi Salmenperän uusin elokuva Häiriötekijä (2015) koostuu kymmenestä toisiinsa liittymättömästä tarinasta. Ne kertovat mustan huumorin keinoin maailmasta, jossa mikään ei enää toimi sovitulla tavalla. Erinomaisen näyttelijäkaartin esittämät sketsit tempaisevat katsojan absurdeihin maisemiin,  joista tavanomaisuus puuttuu kokonaan.

Häiriötekijä perustuu samannimiseen Q-teatterin näytelmään vuodelta 2013. Näytelmä on juoneton monien sketsimäisten erillisten kohtausten kokoelma.

Elokuvan episodeissa tavallinen arki pirstoutuu palasiksi. Tarinoiden päähenkilöt joutuvat kauhukseen tilanteisiin, joista he eivät selviydy tavalliseen tapaan. He kohtaavat häpeän, nöyryytyksen ja paljastumisen tunteet. Katsoja ei voi kuin nauraa ulos oman hämmennyksensä ja epäuskon tunteensa.

Yhdessä tarinassa musiikkitalon esittelijä menettää kieli- ja esiintymistaitonsa. Puheesta tulee sönkötystä ja täysin nolostuneen esittelijän romahdus jaetaan sosiaalisessa mediassa. Toisessa episodissa Tommi Korpelan esittämä kiinteistönvälittäjä yrittää iskeä asuntoesittelyyn saapuneen pariskunnan daamin ja tämän siippa yritetään osoittaa idiootiksi. Vähemmästäkin sitä päätyy raivokohtauksen partaalle.

Yhdessä episodeista kolmen pariskunnan seurue joutuu ongelmiin, kun businessluokan matkaliput Miamin aurinkoon katoavat.  Mielettömin kaikista lienee kahden miehen gourmet-ateria viinin ja veren virratessa. Hauskin ja oivaltavin lienee viettejään ja vaistojaan seuraavan lapinmiehen (Tommi Korpela) aiheuttama sekaannus kaupunkilaisperheessä. Testosteronia tihkuva pohjoisen alfauros vikittelee nörttimiehen (Eero Ritala) naaraan (Elena Leeve), kun tämä esittelee toimintapeliä lapinäijän tyttöystävälle (Lotta Kaihua).

Häiriötekijän tarinat ovat enimmäkseen oivaltavia, pisteliäitä ja aidosti hauskoja. Pari möhläystäkin joukkoon mahtuu. Alkoholistin örvellysvuorokausi Helsingin keskustassa ei juuri naurata. Varsinainen rimanalitus on hienostorouvan poisnukkumisen odotus, joka on mauton, ja jossa erilaisilla eritteillä temmeltäminen tuo mieleen Jouko Turkan ja hänen hengenheimolaisensa.

Häiriötekijä on erityisesti kahden hienon miesnäyttelijän show. Tarinoissa Tommi Korpela on karismaattinen ja miehistä vetovoimaa säteilevä mies, jolle pehmo- ja luuserimiehiä tarinoissa esittävä Eero Ritola menettää naisensa säännönmukaisesti. Naisnäyttelijöistä Elena Leeve, Lotta Kaihua ja Minna Suuronen tekevät tasaisen varmaa työtä.

Episodielokuvan suurin ongelma on keskeisen nimittäjän puuttuminen tarinoista. Osista ei siten synny varsinaista kokonaisuutta. Häiriötekijän älykäs huumori kukistaa kuitenkin kaikki alkuvuoden kotimaiset komediatekeleet tennisluvuin 6 – 0.

Elokuvan traileri:

Sotaa ja rakkautta kylmässä Pohjolassa***

                             Krista Kosonen on erinomainen Kätilön päähenkilö Helenana.

Ennakko-odotukseni Antti J. Jokisen uutuuselokuvaa Kätilö (2015) kohtaan olivat kovat. Helena-kätilöä esittävä Krista Kosonen palkittiin roolistaan Shanghain kansainvälisten elokuvafestivaalien parhaana naisnäyttelijänä. Jokisen edellinen pitkä elokuva Puhdistus (2012) perustui Sofi Oksasen loisteliaaseen romaaniin, jonka dekkarimaisen rakenteen pohjalta syntyi myös väkevä ja kerronnan jouhevuudeltaan hieno elokuva.

Jokinen tarttuu uutuuselokuvassaan Katja Ketun menestysromaaniin Kätilö (2011), joka sijoittuu Lapin sotaan (1944−45). Kirja toi esiin sodan julmuudet Titovkan vankileirillä Petsamossa, Lapin puolustuksesta jatkosodassa vastanneiden saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten suhteet, kätilön ammatin lihallisuuden ja erityisesti Helenan ja SS-upseerina propagandakomppaniassa palvelleen Johann Angelhurstin (elokuvassa Lauri Tilkanen) suuren rakkaustarinan.

Ketun romaani on ajoittain hiukset pystyyn nostattava lukukokemus: toisaalta roisi, rankka ja rehevä, toisaalta historiallisesti tarkka, kielellisesti rikas ja omintakeinen, väkevää intohimoa ja syviä tunteita sisältävä. Kirja perustui kahden kertojan – Helenan ja Johanneksen – kirjeenvaihtoon, jota ei ole helppo siirtää elokuvalliseen asuun, vaikka Kettu toimi filmin käsikirjoittajana yhdessä ohjaajan kanssa.

Elokuvaversio on murteellinen kuten romaanikin, mutta siitä on siivottu Ketun rivohko sanankäyttö hyppymulkkuineen ja pirssihuorineen pois. Kätilö piirtää historiallisen ajankuvansa tyylitellysti ja estetisoiden, koska sota ja sen kauheudet ovat antaneet tilaa romaania enemmän Helenan ja Johanneksen suhteen kuvaamiseen.

Kätilö Helena kiertää elokuvan alussa lappilaisia torppia avustamassa synnyttäviä naisia. Vastasyntyneen murhan todistaminen on elämän mahdollistajalle hyvin vastenmielinen kokemus. Mahdollisuuden arjesta irtautumiseen tarjoaa ihastuminen nuoreen ja komeaan saksalaisupseeri Johannekseen, joka saa komennuksen Titovkan vankileirille. Helena onnistuu järjestämään itsensä leirille sairaanhoitajaksi.

Vankileiri on pienoishelvetti. Jos Puolassa sijainnut natsien kuolemanleiri Auschwitz-Birkenau  oli keskeinen juutalaisten kansanmurhan toteuttamisessa, on petsamolainen vankileiri sen miniatyyri. Venäläiset miesvangit teloitetaan. Suljetussa navetassa, jonka todellisuuteen päähenkilö törmää, naiset alistetaan ihmiskokeisiin, sikiötutkimuksiin ja saksalaisten seksiorjiksi. Silmävammainen Helena pitää itseään ajoittain kuolemanenkelinä, vaikka hänen tekonsa ovat pieniä Auschwitzin pahamaineiseen natsitohtori Josef Mengeleen verrattuna.

Vikasilmäksi tai Villisilmäksi kutsutun päähenkilön elämään vaikuttaa erityisesti kolme miestä. Tärkein on Johannes, joka on traumatisoitunut juutalaisten Babi Jarin joukkomurhan todistajana Ukrainassa 1941. Kauhukuvien lievittämisessä päähenkilöllä ja hänen rakkaudellaan on suuri merkitys. Helenan toimintamahdollisuudet ovat puolestaan Titovkan komendantin Gödelin (Tommi Korpela) päätettävissä. Vahva ja rohkea Helena herättää karheassa komentajassa ihailua tahtojen ja katseiden taistelussa. Villisilmän veli lapinmies Jouni (Pirkka-Pekka Petelius) kantaa häpeää, väistelee katseellaan, trokaa viinaa, auttaa tarvittaessa sisartaan ja selviää juonikkuudellaan vaikeista tilanteista.

Krista Kosonen tekee roolissaan häikäisevän roolityön. Lukuisien lähikuvien takia hänen katseensa on aina läsnä. Kososen Helena ihastuu, rakastuu, tuohtuu ja taistelee –ja kaikki kerrotaan katseella tai poskilihaksen värähdyksellä kuten mykkäfilmeissä tai perinteisissä Bollywood-elokuvissa. Lauri Tilkasen Johanneksessa on herkkyyttä, haavoittuvuutta ja lopulta lämpöä. Tommi Korpela on kertakaikkisen vakuuttava leirin komentajana, ei mikään pahan natsin prototyyppi. Peteliuksen Jouni aluksi huvittava, mutta kypsyy leffan edetessä koskettavaksi hahmossaan.

Hurjasta tarinastaan huolimatta Kätilössä on kuitenkin ongelmakohtia. Kososen ja Tilkasen suhde ei kipunoi, vaikka suuri rakkaus on elokuvan keskiössä ja elokuvan rakastelukohtaus kauniisti toteutettu. Elokuvan kerronta on paikoitellen pirstaleista ja siirtymät eri aikatasoilla kömpelöitä, joka johtuu alkuperäisteoksen kirjemäisestä rakenteesta. Elokuvan avautuminen katsojalle vaatii mielestäni kirjan lukemisen.

Mainos- ja musiikkivideoilla uransa aloittanut Jokinen kykenee kuvaajansa Rauno Ronkaisen kanssa kansainvälisen tason visuaaliseen ilmeeseen. Hidastukset, liikkeessä oleva kamera ja Jäämeren komeat maisemat luovat kuvallista kauneutta, johon elokuvan ihmiskohtaloita ei kunnolla sidota. Lyhyet otokset rikkovat kerrontaa. Vaikka sotaa kuvataan paikoitellen realistisesti, elokuva kärsii liiasta tyylittelystä.

Kätilön suurin ongelma on kuitenkin se, etteivät sen ihmiskohtalot kykene koskettamaan riittävästi katsojaa. Toista maailmansotaa on kuvitettu yli 70 vuotta. Menneen sodan hirveyksistä ei valitettavasti ole paljoakaan opittu, kun katsoo nykyistä maailmanmenoa. Rakkaus tarjoaa Helenalle ja Johannekselle pakotien sodan kärsimyksistä, muttei kykene irrottamaan turtunutta katsojaa kuoleman otteesta.

Elokuvan traileri:

Keskinkertaista Kaurismäkeä**

                                Tiina (Armi Toivanen) ja Urho (Vesa-Matti Loiri) ottavat yhteen.

Mika Kaurismäen draamakomedia Elämältä kaiken sain (2015) on tähditetty ohjaajan luottonäyttelijöillä. Elokuva kertoo uusioperheen muutosta Naantaliin ja pyrkimyksestä remontoida päähenkilön isäuskon ränsistynyt talo uuteen uskoon. Valitettavasti sekä elokuva että sen näyttelijäsuoritukset jäävät varsin vaisuiksi ja elokuva kaurismäkeläisittäin hyvin keskinkertaiseksi.

Elokuvan päähenkilön Tiinan (Armi Toivanen) perhe tulee tapaamaan naisen vanhaa ja sairaalloista isää Urhoa (Vesa-Matti Loiri). Talon rappio murehduttaa, ja uusioperhe päättää sekä auttaa vanhusta että muuttaa ensi kerran saman katon alle yhteen peruskorjatakseen talon. Tiinan avomies Tomi (Peter Franzén) on Nokialta potkut saanut yli-innokas ressukka, jolla on kaiken lisäksi peukalo keskellä kämmentä. Tomin tytär Emilia (Lenita Susi) vaikuttaa vetäytyvältä gootilta, kunnes hänen henkilöhahmonsa saa uusia ulottuvuuksia elokuvan edetessä.

Kun hössöttävästä Tomista ei ole remonttireiskaksi, Tiina palkkaa avuksi Jani Volasen esittämän Kaken. Alun auvoisa oleminen väistyy ja keski-ikäisten remontoijien välit alkavat kiristyä. Tiina riitelee sekä isänsä että avomiehensä kanssa. Kun Tomi kimpaantuu parkkipaikalla premiumautonsa naarmusta, Tiina menettää totaalisesti hermonsa. Hänen katseensa kääntyykin nahjusmaisen avomiehen ja poissaolevan isän sijasta vahvaa miestä esittävään Kakeen.

Remonttiporukan kolmiodraaman kehittyessä Urho-ukko löytää hengenheimolaisen teini-ikäisestä Emiliasta. He istuvat rantakalliolla siteeraten Friedrich Nietzschen filosofisia oivalluksia ja Pentti Saarikosken runoutta. Vaikka dialogiin kuuluu jonkin verran latteuksia, yksi Emilian pohdinnoista koskettaa: ”Miksi tyhmät pääsevät ääneen, mutta viisaat ovat hiljaa?"

Tiinan ja Tomin mekastus ja remonttimies Kaken kasvava rooli johtavat yllättävään elokuvalajin muutokseen. Draama muuttuu kömpelösti trilleriksi, kun remonttimies ei ole sitä miltä näyttää. Tässä vaiheessa sivuhenkilöiden runsaus ja elokuvassa esiintyvät yllättävät siirtymät vakavista aiheista koheltavaan komediaan ovat jo puurouttaneet elokuvan. Elokuvasta paistaa jonkinasteinen keskeneräisyys ja keskinkertaisuus, joka on yllättävää Mika Kaurismäeltä.

Leffan näyttelijäkaartista voi antaa puhtaat paperit Loirille ja Emiliaa esittävälle Lenita Sudelle. Armi Toivasessa on yhä karismaa, vaikka hänkin on aika jähmeän oloinen elokuvan alkumetreillä. Peter Franzén on lähinnä ärsyttävä koheltavan Tomin epäuskottavassa roolissa.

Elokuvan traileri:

Superlahjakkaan syöksykierre*****

                                Amy Winehousesta on tehty hieno dokumenttielokuva.

Heinäkuussa 2011 menehtyi alkoholimyrkytykseen vain 27-vuotiaana englantilainen laulajatar Amy Winehouse. Hänen lyhyeksi jääneestä elämästään ja urastaan on tehty häikäisevän hyvä dokumenttielokuva Amy (2015), jonka on ohjannut englantilainen Asif Kapadia.

Lontoolainen Amy Winehouse oli 2000-luvun alun lahjakkaimpia laulajia ja lauluntekijöitä, joka on useimmille jäänyt mieleen rajusta päihteidenkäytöstään ja ennenaikaisesta kuolemastaan. Winehouse oli samalla poikkeuksellisen lahjakas laulaja, jonka tumma, voimakas ja tunnistettava ääni taipui niin popiin,  souliin, bluesiin, indierockiin kuin jazziinkin. Laulujensa aiheet Amy ammensi omasta − ja usein rikkonaisesta − elämästään.

Dokumenttielokuvana Amy pääsee harvinaisen lähelle kohdettaan. Se on koskettava, surullinen ja paikoitellen traaginen kohteensa kuvaajana, mutta tuo vakuuttavasti esiin myös musiikkibisneksen kovuuden, ammattimaisuuden ja kytkennät mediamaailmaan. Elokuva luo rehellisen henkilökuvan levottomasta ja itsetuhoisesta nuoresta naisesta. Winehouse ajautui vähitellen crackin, kokaiinin, heroiinin, alkoholin ja bulimian vauhdittamaan syöksykierteeseen.

Winehouse vertautuu Nirvana-yhtyeen legendaariseen Kurt Cobainiin. Molemmat olivat herkkiä taiteilijoita, jotka eivät kestäneet äkkirikastumista, tähden asemaa, keltaisen lehdistön säälimätöntä vainoa ja julkisuuden aiheuttamia paineita. Kummankin musiikkia leimaa kipeä omaelämänkerrallisuus. Molemmat myös takertuivat täysin sopimattomaan puolisoon, joka käytti kovia huumeita ja syyllistyi muusikon härskiin hyväksikäyttöön.

Amy-elokuva muistuttaa Kapadian edellistä pitkää dokumenttia Sennaa (2010), joka kertoi rataonnettomuudessa kuolleesta brasilialaisesta F1-kuskista. Ohjaaja kokoaa elokuviensa tarinat arkistomateriaalia hyödyntäen. Molemmissa vältetään puhuvia päitä. Kapadia kertoo Amyn tarinan päiväkirjamaisesti. Lauluntekijän tekstit kuljettavat tarinaa, johon lomitetaan koti- ja kännykkävideoita, tv-ohjelmia ja konserttitaltiointeja. Lopputuloksena on elokuvallisesti ehjä kokonaisuus rikkoutuvasta ihmisestä.

Amy piirtää kohteestaan kokovartalokuvan. Kotivideoiden nuoresta tytöstä kuoriutuu hetkiseksi musiikin megatähti, jonka loisto kuitenkin pian himmenee. Upeaäänisestä Winehousesta on tullut vaikeneva kehäraakki, jota skandaalilehdistö väijyy. Kelvoton aviomies, vastuutaan pakeneva isä, raastava julkisuus ja Amyn putoaminen tähtitaivaalta vievät nuoren naisen pettävälle jäälle.

Dokumenttielokuvaa ei valitettavasti ole tällä haavaa Y-Kinon ohjelmistossa. Elokuvavuoden ensimmäinen viiden tähden elokuva on Etelä-Pohjanmaalla nähtävänä Ylistaron Matin-Tuvassa ja Seinäjoen Bio Marilynissä.

Elokuvan traileri:

Vauhtianimaatio koko perheelle****

                             Kätyrikolmikko etsimässä heimolleen uutta konnajohtajaa.

Y-Kinon ensi-iltaan perjantaina tullut Kätyrit (2015) on riemukas koko perheen animaatio. Pienet keltaiset pillerimuotoiset oliot kutittivat nauruhermoja jo Itse ilkimys –sarjassa. Vauhdikasta anarkistista menoa riittää uutuusanimaatiossa koko puolentoista tunnin ajan.

Pienet banaaninkeltaiset oliot avustivat superkonna Gruta kahdessa Itse ilkimys-elokuvassa (2010, 2013) niin mainiosti, että Universal Pictures ja Illumination Entertainment päättivät tehdä kanta-animaation sivuhahmoista oman elokuvansa. Kätyrit-leffa itse asiassa taustoittaa sen, miten otuksista tuli Grun apulaisia. Saamme tietää otuksien olevan miljoonien vuosien lajinkehityksen tuote.

Keltaisten koltiaisten elämän päätehtävä on palvella aina ilkeintä ilkimystä. Animaation herkullisessa avauksessa nähdään apurit siipeilemässä milloin Tyrannosaurus Rexiä, milloin Draculaa, milloin Napoleonia. Kun pikkuoliot joutuvat suljetuiksi arktiseen luolaan ilman pahisjohtajaa, ne masentuvat ja ovat menettää elämänhalunsa.

Kätyreiden joukosta valikoituu kuitenkin kolmikko Kevin, Stuart ja Bob, jotka lähtevät luolasta löytääkseen keltaiselle heimolle uuden kelmin. Retkikunta päätyy konnamessuille Floridan Orlandoon, jossa he hurmaantuvat naispuolisesta superroisto Scarlett Overkillistä (äänenä Sanna Stellan).

Scarlett ja hänen miesystävänsä Herb käyttävät kätyrikolmikon lapsellista innokkuutta sumeilematta hyväkseen ja houkuttelevat pikku apurit ryöstämään Englannin kuningattaren Elisabeth II:n kruunun. Tarina keskittyykin Scarlettin juoniin ja kätyreiden koheltamiseen Englannin maaperällä. Elokuva tekee Lontoota ja sen keskeisiä maamerkkejä ansiokkaasti tutuksi lapsiyleisöllekin.

Kätyrit on hauskaa, viihdyttävää ja hyvin rytmitettyä koko perheen viihdettä. Itse tarina ei ole kovin kummoinen, mutta se on mehevästi kerrottu. Varsinaisen kohdeyleisön lisäksi myös aikuinen hörähtelee elokuvassa monille löydöilleen. Towerin linnan lettiään heiluttavat (moshaavat) vahtimestarit ovat melkoinen näky. Katsoja löytää elokuvakultturillisia yhteyksiä mm. Bond-leffoihin, King Kongiin ja Texas Chainsaw Massacrehen. Aivan pienimpiä katsojia saattaa hieman pelottaa pelleily keskiaikaisessa kidutusvälineistössä.

Erityismaininnan – ja yhden tähden – ansaitsee Kätyreiden upea soundtrack. Kun elokuva sijoittuu vuoteen 1968, kyseessä on myös rokin kultainen vuosikymmen. Rolling Stonesin, Doorsin, Kinksin ja Whon upeat klassikkobiisit seuraavat toisiaan ja saavat arvostelijan ekstaasiin. Suomenkielinen kertoja Veikko Honkanen tekee työnsä tutun laadukkaasti. 

Elokuvan traileri:

Iso Arska palaa kehään**

                      Arnold Schwarzenegger kannattelee uutuusleffaa roolityöllään.

Lomakauden toimintaelokuvien yhdeksi suosikiksi odotetaan nousevan Alan Taylorin ohjaama Terminator Genisys (2015), joka on Terminator-sarjan viides elokuva. Jos katsojan elokuvaelämys rakentuu raa’alle toiminnalle, kaiken pirstomiselle, massiivisten räjähdysten ja Arnold Schwarzeneggerin ihailulle, leffa kannattaa katsoa. Kokonaisuudessaan elokuva on kuitenkin sekava, heikosti käsikirjoitettu ja kolmiulotteisena yllättävänkin hämärä.

Avatar- ja Titanic-elokuvistaan tuttu James Cameron teki toimintaleffoillaan Terminator (1984) ja Terminator2 – Tuomion päivä (1991) elokuvahistoriaa. Ensimmäinen elokuva merkitsi läpimurtoa sekä Cameronille että kehonrakentajana tunnetulle isolle Arskalle. Kakkososaa on pidetty tietokonetehosteiden uranuurtajana, actionspektaakkelina ja kenties 1990-luvun parhaana toimintaelokuvana.

Ykkösosassa tulevaisuudesta lähetettiin tuhoajakyborgi T-800 (Schwarzenegger) tekemään selvää Sarah Connorista, joka oli ihmisten vastarintaliikettä johtavan John Connorin äiti. Sarah’ia suojeli kuitenkin tulevaisuudesta tullut Kyle Reese, joka onnistui kukistamaan tuhoajakyborgin. Kakkososassa Schwarzenegger oli jo päässyt Connoreiden suojelijaksi.

Terminator Genisysissä palataan käytännössä alkuun eli ensimmäiseen elokuvaan. Ohjuspuolustusjärjestelmä Skynetin tuhottua lähes koko ihmiskunnan vastarintaa koneiden ylivaltaa vastaan johtava John Connor (Jason Clarke) lähettää vuonna 2029 taistelutoverinsa Kyle Reesen (Jai Courtney) vuoteen 1984 suojelemaan äitiään Sarahia (Emilia Clarke). Reesen löytämä menneisyys on kuitenkin toista kuin sarjan ykkösosassa. Sarah on kohtalostaan tietoinen taistelija, jonka henkeä vartioi terminaattori T-800 (Schwarzenegger).

Aikamatkailun avulla Reese, Sarah ja T-800 siirtyvät vuoteen 2017, jossa heillä on muutama vuorokausi aikaa yrittää estää tuomiopäivän eli Skynetiksi kutsutun maailmanlaajuisen tietoverkon käynnistäminen. Heidän päämääränsä saavuttamisen yrittää estää aggressiivinen ja teknisesti kehittynyt terminaattori (Lee Byung-hun). Taisto on tuimaa, kun eri osapuolet yrittävät kampittaa toisensa.

Aikatasojen vaihtelu ja aiemmista sarjan elokuvista vierähtänyt aika tekevät Terminator 5:n seuraamisen haastavaksi. Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen toimintaelokuva menettää jännitettään. Jatkuva mätkiminen haukotuttaa, ja elokuvan yleinen sekavuus ärsyttää. Terminator-sarjan aikajana on perinteisesti vaikeaa seurattavaa; niin tälläkin kertaa.

Elokuvan pelastaa osittain Arnold Schwarzenegger, joka palaa leffassa aiempaan tähtirooliinsa. Ison Arskan näyttelemisessä on itseironiaa ja huumoria. On vaikea kuitenkaan kuvitella, että tästä saadaan trilogia eli kolmiosainen sarja. Vaikka T-800 vakuuttaakin olevansa vain vanha, muttei ikäloppu, katsoja epäilee asiaa. Nostalgiallakin on rajansa.

Monille elokuva- ja urheilutähdille on ominaista lopettamisen vaikeus, vaikka parhaat vuodet ovat auttamatta takanapäin. Kohta 70-vuotiaista actiontähdistä asia koskee Schwarzeneggerin lisäksi muun muassa Sylvester Stallonea. Luopumisen tuska on käsinkosketeltavaa, kun nuoremmat, nopeammat ja voimakkaammat ajavat heittämällä ohitse.

 Elokuvan trailerin löydät tästä.

Hirmuliskot taas valloillaan***

                        Vaarallinen hirmulisko ja sankari Owen Brady (Chris Pratt).

Elokuvakesän seikkailuelokuvien jännittävimpään kärkeen nousee Colin Trevorrowin dinosaurusrymistely Jurassic World 3D (2015). Kyseessä on  Jurassic-sarjan neljäs leffa. Uutuuselokuvan lähtökohdat ovat Steven Spielbergin yli 20 vuoden takaisessa menestyselokuvassa Jurassic Park (1993).

Ohjaajaguru Spielbergin ensimmäinen dinoelokuva oli suurmenestys ja sen tietokoneella luodut dinosaurukset toivat tietotekniikan vahvasti elokuvateollisuuteen. Pioneerityö oli jännittävä ja katsojakunnalle ihmeitä täynnä. Leffa käynnistikin melkoisen dinosauruspalvonnan eri puolilla maailmaa.

Nykykatsojalle tietokoneella luodut hahmot ja kokonaiset maailmat ovat arkipäivää. Silti Y-Kinon ensi-iltaan tullut Jurassic World on säilyttänyt jotain alkuperäisestä viehätyksestään. Hirmuliskot ja muut dinosaurukset sekä elokuvan teemapuisto ovat taitavasti luotuja ja pitävät yhä yllä katsojan mielenkiintoa.

Elokuva käynnistyy aiempien elokuvien tapaan Isla Nublarista, saaresta, jonne on rakennettu 10 vuotta aiemmin dinosauruksiin liittyvä teemapuisto. Valitettavasti yleisömäärät ovat laskussa ja dinosaurusinnostus vähenemässä. Saaren kaupallisen ja tieteellisen johdon näkemys on, että vetonaulaksi tarvitaan vielä Tyrannosaurus Rexiäkin pelottavampi, ilkeämpi ja hampaikkaampi hirmulisko.

Geenitekniikkaa hyödyntäen tiedemiehet yhdistelevät T. Rexin ja muiden hirmuliskojen geneettistä perimää ja luovat Indominus Rexin, ilkeän, suuren ja osittain luonnottoman näköisen hirmuliskon. Elokuvan supersaurus karkaa kuitenkin pohjoisesta aitauksestaan ja aloittaa etenemisensä kohti turistien kansoittamia teemapuiston kohteita.

Jurassic Worldin operatiivinen johtaja Claire Dearing (Bryce Dallas Howard) värvää avuksi entisen poikaystävänsä dinokouluttaja Owen Gradyn (Chris Pratt). Suuren osan filmiä he jäljittävät karanneen hirmuliskon ohella Clairen kadonneita sisarenpoikia Zachia (Nick Robinson) ja Grayta (Ty Simpkins).

Indominius Rexin kaltaisen tappokoneen karkaaminen ja 17 muun dinosauruslajin liikkeet johtavat odotetusti kaaokseen turistimassojen keskellä. Katsojan kannattaa odottaa viimeisen puolen tunnin aikana koittavaa pteranodonien hyökkäystä, joka tuo vääjäämättä mieleen Alfred Hitchcockin Linnut (1963). Vauhtia, hurjia tilanteita ja melskettä riittää koko elokuvan ajaksi.

Budjetiltaan 150 miljoonan dollarin elokuvassa on paljon viittauksia Steven Spielbergin alkuperäiseen elokuvaan. Spielberg toimii tässä leffassa yhtenä tuottajista. Parhaimmillaan elokuva tuokin mieleen alkuperäisteoksen. Kolmiulotteisuus toimii hyvin ja dinosaurukset on upeasti mallinnettuja.

Elokuvan heikkouksiin kuuluvat ohuet henkilöhahmot. Chris Pratt ei sankarina erityisemmin vakuuta, ja Bryce Dallas Howardin säntäilyt viidakossa korkokenkineen lähinnä huvittavat ja säälittävät. Elokuvan ajoittain väkivaltainen asenne eläimiin myös ihmetyttää. Periamerikkalaiseen tapaan asetta ja ammusta on joka lähtöön. Alkuperäisen Jurassic Parkin lumo on myös haihtunut, koska dinot on jo nähty niin moneen kertaan.

Elokuvan traileri: