Lohduttoman lähiön luuserit****

                                  Vimmainen Takku (Mimosa Willamo) tuottaa murheita

                                   yh-äidilleen Essille (Armi Toivanen).

Suomalaisten pakkautuminen pääkaupunkiseudulle ja sen lukuisiin lähiöihin on synnyttänyt viime vuosina lähiöelokuvien sarjan. Visuaalisesti ja taiteellisesti viime vuosien upein on Pirjo Honkasalon Betoniyö (2013), joka palkittiin alkuvuodesta kuudella Jussi-patsaalla. Lähiöelämän lohduttomuutta ja nuoren miehen halua irrottautua elinympäristöstään valaisi taitavasti Akseli Tuomivaaran Korso (2014), joka on tämän vuoden parhaita elokuvia.

Antti Heikki Pesosen ensimmäinen pitkä elokuva Päin seinää (2014) jatkaa lähiöleffojen sarjaa, johon ohjaaja porautui jo lyhytelokuvassaan Korsoteoria (2012). Esikoispitkä on lyhytelokuvan tapaan mustan huumorin ja katkeransuloisten ihmiskohtaloiden sävyttämä. Molempien elokuvien päätähtenä loistaa Armi Toivanen. Korsoteoriassa Toivanen piirsi henkilökuvan varastotyöntekijä Ellistä ja hänen unelmistaan. Päin seinää –leffassa Toivanen on vakuuttava huoltoaseman tarjoilija Essinä, jonka elämää varjostaa huoli väkivaltaisesta ja sopeutumattomasta Takku-tyttärestään (Mimosa Willamo).

Elokuvan tapahtumapaikka on ankea, betoninen ja virikkeetön vantaalainen suurlähiö lukuisine sosiaalisine ongelmineen. Filmin kannalta on sama, onko kyseessä Korso, Hakunila vai Koivukylä.  Elokuvassa määritellään miljöö lyhyesti: ”Tämä on Itä-Vantaan maaginen valtakunta, jossa haaveet eivät toteudu”. Silti elokuvan ihmiset elättävät pieniä unelmia, vaikka rahattomuus, rauhattomuus ja rakkaudettomuus tuntuvat ajoittain musertavalta.

Yksinhuoltajaäiti Essi on saanut tyttärensä nuorena. Lapsen isästä ei ole tietoa, ei sen puoleen omasta faijastakaan. Yksitoikkoinen duuni, ikivanha autonrämä ja aggressiivinen tytär, josta Essi silti välittää, tuovat nuorelle naiselle harmaita hiuksia. Takulla on piikit pystyssä joka suuntaan. Takana on lukuisia koulusta erottamisia väkivaltaisen käyttäytymisen takia. Huostaanotto on äidin ja tyttären yhteinen pelko. Takku janoaa rahaa ja rakkautta. Uudessa yläkoulussaan hän tutustuu Mikaan (sympaattinen Konsta Väliheikki), jonka kanssa syntyy aito ystävyyssuhde.

Essin nuoruudenhairahdus Lasse (Eero Ritala) toimii Takun koulussa opettajana. Lipevä, itsekäs ja välinpitämätön Lasse on tukkanuottasilla sekä Takun että Essin kanssa. Pilveä diilaava ja pössyttelevä Lasse on elokuvan epäuskottavin henkilöhahmo, mutta Eero Ritalan läsnäolo ja rooli todellisena mulkero-opettajana ovat elokuvan kannalta tärkeitä. Lassen vaatimus Takulle määrättävästä valvojasta marssittaa valkokankaalle juopporetkun autonkorjaaja Saken (Kai Lehtinen), jonka kainaloon läheisyydenkipeä Takkukin voi käpertyä. Essille kyseessä on hänen mahdollinen isäukkonsa.

Pesosen elokuvassa henkilöiden suhteet rakentuvat pitkälti Takun kautta. Tyttö haluaa irtautua ja paeta todellisuutta. Leffan aikuisten nykyhetkeä raskauttavat puolestaan menneisyyden virhevalinnat. Selviytyminen arjessa on edellyttänyt kuoren rakentamista, persoonan panssaroimista kipeitä iskuja vastaan. Pessimistisiä aforismeja viljelevä Essi toteaakin ongelmiensa olevan niin isoja, etteivät ”ne parane kädestä pitämällä”. Pettymykset purkautuvat roolihenkilöillä pahoina puheina, mutta myös lyönteinä ja läpsimisenä.

Kaikki ei silti ole elokuvassa päin seinää. Ohjaaja Pesosen elokuva on ehyt ja tasapainoinen – ja rujoudestaan huolimatta ajoittain todella hauska. Dialogi on kekseliästä ja katu-uskottavaa. Päähenkilöiden näyttelijätyö on verratonta. Toivanen on paljon enemmän kuin Putous-tähti. Kai Lehtinen tulkitsee lähiöjuomari Saken aivan yhtä hyvin kuin kainuulaisen korpifilosofi Konsta Pylkkäsen Kari Väänäsen Havukka-ahon ajattelijassa (2010). Elokuvan todellinen löytö on kuitenkin Mimosa Willamo, joka elää roolissaan Takun vimmaisuuden, mutta myös nuoruuden kivut ja herkkyyden.

Päin seinää –elokuva kantaa loppuun saakka. Filmi on visuaalisesti pohdittu kokonaisuus. Erityismaininnan ansaitsee myös omaperäinen soundtrack, jonka kirjo ulottuu Scootersista Leevi and the Leavingsiin.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Taistojen tieltä koti-Kontuun ***

                         Azog johtaa örkkiarmeijansa Hobitti-sarjan ratkaisutaisteluun

Uusiseelantilainen ohjaaja Peter Jackson on käyttänyt 17 vuotta elämästään kuvittaakseen kirjailija J.R.R. Tolkienin fantasiamaailman. 2000-luvun alkuvuosien Taru sormusten herrasta –trilogia jäi elokuvahistoriaan huikeana suurmenestyksenä niin visuaalisuuden, elokuvakerronnan, modernin teknologian soveltamisen kuin kaupallisen menestyksensäkin perusteella. Tolkienin pääteosta edeltäneen Hobitin Jackson päätti myös jakaa kolmeen osaan. Y-Kinon ensi-iltaan tullut Hobitti – viiden armeijan taistelu (2014) jättää jäähyväiset Keski-Maalle ja sen fantasiaolennoille.

Hobitti-trilogiasta tuli elokuvahistorian kallein tuotanto, sillä se tuli maksamaan noin 450 miljoonaa euroa. Tolkienin ystäville Hobitti-sarja on avannut uusia näkökulmia fantasiamaailmaan, tarjonnut jännittäviä ja visuaalisesti näyttäviä elämyksiä sekä tutustuttanut melkoiseen määrään tähtinäyttelijöitä. Yhden lastenkirjan jakaminen kolmeksi elokuvaksi ei kuitenkaan ollut onnistunut ratkaisu.

Elokuvasarjan avanneessa Odottamattomassa matkassa (2012) oli paljon tyhjäkäyntiä. Smaugin autioittama maa (2013) oli elokuvakerronnallisesti huomattavasti jäntevämpi ja jännittävämpi. Päätösosa Viiden armeijan taistelu on pituudeltaan hyvä, toiminnallinen tietokoneluomus, mutta hobittisankari Bilbo Reppulin (Martin Freeman) ja hänen kääpiöystävänsä sivurooliin jättävä.

Uutuusleffa alkaa räväkästi. Jousimies Bard (Luke Evans) yrittää pelastaa Esgarothin eli Järvikaupungin tulta syöksevän lohikäärme Smaugin hyökkäyksiltä. Kaupungin asukkaat pakenevat kohti Yksinäistä vuorta Ereboria, jonne Bilbo ja hänen 13 kääpiöystäväänsä ennättivät jo edellisessä osassa.

Yksinäisen vuoren valtaiset rikkaudet houkuttelevat Keski-Maan kansoja puoleensa kuin hunaja kärpäsiä. Thorin Tammikilven (Richard Armitage) johtamat kääpiöt joutuvat pian kamppailemaan kulta-aarteesta Järvikaupungin asukkaiden ja heidän suojakseen tulleiden haltioiden kanssa. Kohti Ereboria kiitävät örkkipäällikkö Azogin (Manu Bennett) ja hänen poikansa Bolgin (Lawrence Makoare) johtamat örkkiarmeijat.

Hobittisarjan päätösosassa viisi armeijaa ottaa mittaa toisistaan. Jackson marssittaa pääosin tietokoneella luodut armeijansa ratkaisutaisteluun, johon leffan nimi viittaa. Katsoja imaistaan mukaan yli 45 minuuttiseen intensiiviseen taisteluun, joka vyöryy hallitsemattomana paikalta toiselle mahtipontisissa digitehosteissa. Kerronta imee ja mäiske on melkoista.

Elokuvan keskiöön nousee kääpiöseurueen johtaja Thorin Tammikilpi, jonka lankeaa Smaugin kulta-aarteen pauloihin. Thorinin kullanhimo on yhtä kyltymätöntä kuin kreikkalaisen mytologian kuningas Midaksella tai 1500-luvun espanjalaisilla konkistadoreilla. Elokuvan kliimaksi koetaan jäällä, jossa Thorin ottaa rajusti mittaa vainoojastaan Azogista.

Hobitti Bilbo Reppuli jää kääpiöseurueen kanssa sivuraiteille filmissä, vaikka Tolkienin alkuperäisteos rakentuukin hänen varaansa. Martin Freemanin luonteva, koskettava ja koominen hobittihahmo rakentaa silti yhteyden kolmen elokuvan välille. Päätösosassa vahvasti esille nousevat myös Ian McKellen Gandalfina ja oikullista metsänhaltiain johtajaa Thranduilia esittävä Lee Pace. Filmin yksi kohokohta on velhojen ja haltiain muodostaman Valkoisen neuvoston ja Synkmetsän noidan välienselvittely.

Viiden armeijan taistelu on taattua Peter Jacksonia: toiminnallista, visuaalista, komeaa ja kallista nykyelokuvaa. Osa lyhyeksi leikatun päätösosan irrallisista juonenpätkistä sidotaan todennäköisesti yhteen vasta ohjaajan erikoisversioissa vuoden kuluttua. Jacksonin kuusi fantasiaelokuvaa muodostavat niin vankan elokuvallisen Tolkien-tulkinnan, että niiden vaikutus kestää vuosikymmeniä eteenpäin. Aikamoinen satusetä.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Isovihan runtelema Pohjanmaa ***

                                Dokumenttielokuva Isovihan ensi-illassa teatterinjohtaja
                                Anssi Luoma, kotiseutututkija Kalervo Mielty sekä
                                elokuva-ohjaaja Juha Rinnekari.

Citizen Don vieraili 23.11. elokuvateatteri Matin-Tuvan Filmiä ja valoa –elokuvafestivaalilla Ylistarossa. Siellä sai ensi-iltansa ohjaaja Juha Rinnekarin dokumenttielokuva Isoviha (2014). Filmi kertoi vakuuttavalla tavalla sen, miten karmaisevan kohtalon kouriin Etelä-Pohjanmaa joutui Suuren Pohjan sodan (1700−1721) aikana.

Rinnekarin elokuvan lähtökohta on ollut kotiseutuhistoriallinen. Kyrönmaan kovista kokemuksista kertoo filmissä kotiseutututkija Kalervo Mielty. Isonvihan ajan vahvinta historíantutkimusta edustavat dokumentissa emeritusprofessori Heikki Ylikangas ja professori Kustaa H.J. Vilkuna. Ajan tapahtumia on ansiokkaasti selvittänyt myös maanviljelysneuvos ja reservin majuri Risto Knaapi Isostakyröstä.

Helmikuussa 1714 ruhtinas Mihail Golytsinin johtamat venäläiset joukot saivat Isonkyrön Napuen taistelussa merkittävän voiton kenraali Carl Gustaf Armfeltin johtamista Ruotsin karoliinijoukoista ja heitä avustaneista pohjalaisten talonpoikien nostoväkijoukoista. Napuella kaatui 2645 miestä Ruotsi-Suomen armeijasta. Taistelusta on katsottu alkaneen isonvihan aika.

Juha Rinnekarin elokuvasta huomattava osa kuluu Napuen taistelun selostamiseen karttojen, taideteosten ja asiantuntijahaastatteluiden avulla. Elokuva tuo kuitenkin historiantutkimusta elävämmin esiin tavallisen kansan kohtaaman kärsimyksen. Venäläisten miehitys Pohjanmaalla kesti kaikkiaan seitsemän vuotta.

Napuen taistelun jälkeen venäläisjoukot ryöstivät ja polttivat lähiseudun kyliä, raiskasivat naisia ja pakottivat asukkaita kidutuksen avulla paljastamaan kätketyt arvoesineet. Venäläiset vetäytyivät maaliskuussa takaisin etelään mutta palasivat uudelleen syksyllä 1714 jatkaen tuhoamista ja ryöstelyä tähän asti säästyneillä Pohjanmaan alueilla. Kansa yritti paeta metsään piilopirtteihin, joista väkivaltaiset kasakkajoukot heitä etsivät.

1700-luvun venäläisjoukkojen terrori ei juuri poikkea toteutustavoiltaan Boko Harumin väkivallasta Nigeriassa tai ääri-islamilaisen ISISin julmista teoista 2014. Tavallinen kansa yritetään alistaa pelon avulla. Etelä-Pohjanmaa menetti ainakin viidenneksen väestöstään, 700 lasta vietiin orjuuteen Venäjälle, kansan toimeentulo pyrittiin estämään. Koettu terrori synnytti Pohjanmaalla venäläisten pelon (russofobia) ja muistot kauheuksista myöhemmin venäläisvihan.

Elokuva sopii kerrotuista kauheuksistaan huolimatta paikallishistorian opettamiseen. Koska miehityksen terrori levisi kaikkialle Etelä-, Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalle, olisi Isoviha aiheellista nähdä myös Kauhavan Y-Kinossa pohjalaisten historian synkimpänä oppituntina. Näytökset tukisivat osaltaan myös eteläpohjalaisen elokuvan kehittämistä.

                                             Maanviljelysneuvos, reservin majuri

                                             Risto Knaapi Isostakyröstä piti

                                             dokumenttielokuvasta.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Verraton pojan kasvutarina ****½

                                Ellar Coltranea (Mason) kuvattiin 12 vuotta Boyhoodiin.

Korkeintaan keskinkertaisen elokuvavuoden ehdottomiin valopilkkuihin kuuluu Richard Linklaterin ohjaama Boyhood (2014), joka on osoittautunut melkoiseksi arvostelumenestykseksi niin Suomessa kuin maailmallakin. Y-Kinossa elokuva on mahdollista saada vielä yksityisnäytökseksi.

Boyhood kertoo teksasilaispoika Masonin (Ellar Coltrane) kasvun aikuiseksi, mutta poikkeuksellisella tavalla. Ohjaaja kuvasi 12 vuoden ajan pojan muutosta kuusivuotiaasta ensiluokkalaisesta 18-vuotiaaksi collegeopiskelijaksi. Masonin kanssa samanaikaisesti varttuu isosisko Samantha (Lorelei Linklater, ohjaajan tytär). Myös pojan Olivia-äitiä näyttelevä Patricia Arquette ja elokuvan biologinen isä (Ethan Hawke) sitoutuivat projektiin samoiksi vuosiksi.

Tuloksena on häikäisevän hieno ja amerikkalaiseksi filmiksi poikkeuksellisen syvällinen elokuva, joka jää taidemuodon historiaan. Boyhood tulee iholle. Siinä on herkkyttä, viisautta ja koskettavuutta. Elokuva hengittää päähenkilöidensä tahdissa, sen tarina on Masonin, Samanthan ja Livin ja heidän lähipiirinsä elämä.

Vuodesta toiseen siirrytään hämmästyttävällä notkeudella ja luontevuudella. Kunkin vuoden hitit seuraavat toistaan. Äidin hiustyyli ja miehet vaihtuvat. Tietokoneet ja pelikonsolit muuttuvat tekniikan kehittyessä. Harry Potterit seuraavat kirjoina ja leffoina toistaan. Uteliaasta pikku-Masonista kasvaa ensin sulkeutunut varhaisteini, sitten oman luovuutensa löytänyt ja kysymyksillä kyllästetty nuorukainen.

Linklaterin elokuvakerronta ei keskity perinteisiin nuoren ihmisen käännekohtiin kuten vanhempien liittoihin ja niiden purkautumisiin, ensimmäisiin seksuaalisiin kokemuksiin tai koulun päättymiseen. Tärkeintä on aika niiden ympärillä. Toki äidin uudet miessuhteet ja isän kohtaamiset linjaavat osaltaan elokuvaa.

Masonin elämässä tärkeintä ovat kuitenkin arkiset pienet hetket ja oman kokemusmaailman kartuttaminen. Osa ihmisistä tulee käymään päähenkilön elämään, osa jää. Kaverit, opettajat, isäpuolet ja tytöt ovat tärkeitä Masonin kehitykselle. Ensimmäistä suudelmaa ja ensimmäistä rakkautta seuraa kipeä menetys, joka kääntyy kuitenkin kasvun paikaksi. Elämään kuuluu tuskaa ja oikullisuutta, mutta se on silti kaunista ja ainutkertaista.

Boyhood sopii elokuvana niin nuorille kuin aikuisillekin. Pojan kehitys ja maailma avautuvat filmissä poikkeuksellisen hienosti. Se on elokuva äideille, mutta erityisen hyvin se sopisi kaikille kasvatustyöstä elantonsa saaville. Richard Linklaterin mestariteos kamppailee vahvasti vuoden parhaan elokuvan tittelistä.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Mustalla huumorilla makeutettu kostotarina***

                                Lumiauramies Nils (Stellan Skarsgård) on elokuvan kostaja.

Y-Kino on ottanut ohjelmistoonsa norjalaisen  Hans Petter Molandin ohjaaman Lumiauramiehen (2014), jossa trilleriä on maustettu toiminnalla ja mustalla huumorilla. Keitoksesta tulee kuitenkin maistuva nokkelan dialogin, etevien näyttelijöiden ja absurdin huumorin ansiosta.

Lumiauramies on pohjimmiltaan erityisesti lännenelokuvista ja toimintaseikkailuista tuttu kostotarina. Mies ottaa oikeuden omiin käsiinsä, kun häntä on kohdannut anteeksiantamaton menetys ja vastoinkäyminen.

Mies on lumiaurankuljettaja Nils Dickman(Stellan Skarsgård), joka ajaa tunturiteillä valtavaa lumiaurakuormuria.  Kotikaupunkinsa vuoden kansalaiseksi valittu Nils menettää ainoan poikansa Ingvarin huumeiden yliannostukseen. Kun hän saa kuulla poikansa kuoleman olleenkin paikallisen huumeliigan järjestämä murha, Nils aloittaa yksinäisen miehen sotansa rikollisjengiä vastaan.

Huumeliigaa pyörittää väkivaltainen vegaani Kreivi (Pål Sverre Hagen), jonka elämää varjostaa avioero ja huoltajuuskiista ex-vaimonsa Maritin (Birgitte Hjort Sørensen) kanssa. Kun Nils ryhtyy lahtaamaan hänen luottomiehiään, Kreivi luulee erheellisesti syylliseksi serbialaista huumeliigaa. Tätä johtaa Perikadossa (2004) loistanut Bruno Ganz, norjalaisfilmin Pappa.

 

Pian kostotarina pyörii norjalaisten ja serbialaisten huumejengien sekä Nilsin välisenä taisteluna, johon oman lisänsä tuo lumiauramiehen sieppaama Kreivin poika. Verikekkerit tuovat mieleen Quentin Tarantinon elokuvat, ja päähenkilön luoviminen rikollisjärjestöjen välissä Sergio Leonen spagettiwesternin Kourallinen dollareita (1964). Nilsin suoraviivaiset ja armottomat ratkaisut muistuttavat puolestaan Clint Eastwoodin tähdittämiä Dirty Harry-elokuvia.

 

Vaikka Molandin leffa onkin saanut vaikutteita ohjaajasuuruuksien teoksista, on Lumiauramiehen absurdissa ja mustassa huumorissa paljon ohjaajan näkemystä.  Molandin tapa korostaa menetettyjä ihmishenkiä risteillä ja väliteksteillä on aika originellia. Huumoria irtoaa myös huumediilereiden keskinäisestä sanailusta sekä Nilsin ja siepatun pojan kohtaamisista. Perinteistä kostotarinaa pehmentää Norjan talvi, jonka lumisuus ja valoisuus työntävät ajoittain lumiauran lailla sivuun filmin raakuuden.

 

Lumiauramiestä kannattelee vähäeleisen Stellan Skarsgårdin ja serbipomoa näyttelevän Bruno Ganzin roolitöiden vakaus ja rauhallisuus. Pål Sverre Hagenin esittämä Kreivi on heihin verrattuna impulsiivinen, ylinäyttelevä ja epäuskottava.

 

Elokuvasta on mainittava myös Kaspar Kaaen, Brian Batzin ja Kåre Vestrheimin säveltämä ja tarinaa uljaasti kuljettava musiikki. Lumiauramiehen kappaleita ei ilmeisesti vielä ole kuitenkaan saatavilla soundtrackina. Sääli niin.

Elokuvan trailerin löydät tästä. 

Kansankodin kiihkein kannattaja***½

                                Lotta (Frida Hallgren), Mikko (Jonas Karlsson) ja Maria
                                (Josephine Bornebusch) ovat komedian keskushenkilöitä.

Ruotsinsuomalaisen ohjaajan Leif Lindblomin uutuuselokuva Vadelmavenepakolainen (2014) perustuu Miika Nousiaisen samannimiseen menestysromaaniin (2007). Elokuva kertoo ruotsalaisuutta kritiikittömästi ihannoivan Mikko Virtasen (Jonas Karlsson) edesottamuksista Helsingissä ja Tukholmassa. Romaanissa loppuratkaisuihin alkaa kehittyä traagisia sävyjä, mutta elokuva muuttuu satiirista tavanomaiseksi ihmissuhdekomediaksi, johon sisältyy aimo annos farssin piirteitä.

Elokuvan alle nelikymppinen päähenkilö Mikko kokee syntyneensä suomalaiseen ruumiiseen, mutta omistavansa ruotsalaisen sielun. Länsinaapurissa kaikki on kotimaata paremmin. Siellä ratkotaan ongelmat diskuteeraamalla,  nautitaan nissepullista, vadelmavenekarkeista ja paljon suomalaisia paremmista urheilijoista (Björn Borg ja Tre Kronor), muusikoista (ABBA) ja autoista (Volvo, Saab).  Kansankoti huolehtii heikoista yksilöistään, kasvattaa vaurauttaan ja on muutenkin kuin paratiisi suomalaisuutta vihaavalle Mikolle.

Ruotsinlaivalla Mikkoa onnistaa. Hän kohtaa itsemurhaa suunnittelevan ruotsalaispsykologi Mikael Anderssonin (Erik Johansson), jonka kanssa Mikko vaihtaa henkilöllisyyttä. Kun Mikko pääsee paratiisinomaiseen Tukholmaan, hän yrittää muuntautua Mikaeliksi ja hankkiutua tämän hoitokodissa olevan Greta-äidin (Suzanne Reuter) ja tylyn sisaren Marian (Josephine Bornebusch) suosioon. Menestys on aluksi hyvin vaatimatonta.

Pakkosuomalaisesta tulee kansallisuustransvestiitti. Mikon ruotsalaisuuden ihailussa on pakonomaisia piirteitä, josta aluksi saadaan revittyä huumoria. Elokuva käsittelee lempeästi ja kevyesti suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden tyypillisinä pidettyjä piirteitä. Jossain vaiheessa hyvät naurut vaihtuvat kuitenkin yhä kasvavaan vaivautuneisuuteen. Mikko on niin jakautunut kielellisesti ja mielellisesti, että hänen puolestaan alkaa tuntea myötähäpeää.  Tässä vaiheessa elokuvaa kannattelee vain Jonas Karlssonin sympaattinen ja oivaltava näyttelijätyö.

Puolitoistatuntinen elokuva menettää rytmiään ja tarkkanäköisyyttään edetessään ja muuttuu varsin tyypilliseksi ihmissuhdesopaksi. Mikon suhteet kolmeen naiseen nousevat keskiöön. Mikkoon on iskenyt silmänsä vaalea ruotsitar Lotta (Frida Hallgren), kiintymystään osoittava valesisar Maria ja hämmentynyt suomalainen ex-tyttöystävä Tiina (Armi Toivanen). Heistä jokaisella on ongelmia kömpelön ja epävarman Mikon tunteiden tulkitsemisessa. Tässä ristitulessa Mikon on tehtävä ratkaisunsa.

Elokuvan keskeiseksi sanomaksi nousee tarve aitouteen ja rehellisyyteen. Ilman niitä elämänsä voi saada pahasti solmuun. Ihmisen on oltava sitä mitä hän on.

Vadelmavenepakolaisessa musiikilla on tärkeä rooli. Erityisesti jäävät mieleen Miss Lin I Finally Found It ja käännösbiisi Simonin ja Garfunkelin hitistä The Boxer. Huomiota kannattaa kiinnittää myös kuvaaja Tuomo Hutrin kameratyöhön.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Kylmän sodan paluu valkokankaalle**½

                                Denzel Washington on elokuvan viileä sankari Robert McCall.
                             
Y-Kinon ensi-iltaan tullut The Equalizer – oikeuden puolustaja (2014) on toinen ohjaaja Antoine Fuquan ja näyttelijä Denzel Washingtonin yhteistuotanto. Mustien elokuvatekijöiden edellinen leffa Training Day (2001), joka oli laadukas poliisidraama, toi Washingtonille parhaan miespääosan Oscar-palkinnon.

Oikeuden puolustaja ei yllä Training Dayn tasolle, mutta on silti katsottava. Denzel Washington esittää elokuvassa entistä salaisten operaatioiden huippukommando Robert McCallia, joka on vetäytynyt eläkkeelle. Aika oloneuvoksena jää kuitenkin lyhyeksi, kun McCall ystävystyy bostonilaisessa kulmakuppilassaan nuoren venäläisen prostituoidun Terin (Scorsesen Hugosta tuttu Chloë Grace Moretz) kanssa. Kun ihmiskauppaa ja muita laittomuuksia harjoittavan venäläismafian kätyrit hakkaavat tytön sairaalakuntoon, on McCall valmis ottamaan oikeuden omiin käsiinsä.

Elokuvan yksinkertainen juoni rakentuu oikeuden puolustajan ja häikäilemättömän venäläismafian välisen kamppailun pohjalle. Listittyään viisi venäläistä mafiosoa, McCall saa peräänsä ultraväkivaltaisen ammattitappaja Teddyn (Marton Csokas). Toimintaelokuvan katsoja ei tarvitse paljon mielikuvitusta ymmärtääkseen sen, että jossain vaiheessa nämä kaksi tappokonetta tapaavat toisensa varsinaisessa kuolinkamppailussa.

The Equalizer on väkivaltainen elokuva, joten 16 vuoden ikäraja on perusteltu. Leffassa hyviksiä ja erityisesti pahiksia otetaan hengiltä niin erilaisilla tavoilla, että mieleen tulevat vääjäämättä norjalaisen rikoskirjailija Jo Nesbøn dekkarit. Sankari ja konna tekevät samanlaisia hirmutekoja. Erona on se, että McCall tekee ne hyvin viileästi, Teddy puolestaan raakalaismaisesti.

Denzel Washington näyttelee tavanomaisuutta tavoittelevaa McCallia totutun karismaattisesti. Marton Csokas on hyvä yksiulotteisena sosiopaatti Teddynä. Elokuvan naiset jäävät tässä jännityselokuvassa miesten varjoon.

Elokuvateollisuus seuraa yleensä politiikan ja talouselämän trendejä. Venäläisten ja venäläismafian nouseminen amerikkalaisuuden uhkakuvaksi kertoo vääjäämätöntä kieltään uuden kylmän sodan alkamisesta. Filmin tähtimäärä olisi kasvanut yhdellä ellei Fuqua olisi venyttänyt elokuvaa non 20 minuuttia liian pitkäksi.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Teinirakkautta laina-ajalla***

                                Gus (Ansel Elgort) ja Hazel (Shailene Woodlay) sairastavat
                                 molemmat syöpää elokuvassa Tähtiin kirjoitettu virhe.

Nuorille aikuisille suunnattu elokuva Tähtiin kirjoitettu virhe (2014) perustuu John Greenen samannimiseen amerikkalaiseen menestysromaaniin. Leffa kertoo kahden syöpää sairastavan teini-ikäisen kasvu- ja rakkaustarinan sulavasti ja todenmukaisesti. Josh Boonen ohjaustyö välttää aiheestaan huolimatta liiallisen sentimentaalisuuden ja rakentuu uskottavaksi kokonaisuudeksi taitavien nuorten näyttelijöidensä ansiosta.

Hazel Grace Lancaster (Shailene Woodlay) on 16-vuotias teinityttö, joka sairastaa kilpirauhassyöpää. Etäpesäkkeet ovat levinneet jo keuhkoihin, minkä vuoksi hän kantaa mukanaan happipulloa. Hazel viettää päivänsä uppoutuneena Viistoa valoa –romaaniin. Tyttärestään huolestunut äiti (erinomainen Laura Dern) tulkitsee tyttärensä masentuneeksi ja passittaa hänet syöpään sairastuneiden nuorten tukiryhmään.

Hazelia tukiryhmäkäynnit tuskastuttavat, mutta hän pyrkii miellyttämään vanhempiaan. Tilanne muuttuu yht’äkkiä, kun Hazel törmää komeaan ja suorapuheiseen Augustus ”Gus” Watersiin (Ansel Elgort). Tämä on jo menettänyt toisen jalkansa luustoon iskeneen osteosarkooman takia. Nuoret ihastuvat, kiintyvät ja lopulta myös kietoutuvat toisiinsa, kun molemminpuolinen tunne kasvaa rakkaudeksi.

Hazel ja Gus suhtautuvat eri tavalla elämään laina-ajalla, koska molemmat ovat kipeän tietoisia oman sairautensa etenemisestä. Teinityttö pelkää murskaavansa vanhempiensa unelmat. Hazel ymmärtää äitinsä virallisen optimismin, mutta näkee myös sen taustalla häämöttävän ahdistavan pelon. Gus on hurmuri. Hän haluaa jättää itsestään tuntemilleen ihmisille pysyvän jäljen. Molemmat ovat elokuvassa hämmästyttävän kypsiä ja kauniita, mutta silti uskottavia.

Teiniparin suhteen ja koko elokuvan kehitykselle on ratkaisevan tärkeää matka Amsterdamiin. Kanavaristeily, käynti Anne Frankin talossa ja tapaaminen Willem Dafoen esittämän omituisen kirjailijan kanssa kuljettavat nuorten tarinaa eteenpäin kohti loppunäytöstä.

Shailene Woodlay on Hazelina happiviiksiensä takana lumoava ja tarkkavaistoinen näyttelijätär. Hänessä on kauneutta, karismaa ja herkkyyttä omaan rooliinsa. Ansel Elgort Augustuksena ei kykene samaan elokuvan raskaissa kohtauksissa.

Tähtiin kirjoitettu virhe ei ole tarkoitettu vain teineille, vaan se voi puhutella yhtä lailla varttuneempaakin katsojaa. Sen näkökulma syöpään ja kuolemaan on nuorison, mutta elokuva onnistuu välttämään kaikkinaisen liioittelun vaikeasta aiheestaan huolimatta. Kokonaisuus on siten kiistämättä onnistunut.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Vastarannankiiski vierailulla****

                               Antti Litja on erinomainen puhumattomuuden ja pärjäämisen
                               kulttuuria edustavana Mielensäpahoittajana.
                               Copyright: Nordisk Film

”Älä koskaan ikinä muutu, pysy aina tuollaisena kuin nyt oot”. Tämä Egotripin vanha hitti voisi olla Dome Karukosken ohjaaman sekä Karukosken ja Tuomas Kyrön käsikirjoittaman Mielensäpahoittajan (2014) tunnuskappale, ellei se edustaisi päähenkilölle vierasta musiikinlajia ja jollei se olisi tullut tunnetuksi jo Johanna Vuoksenmaan elokuvasta Nousukausi (2003).

Mielensäpahoittaja on kirjailija Tuomas Kyrön luoma kuvitteellinen hahmo, joka asuu sysi-Suomessa jossain Päijänteen länsipuolella ja kirjoittaa lehtien yleisönosastolle valituskirjeitä maailman tapahtumista ja arkielämän asioista. Elokuva perustuu Kyrön kolmelle teokselle, joiden pohjalta Karukoski dramatisoi elokuvansa.

Episodimaisuus heijastuu väistämättä elokuvaan, joka rakentuu tarinoista. Aivan huippuunsa ei Karukoski kykene jännittämään draaman kaarta, mutta saa siitä huolimatta rakennettua elokuvasta yllättävänkin ehjän kokonaisuuden. Mielensäpahoittaja on onnistunut kotimainen elokuva, joka kirvoittaa ilmoille usein vapauttavan naurun. Leffa onnistuu huumorin keinoin tarkastelemaan kriittisesti sekä aikamme ilmiöitä että mennyttä maailmaa edustavaa päähenkilöään.

Mielensäpahoittaja (erinomainen Antti Litja) joutuu elokuvan alussa jättämään keltaisen tupansa ja hyiset peltonsa ja lähtemään Helsinkiin pehmoilevan maisteripoikansa (Iikka Forss) ja tämän dominoivan miniän (Mari Perankoski) vieraaksi. Lääkärin määräämä fysioterapiakäynti ei päähenkilölle maistu – ei myöskään elo helsinkiläisessä omakotitalossa, joka on täynnä Mielensäpahoittajalle outoa ja vastenmielistä tekniikkaa.

Mielensäpahoittajan välit sekä miniäänsä että poikaansa ovat jännittyneet ja epäluuloiset. Miniä työskentelee kansainvälisessä yrityksessä vientitehtävissä ja on ilmiselvä uraohjus. Mielensäpahoittajan pyrkimys sotkeutua venäläisten kanssa neuvoteltavaan kauppasopimukseen ärsyttää suunnattomasti teräväkielistä miniää, joka pystyy sivaltamaan sanansa säilällä niin appiukkoaan kuin aviomiestäänkin. Mari Perankosken sisäistettyä roolityötä on ilo katsella.

Litja marmattaa roolissaan myös poikansa saamattomuutta. Mies haluaa huolehtia pojastaan eikä hyväksy itsensä holhoamista. Mielensäpahoittajan mielestä poika on ulkoistanut miehen työt huoltoyhtiön hoidettavaksi – ja samalla oman miehuutensa. Poika on kasvanut äitinsä (Petra Frey) holhouksessa pehmeäksi, mutta oppinut tältä aika lailla. Mielensäpahoittaja ei ole ollut juurikaan läsnä poikansa elämässä. Hän on lähempänä miniäänsä, joka työnarkomaniassaan muistuttaa appeaan.

Mielensäpahoittaja rakentuu erilaisille vastakkainasetteluille. Päähenkilön muutosvastarinta kumpuaa osittain sukupolvien ristiriidasta. Noin 80-vuotias mielensäpahoittaja edustaa raivaajasukupolvea, jonka elämän sisältö pohjautui uutteruuteen ja ruumiilliseen työhön. Hän edustaa puhumattomuuden ja pärjäämisen kulttuuria, jolle nuoremman sukupolven pyrkimys kotitöiden tasaisempaan jakamiseen on vierasta. Hän ei toisaalta kykene näkemään miniänsä työn henkistä rasittavuutta.

Elokuva toinen perusristiriita on tuttua niin monesta muustakin filmistä: maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu. Lasipalatsien ja hulppeiden omakotitalojen asukkaat eivät ymmärrä punaisen tuvan ja perunamaan viehätystä. Monella kaupunkilaisella suhde luontoon on katkennut aivan kuten Antti Litjan esittämällä mainosmiehellä Risto Jarvan upeassa elokuvassa Jäniksen vuosi (1977). Karukoski osaa rakentaa Jarvan menestysfilmiin hienon sillan uutuuselokuvassaan.

Katsoja löytää vastakkainasetteluja varmasti muualtakin. Mielensäpahoittaja on hauska, dialogiltaan hersyvän humoristinen ja runsaasti tilannekomiikkaa sisältyvä elokuva. Siitä löytyy kuitenkin myös liikuttava ja surumielinen pohjavire, jota islantilaisen Hilmar Örn Hilmarssonin mollivoittoinen musiikki tukee.

Itse pohdin muutoksen vääjäämättömyyttä ja vanhusten kykyä selviytyä alati kiihtyvässä teknisessä murroksessa. Myös katkeava luontosuhde, muistisairauksien lisääntyminen, jakautuva yhteiskunta, ylisuojelevuus ja miehen oikeus olla mies nousevat huumorin keinoin hienosti esille.

Mielensäpahoittajan suurin ansio on siinä, että se kohottaa vanhaan kartesiolaiseen tapaan keskiöön ajattelun tärkeyden. Ihminen on maan kahleissa, mutta hänen hengellään ja ajatuksillaan on siivet – ja vain taivas rajana.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Paluu pahojen ihmisten kaupunkiin****

                     Powers Boothe on Sin City 2:n häikäilemätön senaattori Roark.

Robert Rodriquezin ja Frank Millerin Sin City – A Dame to Kill for (2014) on tutkielma pahuudesta sen eri ilmenemismuodoissaan. Toiminta- ja rikoselokuva on visuaalisesti erittäin näyttävä ja elokuvakerronnaltaan tyylikäs ja harkittu. Kolmiulotteisuus toimii hienosti mustavalkoisessa elokuvassa, jossa valojen ja varjojen vaihtelun sävykkyys tuo mieleen Pirjo Honkasalon erinomaisen Betoniyön (2013). Muuten Sin City on lähempänä Quentin Tarantinoa ja film noir –klassikkoja kuin kertomusta suomalaisten syrjäytyneiden maailmasta.

”Syntinen kaupunki” perustuu Frank Millerin suosittuun sarjakuvasarjaan. Edeltäjänsä Sin Cityn (2005) tavoin filmi on enemmän sukellus ihmisen pahuuteen leveällä rintamalla kuin kristallinkirkas tarina. Läsnä ovat lähes kaikki katolisen kirkon seitsemän kuolemansyntiä: ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo.  Tässä tarinassa niissä ryvetään ylensyöntiä lukuun ottamatta.

Episodeista rakentuvan elokuvan ihmiset ovat koukussa pahuuteen. Ylivertaisin ja julmin kaikista on osavaltion senaattori Roark (Powers Boothe), jolle ihmiset ovat vain pelinappuloita rahan ja vallan tavoittelussa. Väkivallan koukuttamat turvamiehet Marv (Mickey Rouke), Dwight (Josh Brolin) ja Manute (Dennis Haysbert) elävät nyrkeillään ja alttiudellaan aseisiin. Nuori ja komea Johnny (Joseph Gordon-Levitt) on tyylikäs uhkapeluri, joka pelaa liian korkein panoksin. Häneen ripustautunut Marcie (Julia Garner) on elokuvan normaalein ja inhimillisin olento, joka maksaa ihastuksestaan kovan hinnan.

Syntisen kaupungin miehet ovat enimmäkseen tylyjä, kovaksikeitettyjä ja väkivaltaan alttiita häviäjiä, joidenka himokkuutta elokuvan naiset käyttävät taitavasti hyväksi. Sin Cityn naiskuva on hyvin yksiulotteinen. Vanhan kaupungin taistelunhaluisten narttujen lisäksi esille marssitetaan strippareita ja lutkia, joilta ei lempeä tai ymmärrystä juuri heru.

Elokuvan musta kuningatar on Dark Shadowsin (2012) ja The Salvationin (2014) tähti Eva Green, nainen, jonka vuoksi mies on valmis tappamaan. Ranskatar osaa Avan roolissa manipuloida tarkoituksiinsa jokaisen miehen, joka jää hänen verkkoonsa. Avassa on kieroutta, sex appealia ja pahuutta muillekin jaettavaksi. Mustavalkokuvaus rakastaa näyttelijättären upeaa vartaloa, jonka sulot Green paljastaa samalla auliudella kuin Sharon Stone aikanaan trillerissä Basic Instinct – vaiston varassa (1992).

Sin Cityn naisista huomio kiinnittyy myös Jamie Chungin näyttelemään Mihoon, joka on saanut vaikutteita Quentin Tarantinon Kill Bill-elokuvien kostonhimoisesta Uma Thurmanista. Miho heiluttaa samalla tarmokkuudella partaveitsenterävää miekkaansa, jonka edestä miehet lakoavat. Elokuva huipennus on silti  Avan ja Dwightin välienselvittely.

Elokuvan raakuus, graafinen väkivaltaisuus ja synkeän pessimistinen ihmiskuva ovat sitä luokkaa, ettei omassa sarjassaan korkeatasoinen elokuva on sopivaa katsottavaa kovin herkille ja väkivaltaa kammoksuville katsojille.

                                Eva Green on elokuvan miehiä manipuloiva Ava.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Tanskalainen laatulänkkäri ****

                                Jon (Mads Mikkelsen) on elokuvan kostonenkeli.

Tunnustan: olen ollut lapsuudesta lähtien hyvien lännenelokuvien ystävä. Westernien ohjaajamestarit John Ford, Sergio Leone ja Sam Pechinpah ovat osaltaan muovanneet kuvaani sekä Villistä lännestä että hyvästä ja pahasta. Riutunut elokuvagenre on ilmeisesti kokemassa uuden nousun. Ensin tuli Coenin veljesten Kova kuin kivi (2010) ja nyt todellinen yllättäjä, tanskalainen laatulänkkäri The Salvation (2014).

Kristian Levringin western käynnistyy komeasti ja kliseisesti. Rautahepo vyöryy puuskuttaen tuulenpieksemälle asemalaiturille vuonna 1870. Uuden mantereen uudisasukas ja entinen sotilas Jon (Mads Mikkelsen) saa seitsemän vuoden odotuksen jälkeen vaimonsa ja poikansa luokseen Tanskasta. Yhdistynyt perhe nousee postivaunuun ja aloittaa matkan kohti Jonin uudistilaa.

Jonin toiveet romahtavat, kun postivaunuihin noussut lainsuojaton surmaa hänen puolisonsa ja poikansa. Pahoinpidelty Jon kostaa miehelle, jonka veli Delarue (Jeffrey Dean Morgan) joukkioineen terrorisoi pientä Black Creekin kaupunkia. Rosvojoukon pelko on luhistanut moraalin kaupunkilaisilta, joita johtaa korruptoitunut pormestari Keane (Jonathan Pryce). Pormestari on kuin luihu luckylukemainen arkkumanu, jonka todelliset motiivit tulevat elokuvan edetessä esille.

Levringin elokuva tekee komeasti kunniaa lännenelokuvien klassiselle perinteelle. Yksinäinen kostaja on tuiki tuttu hahmo genressä. Sisäisesti rikkinäinen ja ulkoisesti kasvot turvoksissa vaeltava Jon ratkoo ongelmiaan väkivaltaisesti kostamalla. Hänen ainoana apurinaan toimii entinen aseveli Peter (Mikael Persbrandt). Black Creekin väen pelkurimaisuus ja vihamielisyys tuovat mieleen Fred Zinnemannin Sheriffin (1952), jossa lainvartija kohtasi yhteisönsä negatiivisuuden.

Levringin ohjaustyö valottaa pessimistisesti myös ihmisen ahneutta ja valmiutta petokseen. Tällä kertaa lähimmäisten hädän hyväksikäytössä ei ole kyse karjatilallisista,  rosvoparoneista tai kieroista rautatieyhtiöiden herroista. Motiivi yhteisöä riivaavalle väkivallalle on hyvin maanläheinen – ja nykypäivän näkökulmasta ymmärrettävä.

The Salvation on eheä, kovaksikeitetty ja kokonaisuutena erinomainen eurowestern. Filmi on karhea kostotarina, visuaalisesti näyttävä, tiivis puolitoistatuntinen. Elokuvan jälkituotannossa on käsitelty lähes 900 otosta, jonka avulla on kyetty rakentamaan uskottava Villin lännen kaupunki. Kuvaukset on hoidettu kokonaisuudessaan Etelä-Afrikassa.

Filmin näyttelijöistä jäävät mieleen Jonin kärsimysroolin erinomaisesti esittävä Mikkelsen, häijy ja arvaamaton Morgan sekä rosvopäällikön veljen vaimoa Prinsessaa näyttelevä Eva Green. Tämä topakka kaunotar on selviytyjä; kissa, joka putoaa aina jaloilleen.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Tyttökolmikon kuuma kesä

                      Minka Kuustonen, Anna Paavilainen ja Inka Kuustonen viettävät
                      elämänsä kesää Hangossa elokuvassa Kesäkaverit.

Inari Niemen ohjaama ja Juuli Niemen käsikirjoittama Kesäkaverit (2014) nousee hellekesämme suosituimpien elokuvien joukkoon. Kepeä, dialogiltaan näppärä ja nuorten naisten välisestä ystävyydestä kertova leffa risteilee draaman ja romanttisen komedian välimaastossa. Elokuva on luontevien nuorten näyttelijättärien juhlaa. Tietty tasapaksuus ja rohkeuden puute estävät kuitenkin elokuvan nousun todellisiin korkeuksiin.

Kesäkaverit on kuin tehty tämän kesän tarpeisiin. Elokuvan Iiris (Anna Paavilainen) palaa vuosien jälkeen Madridista Suomeen ystävättärensä Karoliinan (Inka Kuustonen) kutsumana. Molemmat saavat kesätyöpaikan hankolaisesta kahvilasta, jossa heidän seuraansa liittyy Eeva (Minka Kuustonen). Iiris ja Karoliina muuttavat pikavauhtia kolkosta kerrostaloasunnosta uuden tuttavansa tädin pitsihuvilaan. Tytöt uskovat auringon, rusketuksen, juhlien ja rantaelämän elvyttävään voimaan, vaikka ”tosi pienille miehillekin” annetaan mahdollisuutensa,

Elokuvan nuoret naiset ovat puolessavälissä kolmeakymmentä, todellisen aikuisuuden kynnyksellä.  Niemet saavatkin paljon irti kolmikon elämäntilanteen herkkyydestä. Nuoret naiset elävät nuoruuden ja aikuisuuden välitilassa, jossa tulevaisuus mietityttää ja ajoittain myös pelottaa. Asiaa eivät auta Iiriksen vanhemman sisaren Hertan (Pihla Viitala) inhorealistiset synnytyskuvaukset ja perhe-elämän todellisuus.

Teologiaa ja psykologiaa opiskelleella Karoliinalla näyttää tulevaisuus seesteisimmältä, kunnes hän heittäytyy kuumaan kesäromanssiin naimisissa olevan Tommyn (Sampo Sarkola) kanssa. Lievästi neuroottinen ja sitoutumiskammoinen Iiris kaihtaa päätöksentekoa ja kesädiegoja, kunnes kulttuuriantropologiaa opiskeleva tennisopettaja Jussi (Lauri Tilkanen) iskee hänet. Kömpelö ja epävarma Eeva pänttää töiden ohessa tenttikirjoja, kunnes löytää itselleen tärkeän Olli-pomon (Eero Ritala) läheltään.

Elokuvan tyttökolmikolla on paljon omaa elämää ilman miehiäkin. Kesäromanssit pakottavat kuitenkin naiset itsetutkisteluun ja pohtimaan elämänsä valintoja. Onko Karoliina vain kesäkissa, joka kiehnaa niukkailmeisen kesäkolli Tommyn ympärillä? Varatun miehen ulkoinen status näyttää olevan kohdillaan: hulppea purjevene, premiumauto alla ja kotipesässä vaalea viileä lääkärivaimo Linda (Matleena Kuusniemi). Jäävätkö salarakkaat nalkkiin? Myös Eevalla ja Iiriksellä riittää pohdittavaa.

Elokuvarooleissa lempeä Tilkanen ja vähäeleinen Sarkola jäävät selvästi nuorten naisten kolmikon varjoon. Erityisesti Paavilaisen kompleksinen Iiris ja Inka Kuustosen elämänjanoinen Karoliina ovat vahvoja roolitöitä. Elokuvan rohkeus on enemmän sanojen kuin tekojen asteella; rakastelukohtaukset ovat aika puisevia. Eniten erotiikkaa on karismaattisen Inka Kuustosen silmissä, joista löytyy läsnäolo ja lupaus. Sillä olisi käyttöä silmäpelin hallitsevien Bollywood-tähtienkin keskuudessa.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

                     Anna Paavilainen (Iiris) ja Inka Kuustonen (Karoliina) vilvoittelemassa.

Insinöörit vailla lempeä ***

                           Anatas Boev (kesk.) neuvoo nuoria insinöörejä naisasioissa.

Suomalais-bulgarialais-saksalaisena yhteistuotantona syntynyt Love and Engineering – Rakkauden insinöörit (2014) on hauska, pysäyttävä ja sympaattinen dokumenttielokuva. Elokuva kertoo nuorista insinööreistä, joille koodaaminen, algoritmit, vuokaaviot ja assemblyt eivät ole enää kaikki kaikessa. Nuoret miehet janoavat naisen rakkautta – ja he tähtäävät siihen tieteellisin menetelmin.  Mutta riittävätkö metodit sen oikean löytämiseen ja kiinnostuksen herättämiseen?

Rakkauden insinöörit on Suomessa työskentelevän bulgarialaistaustaisen Tonislav Hristovin toinen pitkä dokumenttielokuva Sinkkuelämän sääntöjen (2011) jälkeen. Uutuuselokuva voitti yleisöpalkinnon DocPoint-elokuvafestivaalilla tammikuussa.                              

Dokumentti kuvaa Suomessa asuvan Atanas Boevin johtamaa insinööriryhmää, joka pyrkii löytämään rakkauden lainalaisuudet ja saattamaan Todorin, Markuksen, Andonin ja Tuomaksen yhteyteen elämänsä naisen kanssa. Nämä nörtit pärjäävät työelämässä, hallitsevat logiikan ja tietokonepelit, mutta ovat kovin onnettomia viestimään kauniimmalle sukupuolelle tunteistaan ja toiveistaan.

Atanas on insinööri, joka on onnistunut löytämään vaimon ja hankkimaan tämän kanssa lapsenkin. Siis ilmiselvä onnistuja ja esikuva nuorille nörteille, joille nainen tuntuu olevan vielä tavallista enemmän terra incognita, tuntematon maa. Inssiryhmä osallistuu tieteellisiin kokeisiin, joissa mitataan naisten reaktioita miesten kuviin, hajuihin ja vitseihin. Treffeillä Atanas antaa viestinnällisiä ja toiminnallisia ohjeita korvakuulokkeisiin ryhmänsä jäsenille.

Insinöörimiehet unelmoivat nätistä, hauskasta ja älykkäästä naisesta. He eivät halua lähestyä potentiaalista naisystäväänsä lahjoin, lemmenlurituksin tai machoilemalla. Tavoitteena on naisten aivojen hakkeroiminen rakastumiselle otolliseksi. Tarkoitus on laittaa feromonit, hormonit ja välittäjäaineet liikkeelle. Rakkaus on heille kemiaa, fysiikkaa ja fysiologiaa, aivojen toimintaa. Kyse ei siten ole biologisesta, sosiaalisesta tai psykologisesta liittymistarpeesta.

Rakkauden insinööreissä on sekä hiljaista että tahatonta komiikkaa. Nuoret insinöörit ovat elokuvassa aitoja, uskottavia ja keskenään erilaisia persoonia. Filmi siirtyy tilanteesta ja tunnelmasta toiseen ihmistä ymmärtäen, vaikka katsoja ajoittain pohtiikin lemmenkipeiden insinöörien taktisia ja strategisia ratkaisuja. Toistuvat rukkaset sattuvat insinööriin siinä kuin keneen tahansa muuhunkin mieheen.

Love and Engineering muistuttaa avoimuudessaan muutaman vuoden takaisista huippudokumenttia Miesten vuoro (2009), joka pureutui poikkeuksellisen syvälle suomalaisen miehen sieluun. Samaa jännitettä tai syvällisyyttä ei löydy Hristovin elokuvasta. Se opettaa silti meille paljon insinöörin logiikasta – mutta myös ihmisenä olemisesta.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Hämähäkkimiehen sekava jatko-osa**

                                Hämähäkkimies (Andrew Garfield) valvoo NYC:n katuja.

Marc Webbin ohjaama The Amazing Spider-Man (2012) toi esiin supersankarin, joka tuntui aidolta ja sielukkaalta. Elokuva pysyi koossa ja loi hyvät puitteet Hämähäkkimiehen eli Peter Parkerin (Andrew Garfield) henkilöhahmon kehittymiselle.

Onkin sääli, että elokuvan jatko-osa The Amazing Spider-Man 2 (2014) on selkeästi ykkösosaa sekavampi, juonikuvioiltaan löysempi ja liian pitkäksi venytetty. Visuaalisesti näyttävän 3D-rymistelyn huumori on lapsekasta. Haukun vielä erikseen pääpahis Elektroa näyttelevän Jamie Foxxin suorituksen. Hän tekee sähköisenä superroistona viime vuosien ylinäyttelemisen ennätyksen. Näin tökeröä suoritusta ei ammattinäyttelijältä odottaisi.

Sitten kehut. Hämähäkkimies on kaikkien supersankareiden keskuudessa edelleenkin mielenkiintoinen hahmo. Tässä elokuvassa supersankarin arkiminä Peter Parker varastaa show’n itse Hämikseltä. Andrew Garfield on juuri valmistuneena ylioppilaana uskottava, herkkä ja empaattinen. Peterin mieltä synkistää hänen antamansa lupaus tyttöystävänsä Gwen Stacyn (Emma Stone) edesmenneelle isälle: tytärtä ei saateta vaaraan.

Hämähäkkimies 2:n vaikuttavinta antia ei olekaan Spider-Manin viilettäminen pitkin New Yorkin pilvenpiirtäjiä ja katuja roistoja rauhoittelemassa, kolmiulotteisuuden hyödyntäminen tai Hämiksen ja Elektron kaksintaistelu, joka iskee kuin miljoona volttia. Ei, elokuvan sähköistävin osuus kuuluu kahden nuoren rakkaustarinalle. Andrew Garfieldin ja Emma Stonen välillä säkenöi aidosti (he ovat todellisuudessakin pari), mikä ei ole tyypillistä perinteisille supersankari- tai toimintaelokuville. Vaalea Stone on leffassa kerta kaikkiaan fiksu ja viehättävä – ja samalla myös taitava näyttelijä.

Hämähäkkimiehen vastapelureista elokuvassa esiintyvät Vihreä Menninkäinen, Paul Giamattin mainio  Aleksi Sytsevitsh eli Sarvikuono, siviileissä nähtävä Felicia Hardy eli Musta Kissa (Felicity Jones) ja tiedemies Alistair ”Hämähäkintappaja" Smythe. Lisäksi tarinassa pohjustetaan Spider-Manin vihollisjoukko Kuuden Koplan syntyä. Elokuvan loppu suorastaan huutaa uuden jatko-osan perään.

Elokuvan trailerin löydät tästä.