kulttuuria edustavana Mielensäpahoittajana.
Copyright: Nordisk Film
”Älä koskaan ikinä
muutu, pysy aina tuollaisena kuin nyt oot”. Tämä Egotripin vanha hitti voisi olla Dome Karukosken ohjaaman sekä Karukosken ja Tuomas Kyrön käsikirjoittaman Mielensäpahoittajan
(2014) tunnuskappale, ellei se edustaisi päähenkilölle vierasta
musiikinlajia ja jollei se olisi tullut tunnetuksi jo Johanna Vuoksenmaan elokuvasta Nousukausi
(2003).
Mielensäpahoittaja on kirjailija Tuomas Kyrön luoma
kuvitteellinen hahmo, joka asuu sysi-Suomessa jossain Päijänteen länsipuolella
ja kirjoittaa lehtien yleisönosastolle valituskirjeitä maailman tapahtumista ja
arkielämän asioista. Elokuva perustuu Kyrön kolmelle teokselle, joiden pohjalta
Karukoski dramatisoi elokuvansa.
Episodimaisuus heijastuu väistämättä elokuvaan, joka
rakentuu tarinoista. Aivan huippuunsa ei Karukoski kykene jännittämään draaman
kaarta, mutta saa siitä huolimatta rakennettua elokuvasta yllättävänkin ehjän
kokonaisuuden. Mielensäpahoittaja on onnistunut kotimainen
elokuva, joka kirvoittaa ilmoille usein vapauttavan naurun. Leffa onnistuu huumorin
keinoin tarkastelemaan kriittisesti sekä aikamme ilmiöitä että mennyttä
maailmaa edustavaa päähenkilöään.
Mielensäpahoittaja (erinomainen Antti Litja) joutuu elokuvan alussa jättämään keltaisen tupansa ja
hyiset peltonsa ja lähtemään Helsinkiin pehmoilevan maisteripoikansa (Iikka Forss) ja tämän dominoivan miniän
(Mari Perankoski) vieraaksi.
Lääkärin määräämä fysioterapiakäynti ei päähenkilölle maistu – ei myöskään elo
helsinkiläisessä omakotitalossa, joka on täynnä Mielensäpahoittajalle outoa ja
vastenmielistä tekniikkaa.
Mielensäpahoittajan välit sekä miniäänsä että poikaansa ovat
jännittyneet ja epäluuloiset. Miniä työskentelee kansainvälisessä yrityksessä
vientitehtävissä ja on ilmiselvä uraohjus. Mielensäpahoittajan pyrkimys
sotkeutua venäläisten kanssa neuvoteltavaan kauppasopimukseen ärsyttää
suunnattomasti teräväkielistä miniää, joka pystyy sivaltamaan sanansa säilällä
niin appiukkoaan kuin aviomiestäänkin. Mari Perankosken sisäistettyä roolityötä
on ilo katsella.
Litja marmattaa roolissaan myös poikansa saamattomuutta.
Mies haluaa huolehtia pojastaan eikä hyväksy itsensä holhoamista.
Mielensäpahoittajan mielestä poika on ulkoistanut miehen työt huoltoyhtiön
hoidettavaksi – ja samalla oman miehuutensa. Poika on kasvanut äitinsä (Petra Frey) holhouksessa pehmeäksi,
mutta oppinut tältä aika lailla. Mielensäpahoittaja ei ole ollut juurikaan
läsnä poikansa elämässä. Hän on lähempänä miniäänsä, joka työnarkomaniassaan
muistuttaa appeaan.
Mielensäpahoittaja rakentuu erilaisille
vastakkainasetteluille. Päähenkilön muutosvastarinta kumpuaa osittain
sukupolvien ristiriidasta. Noin 80-vuotias mielensäpahoittaja edustaa
raivaajasukupolvea, jonka elämän sisältö pohjautui uutteruuteen ja ruumiilliseen
työhön. Hän edustaa puhumattomuuden ja pärjäämisen kulttuuria, jolle nuoremman
sukupolven pyrkimys kotitöiden tasaisempaan jakamiseen on vierasta. Hän ei
toisaalta kykene näkemään miniänsä työn henkistä rasittavuutta.
Elokuva toinen perusristiriita on tuttua niin monesta
muustakin filmistä: maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu. Lasipalatsien ja
hulppeiden omakotitalojen asukkaat eivät ymmärrä punaisen tuvan ja perunamaan
viehätystä. Monella kaupunkilaisella suhde luontoon on katkennut aivan kuten
Antti Litjan esittämällä mainosmiehellä Risto
Jarvan upeassa elokuvassa Jäniksen
vuosi (1977). Karukoski osaa rakentaa Jarvan menestysfilmiin hienon sillan
uutuuselokuvassaan.
Katsoja löytää vastakkainasetteluja varmasti muualtakin.
Mielensäpahoittaja on hauska, dialogiltaan hersyvän humoristinen ja runsaasti
tilannekomiikkaa sisältyvä elokuva. Siitä löytyy kuitenkin myös liikuttava ja
surumielinen pohjavire, jota islantilaisen Hilmar
Örn Hilmarssonin mollivoittoinen musiikki tukee.
Itse pohdin muutoksen vääjäämättömyyttä ja vanhusten kykyä
selviytyä alati kiihtyvässä teknisessä murroksessa. Myös katkeava luontosuhde,
muistisairauksien lisääntyminen, jakautuva yhteiskunta, ylisuojelevuus ja
miehen oikeus olla mies nousevat huumorin keinoin hienosti esille.
Mielensäpahoittajan suurin ansio on siinä, että se kohottaa
vanhaan kartesiolaiseen tapaan keskiöön ajattelun tärkeyden. Ihminen on maan
kahleissa, mutta hänen hengellään ja ajatuksillaan on siivet – ja vain taivas
rajana.
Elokuvan trailerin löydät tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti