sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Vastarannankiiski vierailulla****

                               Antti Litja on erinomainen puhumattomuuden ja pärjäämisen
                               kulttuuria edustavana Mielensäpahoittajana.
                               Copyright: Nordisk Film

”Älä koskaan ikinä muutu, pysy aina tuollaisena kuin nyt oot”. Tämä Egotripin vanha hitti voisi olla Dome Karukosken ohjaaman sekä Karukosken ja Tuomas Kyrön käsikirjoittaman Mielensäpahoittajan (2014) tunnuskappale, ellei se edustaisi päähenkilölle vierasta musiikinlajia ja jollei se olisi tullut tunnetuksi jo Johanna Vuoksenmaan elokuvasta Nousukausi (2003).

Mielensäpahoittaja on kirjailija Tuomas Kyrön luoma kuvitteellinen hahmo, joka asuu sysi-Suomessa jossain Päijänteen länsipuolella ja kirjoittaa lehtien yleisönosastolle valituskirjeitä maailman tapahtumista ja arkielämän asioista. Elokuva perustuu Kyrön kolmelle teokselle, joiden pohjalta Karukoski dramatisoi elokuvansa.

Episodimaisuus heijastuu väistämättä elokuvaan, joka rakentuu tarinoista. Aivan huippuunsa ei Karukoski kykene jännittämään draaman kaarta, mutta saa siitä huolimatta rakennettua elokuvasta yllättävänkin ehjän kokonaisuuden. Mielensäpahoittaja on onnistunut kotimainen elokuva, joka kirvoittaa ilmoille usein vapauttavan naurun. Leffa onnistuu huumorin keinoin tarkastelemaan kriittisesti sekä aikamme ilmiöitä että mennyttä maailmaa edustavaa päähenkilöään.

Mielensäpahoittaja (erinomainen Antti Litja) joutuu elokuvan alussa jättämään keltaisen tupansa ja hyiset peltonsa ja lähtemään Helsinkiin pehmoilevan maisteripoikansa (Iikka Forss) ja tämän dominoivan miniän (Mari Perankoski) vieraaksi. Lääkärin määräämä fysioterapiakäynti ei päähenkilölle maistu – ei myöskään elo helsinkiläisessä omakotitalossa, joka on täynnä Mielensäpahoittajalle outoa ja vastenmielistä tekniikkaa.

Mielensäpahoittajan välit sekä miniäänsä että poikaansa ovat jännittyneet ja epäluuloiset. Miniä työskentelee kansainvälisessä yrityksessä vientitehtävissä ja on ilmiselvä uraohjus. Mielensäpahoittajan pyrkimys sotkeutua venäläisten kanssa neuvoteltavaan kauppasopimukseen ärsyttää suunnattomasti teräväkielistä miniää, joka pystyy sivaltamaan sanansa säilällä niin appiukkoaan kuin aviomiestäänkin. Mari Perankosken sisäistettyä roolityötä on ilo katsella.

Litja marmattaa roolissaan myös poikansa saamattomuutta. Mies haluaa huolehtia pojastaan eikä hyväksy itsensä holhoamista. Mielensäpahoittajan mielestä poika on ulkoistanut miehen työt huoltoyhtiön hoidettavaksi – ja samalla oman miehuutensa. Poika on kasvanut äitinsä (Petra Frey) holhouksessa pehmeäksi, mutta oppinut tältä aika lailla. Mielensäpahoittaja ei ole ollut juurikaan läsnä poikansa elämässä. Hän on lähempänä miniäänsä, joka työnarkomaniassaan muistuttaa appeaan.

Mielensäpahoittaja rakentuu erilaisille vastakkainasetteluille. Päähenkilön muutosvastarinta kumpuaa osittain sukupolvien ristiriidasta. Noin 80-vuotias mielensäpahoittaja edustaa raivaajasukupolvea, jonka elämän sisältö pohjautui uutteruuteen ja ruumiilliseen työhön. Hän edustaa puhumattomuuden ja pärjäämisen kulttuuria, jolle nuoremman sukupolven pyrkimys kotitöiden tasaisempaan jakamiseen on vierasta. Hän ei toisaalta kykene näkemään miniänsä työn henkistä rasittavuutta.

Elokuva toinen perusristiriita on tuttua niin monesta muustakin filmistä: maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu. Lasipalatsien ja hulppeiden omakotitalojen asukkaat eivät ymmärrä punaisen tuvan ja perunamaan viehätystä. Monella kaupunkilaisella suhde luontoon on katkennut aivan kuten Antti Litjan esittämällä mainosmiehellä Risto Jarvan upeassa elokuvassa Jäniksen vuosi (1977). Karukoski osaa rakentaa Jarvan menestysfilmiin hienon sillan uutuuselokuvassaan.

Katsoja löytää vastakkainasetteluja varmasti muualtakin. Mielensäpahoittaja on hauska, dialogiltaan hersyvän humoristinen ja runsaasti tilannekomiikkaa sisältyvä elokuva. Siitä löytyy kuitenkin myös liikuttava ja surumielinen pohjavire, jota islantilaisen Hilmar Örn Hilmarssonin mollivoittoinen musiikki tukee.

Itse pohdin muutoksen vääjäämättömyyttä ja vanhusten kykyä selviytyä alati kiihtyvässä teknisessä murroksessa. Myös katkeava luontosuhde, muistisairauksien lisääntyminen, jakautuva yhteiskunta, ylisuojelevuus ja miehen oikeus olla mies nousevat huumorin keinoin hienosti esille.

Mielensäpahoittajan suurin ansio on siinä, että se kohottaa vanhaan kartesiolaiseen tapaan keskiöön ajattelun tärkeyden. Ihminen on maan kahleissa, mutta hänen hengellään ja ajatuksillaan on siivet – ja vain taivas rajana.

Elokuvan trailerin löydät tästä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti