Tove Janssonin rakastetut muumit ovat nyt kääntyneet ensimmäiseksi pitkäksi 3D-leffaksi. Elokuva Muumi ja punainen pyrstötähti (2010) perustuu kirjailijan teokseen Muumipeikko ja pyrstötähti, mutta myös puolalaiseen tv-animaatiosarjaan Muumien maailma. Elokuva nähdään Y-Kinossa uudenvuodenaaton ilmaisesityksinä. Sen on ohjannut Maria Lindberg.
Lastenohjelmiin erikoistunut suomalainen Filmkompaniet-yhtiö hankki 1978–1982 valmistuneen puolalais-itävaltalaisen Muumi-sarjan oikeudet haltuunsa. Sarjan pohjalta on nyt työstetty jo toinen kokopitkä Muumi-elokuva. Suomalaisten editoima ja leikkaama Muumi ja vaarallinen juhannus ilmestyi 2008, mutta sai tuolloin vain noin 20000 katsojaa.
Puolalaissarjassa hahmot, joita Tove Janssonkin oli suunnittelemassa, toteutettiin liikuttelemalla huovasta valmistettuja puolikkaita lasilevyjen välissä. Syvyysvaikutelma luotiin maalaamalla tausta ja etualat erillisille lasilevyille, joiden välissä nukkehahmot liikkuivat. Hahmot tehtiin puolipyöreiksi kolmiulotteista vaikutelmaa tavoitellen. Tämä mahdollisti osaltaan alkuperäismateriaalin muuntamisen 3D:ksi, josta on vastannut suomalainen Stereoscape-yhtiö.
Elokuvassa Muumilaakso on peittynyt outoon harmaaseen pölyyn. Viisas Piisamirotta kertoo, että maailmanloppu on tuloillaan pyrstötähden lähestyessä Muumilaaksoa. Muumipeikko haluaa selvittää asian todellisen laidan Yksinäisten Vuorten tähtitornin viisailta professoreilta. Hän saa mukaansa lauttamatkalle Nuuskamuikkusen ja Nipsun, joiden kanssa matkataan vaarojen kautta observatorioon ja takaisin Muumilaaksoon.
Huopamuumit ovat nukkeanimaatossa hyvin sympaattisia ja hauskalla tavalla vanhahtavia. Ne eivät ole niin eloisia ja puheliaita kuin 90-luvun alussa Japanissa valmistetussa piirrossarjassa Muumilaakson tarinoita. Toisaalta japanilaisanimelle tyypilliset pelottavat kohtaukset puuttuvat nukkeanimaatiosta. Vaikka elokuvan aiheena on niinkin hurjalta kuulostava asia kuin maailmanloppu, leffaa voi hyvin suositella perheen pienimpien ensimmäiseksi teatterielokuvaksi vanhempien seurassa.
perjantai 31. joulukuuta 2010
tiistai 28. joulukuuta 2010
Prinsessan koskettava tarina
Kauhavan kaupunki ja Komiat-lehti tarjoavat kuntalaisille kuusi ilmaista elokuvanäytöstä Y-Kinossa uudenvuodenaattona 31.12.2010. Näistä aikuiseen makuun on suunnattu dokumenttifilmien ohjaajana tunnetun Arto Halosen ensimmäinen pitkä elokuva Prinsessa (2010).
Prinsessa on koskettava elokuva harhoihin vajoavasta poikkeusyksilöstä. Tositapahtumiin perustuva leffa kertoo vuosina 1896–1988 eläneestä Anna Lappalaisesta (Katja Küttner e Kukkola), joka oli yli 50 vuoden ajan tuusulalaisen Kellokosken mielisairaalan potilas.
Elokuva alkaa kohtauksella, jossa sijaiskodista toiseen kiertänyt entinen hieroja ja kuplettilaulaja Anna passitetaan mielisairaalaan. Aluksi uusi potilas kieltäytyy sanomasta sanaakaan. Avattuaan suunsa hän ilmoittaa olevansa Buckinghamin palatsissa Englannissa syntynyt prinsessa.
Skitsofreniaan vajonnut Anna saa mielisairaalan hoidokeista ympärilleen pian oman hovinsa. Siihen kuuluvat mm. hovineidoksi valikoituva aito siniverinen Christina von Heyroth (Krista Kosonen), suupaltti visionääri Kuronen (Pirkka-Pekka Petelius) ja juoppohulluudesta kärsivä entinen kaukopartiomies Saastamoinen (Peter Franzén). He kaikki kärsivät erilaisista mielenterveyden häiriöistä.
Prinsessa Anna ottaa asiakseen muiden hoidokkien auttamisen. Hän ravistelee epäsovinnaisella käytöksellään sairaalan vanhoillista ilmapiiriä ja jäykkää arvojärjestystä. Annan toiminta jakaa mielisairaalan henkilökunnan mielipiteet. Ylilääkäri Soininen (Antti Litja) suhtautuu ymmärtäväisesti Annaan ja hänen harhoihinsa. Sen sijaan nuori lääkäri Grotenfelt (Samuli Edelmann) uskoo sähköshokkien ja lobotomian kaltaisiin moderneihin hoitomuotoihin. Anna joutuukin törmäyskurssille hänen kanssaan.
Grotenfelt haluaisi kokeilla lobotomiaa (aivojen otsalohkojen yhteyden katkaisemista taaemmas aivoihin) Annaankin, mutta prinsessa välttyy tältä. Sen sijaan suulas ja väärinymmärretty Kuronen joutuu raskaan leikkauksen kohteeksi. Seurauksena on persoonallisuuden radikaali muuttuminen.
Prinsessa-elokuva on vahvimmillaan kuvatessaan aikakauttaan ja mielisairauden hoidon historiaa. Elokuvasta välittyy erilaisuuden ymmärtämisen ja hyväksymisen tärkeys. Leffan miinuksia ovat jähmeä kerronta ja draamallisen kaaren heikkous. Elokuva etenee tuokiokuvina, joissa ei aina riittävästi löydy jännitettä.
Elokuvan vahvuuksiin kuuluu taidokas näyttelijätyö. Päärooleissa nähtävät Katja Küttner ja Krista Kosonen ovat vakuuttavia. Sivurooleissa nähtävät Pirkka-Pekka Petelius, Peter Franzén ja Antti Litja tekevät myös hyvät roolityöt. Samuli Edelmannille kirjoitettu rooli on varsin yksioikoinen.
Prinsessa on koskettava elokuva harhoihin vajoavasta poikkeusyksilöstä. Tositapahtumiin perustuva leffa kertoo vuosina 1896–1988 eläneestä Anna Lappalaisesta (Katja Küttner e Kukkola), joka oli yli 50 vuoden ajan tuusulalaisen Kellokosken mielisairaalan potilas.
Elokuva alkaa kohtauksella, jossa sijaiskodista toiseen kiertänyt entinen hieroja ja kuplettilaulaja Anna passitetaan mielisairaalaan. Aluksi uusi potilas kieltäytyy sanomasta sanaakaan. Avattuaan suunsa hän ilmoittaa olevansa Buckinghamin palatsissa Englannissa syntynyt prinsessa.
Skitsofreniaan vajonnut Anna saa mielisairaalan hoidokeista ympärilleen pian oman hovinsa. Siihen kuuluvat mm. hovineidoksi valikoituva aito siniverinen Christina von Heyroth (Krista Kosonen), suupaltti visionääri Kuronen (Pirkka-Pekka Petelius) ja juoppohulluudesta kärsivä entinen kaukopartiomies Saastamoinen (Peter Franzén). He kaikki kärsivät erilaisista mielenterveyden häiriöistä.
Prinsessa Anna ottaa asiakseen muiden hoidokkien auttamisen. Hän ravistelee epäsovinnaisella käytöksellään sairaalan vanhoillista ilmapiiriä ja jäykkää arvojärjestystä. Annan toiminta jakaa mielisairaalan henkilökunnan mielipiteet. Ylilääkäri Soininen (Antti Litja) suhtautuu ymmärtäväisesti Annaan ja hänen harhoihinsa. Sen sijaan nuori lääkäri Grotenfelt (Samuli Edelmann) uskoo sähköshokkien ja lobotomian kaltaisiin moderneihin hoitomuotoihin. Anna joutuukin törmäyskurssille hänen kanssaan.
Grotenfelt haluaisi kokeilla lobotomiaa (aivojen otsalohkojen yhteyden katkaisemista taaemmas aivoihin) Annaankin, mutta prinsessa välttyy tältä. Sen sijaan suulas ja väärinymmärretty Kuronen joutuu raskaan leikkauksen kohteeksi. Seurauksena on persoonallisuuden radikaali muuttuminen.
Prinsessa-elokuva on vahvimmillaan kuvatessaan aikakauttaan ja mielisairauden hoidon historiaa. Elokuvasta välittyy erilaisuuden ymmärtämisen ja hyväksymisen tärkeys. Leffan miinuksia ovat jähmeä kerronta ja draamallisen kaaren heikkous. Elokuva etenee tuokiokuvina, joissa ei aina riittävästi löydy jännitettä.
Elokuvan vahvuuksiin kuuluu taidokas näyttelijätyö. Päärooleissa nähtävät Katja Küttner ja Krista Kosonen ovat vakuuttavia. Sivurooleissa nähtävät Pirkka-Pekka Petelius, Peter Franzén ja Antti Litja tekevät myös hyvät roolityöt. Samuli Edelmannille kirjoitettu rooli on varsin yksioikoinen.
maanantai 27. joulukuuta 2010
Toy Story 3 – perhe-elokuvien ehdotonta aatelia
Animaatiostudio Pixarin hankinta tammikuussa 2006 on osoittautunut todelliseksi kultakimpaleeksi Walt Disney Pictures –yhtiölle. Viihdejätti sai haltuunsa erittäin innovatiivisen ja kunnianhimoisen animaatiostudion, joka kulkee kärjessä niin animaation teknologisen kehityksen kuin itse piirroselokuvien laadunkin osalta. Pixarin suurmenestyksiin kuuluvia animaatioita ovat olleet mm. Ötökän elämää, Wall-E, Nemoa etsimässä, Ihmeperhe, Autot, Up – kohti korkeuksia ja kolme Toy Story –elokuvaa.
Toy Story – Leluelämää (1995) ja Toy Story 2 (1999) olivat jo sekä arvostelu – että kassamenestyksiä. Leluelämää oli ensimmäinen kokonaan tietokoneella tehty animaatio, joka sai erikois-Oscarin 1996.
Sarjan uusin elokuva Toy Story 3 on puolestaan tuotettu kolmiuloitteisena 3D-tekniikalla. Se on jo ehtinyt nousta kaikkien aikojen menestyneimmäksi animaatioksi pääsylipputuloilla mitaten. Noin 200 miljoonaa dollaria maksanut elokuva on tuottanut jo 1.06 miljardin lipputulot. Kun mukaan lasketaan kaikki oheistuotteet: figuurit, kirjat, dvd:t, pelit ja muu kaupallinen krääsä, Toy Story 3:n tuotot hipovat jo 9 miljardia dollaria.
Kaupallinen menestys ei mitenkään latista Toy Story 3:n arvoa. Kyseessä on sarjan paras elokuva. Pixar satsaa aina laadukkaisiin käsikirjoituksiin, mikä näkyy elokuvan tarinassa ja sujuvassa kerronnassa. Animaatio on jännittävä, syvällinen, liikuttava, humoristinen ja kerrassaan erinomaista viihdettä. Se sopii niin isoille kuin pienille. On hienoa, että Kauhavan asukaslautakunta tarjoaa elokuvan ilmaisnäytöksen katsojille 29.12. klo 17.00. Elokuva on suurella valkokankaalla ja kolmiulotteisena melkoinen elämys.
Lee Unkrichin ohjaamassa Toy Story 3:ssa ovat pääosassa lelut, mutta sarjan elokuvien tapahtumat kytkeytyvät aina lelujen omistajan Andyn elämässä tapahtuviin muutoksiin. Uusin Leluelämää –leffa alkaa siitä, että Andy on varttunut 18-vuotiaaksi ja on aloittamassa opinnot yliopistossa. Nuoren miehen leluja uhkaa pahin painajainen: hylkääminen ja se, ettei niillä enää leikitä koskaan.
Cowboynukke Woody (äänenä Tom Hanks/Antti Pääkkönen), avaruusrangeri Buzz Lightyear (Tim Allen/Santeri Kinnunen), lehmityttö Jessie (Joan Cusack/Nina Tapio) ja kumppanit päätyvät lahjoituksena päiväkotiin, joka vaikuttaa aluksi todelliselta paratiisilta. Mutta kun Andyn lelut joutuvat päiväkodin pienimpien käsien kovaa käsittelyyn, lelut päättävät ottaa jalat alleen. Edessä on huikean jännittävä vankilapako, josta käänteitä ei puutu.
Toy Story 3 kruunaa lelutrilogian koskettavalla tavalla. Kaiken huumorin ja toiminnan alta kuoriutuu surumielinen pohjavire. Kysymys on myös lapsuuden lopusta, ajasta, jolloin lakkaamme leikkimästä leluillamme aikuisuuden kynnyksellä.
Toy Story – Leluelämää (1995) ja Toy Story 2 (1999) olivat jo sekä arvostelu – että kassamenestyksiä. Leluelämää oli ensimmäinen kokonaan tietokoneella tehty animaatio, joka sai erikois-Oscarin 1996.
Sarjan uusin elokuva Toy Story 3 on puolestaan tuotettu kolmiuloitteisena 3D-tekniikalla. Se on jo ehtinyt nousta kaikkien aikojen menestyneimmäksi animaatioksi pääsylipputuloilla mitaten. Noin 200 miljoonaa dollaria maksanut elokuva on tuottanut jo 1.06 miljardin lipputulot. Kun mukaan lasketaan kaikki oheistuotteet: figuurit, kirjat, dvd:t, pelit ja muu kaupallinen krääsä, Toy Story 3:n tuotot hipovat jo 9 miljardia dollaria.
Kaupallinen menestys ei mitenkään latista Toy Story 3:n arvoa. Kyseessä on sarjan paras elokuva. Pixar satsaa aina laadukkaisiin käsikirjoituksiin, mikä näkyy elokuvan tarinassa ja sujuvassa kerronnassa. Animaatio on jännittävä, syvällinen, liikuttava, humoristinen ja kerrassaan erinomaista viihdettä. Se sopii niin isoille kuin pienille. On hienoa, että Kauhavan asukaslautakunta tarjoaa elokuvan ilmaisnäytöksen katsojille 29.12. klo 17.00. Elokuva on suurella valkokankaalla ja kolmiulotteisena melkoinen elämys.
Lee Unkrichin ohjaamassa Toy Story 3:ssa ovat pääosassa lelut, mutta sarjan elokuvien tapahtumat kytkeytyvät aina lelujen omistajan Andyn elämässä tapahtuviin muutoksiin. Uusin Leluelämää –leffa alkaa siitä, että Andy on varttunut 18-vuotiaaksi ja on aloittamassa opinnot yliopistossa. Nuoren miehen leluja uhkaa pahin painajainen: hylkääminen ja se, ettei niillä enää leikitä koskaan.
Cowboynukke Woody (äänenä Tom Hanks/Antti Pääkkönen), avaruusrangeri Buzz Lightyear (Tim Allen/Santeri Kinnunen), lehmityttö Jessie (Joan Cusack/Nina Tapio) ja kumppanit päätyvät lahjoituksena päiväkotiin, joka vaikuttaa aluksi todelliselta paratiisilta. Mutta kun Andyn lelut joutuvat päiväkodin pienimpien käsien kovaa käsittelyyn, lelut päättävät ottaa jalat alleen. Edessä on huikean jännittävä vankilapako, josta käänteitä ei puutu.
Toy Story 3 kruunaa lelutrilogian koskettavalla tavalla. Kaiken huumorin ja toiminnan alta kuoriutuu surumielinen pohjavire. Kysymys on myös lapsuuden lopusta, ajasta, jolloin lakkaamme leikkimästä leluillamme aikuisuuden kynnyksellä.
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
Harry Potter pakosalla ja taikaesineitä tuhoamassa
J. K. Rowlingin huikean suosion saavuttanut romaanisarja velhopoika Harry Potterin seikkailuista on jo finaalissaan. Romaanisarjan seitsemäs ja viimeinen osa on jaettu kahdeksi elokuvaksi, joista ensimmäinen nähdään nyt valkokankaalla. Sarja huipentuu kesällä 2011 ilmestyvään viimeiseen filmatisointiin, joka ilmestyy 3D:nä.
Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 on tummin, synkin, pelottavin ja kypsin Potter-filmatisoinneista. Se jatkaa siitä, mihin edellinen osa (Harry Potter ja puoliverinen prinssi) jäi. Harryn voimakkain tukija, taikakoulu Tylypahkan rehtori Aldus Dumbledore (Michael Gambon), on kuollut ja pääpahis lordi Voldemortin (Ralph Fiennes) ote taikamaailmasta kiristyy kiristymistään.
Elokuva alkaa tilanteesta, jossa 17 vuotta täyttävä Harry saavuttaa täysi-ikäisyyden. Häntä suojelleet loitsut raukeavat, eikä Tylypahkan suojiin ole nyt palaamista.
Kukistaakseen voimakkaan Voldemortin Harryn (Daniel Radcliffe), Ronin (Rupert Grint) ja Hermionen (Emma Watson) on lähdettävä vaaroja täynnä olevalle matkalle tuhoamaan hirnyrkkejä eli taikaesineitä, johon pimeyden lordi on kätkenyt palasia sielustaan. Sankarikolmikko vaeltaa upeissa maisemissa, mutta heidän keskinäiset suhteensa ovat ajoittain pahasti solmussa. Elokuvan pitkässä keskijaksossa kolmikko telttailee, murjottaa ja odottaa loputtomiin. Turhautuneisuus ja mustasukkaisuus rehottavat. Harryn ja Hermionen keskinäinen kiintymys kasvaa, kun Ron yhdessä vaiheessa putoaa matkasta.
Elokuva on niin tarinansa kuin visuaalisen kerrontansa osaltakin tumma. Vaikutelma syntyy jo elokuvan alkupuolella, jossa Voldemort kätyreineen ottaa haltuunsa niin Tylypahkan kuin velhomaailmaa ohjaavan taikaministeriökin. Ministeriö ryhtyy ajamaan politiikkaa, joka korostaa velhojen ja noitien rodullista puhtautta. Viittaukset natsi-Saksaan eivät voisi olla ilmeisempiä. Kuvallisesti elokuvan alkupuolella korostuvatkin harmaat, lähes mustavalkoiset sävyt. Fantasiaelokuvaksi Potterissa on vähän huumorin kukkia.
Uuden Potterin ohjaaja David Yates on jo kahdessa aikaisemmassakin Potter-elokuvassa joutunut karsimaan romaanisarjan yksityiskohtia ja tärkeää taustatarinaa. Yhteydet eri kohtausten välillä jäävät välillä heikoiksi, mikä rikkoo elokuvan rakenteen. Liialliset toistot venyttävät elokuvan liian pitkäksi muille kuin piintyneimmille Potter-faneille, joita on tunnetusti todella paljon.
Vastapainoksi Yatesin elokuvassa on visuaalisesti huikeita tehoste- ja toimintajaksoja, jotka uppoavat katsojaan. Todellinen helmi on varjo- ja silhuettianimaationa toteutettu kolmen veljeksen tarina, jonka Hermione elokuvan loppupuolella lukee. Animaatio on hengeltään loistelias, potterismia parhaimmillaan. Elokuva on ajoittain myös hyvin tunteikas.
Uuden Potterin päätähdet pärjäävät mukavasti, mutta eivät ole näyttelijöiden eliittiä julmana Bellatrix Lestrangena loistavan Helena Bonham Carterin tapaan. Harry, Ron ja Hermione ovat kuitenkin kasvaneet elokuvasarjan aikana pikkulapsista aikuisuuden kynnykselle. He joutuvat nyt kohtaamaan aikuisuuden epätäydellisyyden. Lasten seikkailu on muuntumassa kamppailuksi koko maailman kohtalosta, pimeyden ja valon taisteluksi. Elokuvan päättyessä pimeys on valloillaan kuin talvipäivänä pahimmillaan. Kenties kesä ja sarjan viimeinen osa tuovat valon takaisin.
Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 on tummin, synkin, pelottavin ja kypsin Potter-filmatisoinneista. Se jatkaa siitä, mihin edellinen osa (Harry Potter ja puoliverinen prinssi) jäi. Harryn voimakkain tukija, taikakoulu Tylypahkan rehtori Aldus Dumbledore (Michael Gambon), on kuollut ja pääpahis lordi Voldemortin (Ralph Fiennes) ote taikamaailmasta kiristyy kiristymistään.
Elokuva alkaa tilanteesta, jossa 17 vuotta täyttävä Harry saavuttaa täysi-ikäisyyden. Häntä suojelleet loitsut raukeavat, eikä Tylypahkan suojiin ole nyt palaamista.
Kukistaakseen voimakkaan Voldemortin Harryn (Daniel Radcliffe), Ronin (Rupert Grint) ja Hermionen (Emma Watson) on lähdettävä vaaroja täynnä olevalle matkalle tuhoamaan hirnyrkkejä eli taikaesineitä, johon pimeyden lordi on kätkenyt palasia sielustaan. Sankarikolmikko vaeltaa upeissa maisemissa, mutta heidän keskinäiset suhteensa ovat ajoittain pahasti solmussa. Elokuvan pitkässä keskijaksossa kolmikko telttailee, murjottaa ja odottaa loputtomiin. Turhautuneisuus ja mustasukkaisuus rehottavat. Harryn ja Hermionen keskinäinen kiintymys kasvaa, kun Ron yhdessä vaiheessa putoaa matkasta.
Elokuva on niin tarinansa kuin visuaalisen kerrontansa osaltakin tumma. Vaikutelma syntyy jo elokuvan alkupuolella, jossa Voldemort kätyreineen ottaa haltuunsa niin Tylypahkan kuin velhomaailmaa ohjaavan taikaministeriökin. Ministeriö ryhtyy ajamaan politiikkaa, joka korostaa velhojen ja noitien rodullista puhtautta. Viittaukset natsi-Saksaan eivät voisi olla ilmeisempiä. Kuvallisesti elokuvan alkupuolella korostuvatkin harmaat, lähes mustavalkoiset sävyt. Fantasiaelokuvaksi Potterissa on vähän huumorin kukkia.
Uuden Potterin ohjaaja David Yates on jo kahdessa aikaisemmassakin Potter-elokuvassa joutunut karsimaan romaanisarjan yksityiskohtia ja tärkeää taustatarinaa. Yhteydet eri kohtausten välillä jäävät välillä heikoiksi, mikä rikkoo elokuvan rakenteen. Liialliset toistot venyttävät elokuvan liian pitkäksi muille kuin piintyneimmille Potter-faneille, joita on tunnetusti todella paljon.
Vastapainoksi Yatesin elokuvassa on visuaalisesti huikeita tehoste- ja toimintajaksoja, jotka uppoavat katsojaan. Todellinen helmi on varjo- ja silhuettianimaationa toteutettu kolmen veljeksen tarina, jonka Hermione elokuvan loppupuolella lukee. Animaatio on hengeltään loistelias, potterismia parhaimmillaan. Elokuva on ajoittain myös hyvin tunteikas.
Uuden Potterin päätähdet pärjäävät mukavasti, mutta eivät ole näyttelijöiden eliittiä julmana Bellatrix Lestrangena loistavan Helena Bonham Carterin tapaan. Harry, Ron ja Hermione ovat kuitenkin kasvaneet elokuvasarjan aikana pikkulapsista aikuisuuden kynnykselle. He joutuvat nyt kohtaamaan aikuisuuden epätäydellisyyden. Lasten seikkailu on muuntumassa kamppailuksi koko maailman kohtalosta, pimeyden ja valon taisteluksi. Elokuvan päättyessä pimeys on valloillaan kuin talvipäivänä pahimmillaan. Kenties kesä ja sarjan viimeinen osa tuovat valon takaisin.
maanantai 6. joulukuuta 2010
Merikilpikonnan vedenalainen seikkailu on Y-Kinon ensimmäinen 3D-elokuva
Kolmiulotteinen koko perheen elokuva Sammyn suuri seikkailu (dub, K7) vie vedenalaiseen maailmaan. Tällaisessa leffassa 3D-tekniikasta on suoranaista hyötyä. Elokuvan merimiljööseen pääsee toden teolla sisään vain 3D-lasien avulla. Kyseessä onkin elokuvateatteri Y-Kinon ensimmäinen kolmiulotteinen elokuva.
Itse leffa on belgialaisen Ben Stassenin ohjaama. Elokuvassa on paljon samaa kuin Pixarin suositussa Nemoa etsimässä –animaatiossa: söpö päähenkilö, taidokkaasti luotu vedenalaismaailma ja seikkailullinen tarina.
Merikilpikonna Sammy (äänenä Petrus Kähkönen) kuoriutuu Tyynenmeren saarelle vuonna 1959 ja löytää lopulta vaikeuksien kautta reittinsä mereen. Hän tapaa pian lajitoverinsa Rayn (Tuomas Uusitalo). Yhdessä ystävykset taittavat matkaa ja kohtaavat merellä monenlaisia vaaroja: nälkäisiä lokkeja, neulahampaisia piraijoita, luikeron anakondan ja uhkaavan hain. Kaikista koettelemuksista kuitenkin selvitään.
Elokuva seuraa Sammyn merimatkoja 50 vuoden ajan. Sen aikana ilmaston lämpeneminen muuttaa merellistä maailmaa ja merikilpikonnien miljöötä. Vaikka ekologisiin arvoihin viitataankin, elokuva pysyy pääosin vedenalaisena road movie’na ja seikkaluelokuvana. Esimerkiksi merimiljöötä uhkaava öljykatastrofi ohitetaan varsin keveästi. Toinen elokuvan omituisuus on hippiyhteisö, jonka lemmikkinä Sammy piipahtaa - vain eksyäkseen jälleen.
Myöhemmässä vaiheessa Sammyn elämään ui tyttökilpikonna Shelley (Saara Lehtonen), josta odotetusti tulee merikilpikonnan ensirakkaus.
Vaikka Sammyn tarina on ohut Pixarin Nemoon verrattuna, se on visuaalisesti hienoa seurattavaa. Ajoittain katsojasta tuntuu siltä, kuin hän istuisi meriakvaariossa. 3d-lasien käyttö tuntuu lennättävän merihevoset päin kasvoja.
Aikuisten on ennen leffaa hyvä valistaa pienempiä katsojia siitä, että elokuvaa on todellakin katsottava 3d-laseilla. Lisäksi osa efekteistä näyttää vyöryvän ulos valkokankaalta. Suomeksi dubatun elokuvan suomalaisäänet ovat sen sijaan hyviä.
Itse leffa on belgialaisen Ben Stassenin ohjaama. Elokuvassa on paljon samaa kuin Pixarin suositussa Nemoa etsimässä –animaatiossa: söpö päähenkilö, taidokkaasti luotu vedenalaismaailma ja seikkailullinen tarina.
Merikilpikonna Sammy (äänenä Petrus Kähkönen) kuoriutuu Tyynenmeren saarelle vuonna 1959 ja löytää lopulta vaikeuksien kautta reittinsä mereen. Hän tapaa pian lajitoverinsa Rayn (Tuomas Uusitalo). Yhdessä ystävykset taittavat matkaa ja kohtaavat merellä monenlaisia vaaroja: nälkäisiä lokkeja, neulahampaisia piraijoita, luikeron anakondan ja uhkaavan hain. Kaikista koettelemuksista kuitenkin selvitään.
Elokuva seuraa Sammyn merimatkoja 50 vuoden ajan. Sen aikana ilmaston lämpeneminen muuttaa merellistä maailmaa ja merikilpikonnien miljöötä. Vaikka ekologisiin arvoihin viitataankin, elokuva pysyy pääosin vedenalaisena road movie’na ja seikkaluelokuvana. Esimerkiksi merimiljöötä uhkaava öljykatastrofi ohitetaan varsin keveästi. Toinen elokuvan omituisuus on hippiyhteisö, jonka lemmikkinä Sammy piipahtaa - vain eksyäkseen jälleen.
Myöhemmässä vaiheessa Sammyn elämään ui tyttökilpikonna Shelley (Saara Lehtonen), josta odotetusti tulee merikilpikonnan ensirakkaus.
Vaikka Sammyn tarina on ohut Pixarin Nemoon verrattuna, se on visuaalisesti hienoa seurattavaa. Ajoittain katsojasta tuntuu siltä, kuin hän istuisi meriakvaariossa. 3d-lasien käyttö tuntuu lennättävän merihevoset päin kasvoja.
Aikuisten on ennen leffaa hyvä valistaa pienempiä katsojia siitä, että elokuvaa on todellakin katsottava 3d-laseilla. Lisäksi osa efekteistä näyttää vyöryvän ulos valkokankaalta. Suomeksi dubatun elokuvan suomalaisäänet ovat sen sijaan hyviä.
Rare Exportsin ilkeä pukki murskaa katsojaennätyksiä teattereissa
Kotimaisen elokuvan kannalta vuosi 2010 on sujunut erinomaisesti. Suomen Elokuvasäätiön keräämien katsojalukujen mukaan kotimaiset elokuvat olivat vetäneet elokuvateattereihin 1,76 miljoonaa katsojaa marraskuun loppuun mennessä. Jalmari Helanderin uutuuselokuva Rare Exports keräsi viikonloppuna yli 47 000 katsojaa, joka siivitti kotimaiset elokuvat uuteen katsojaennätykseen.
Rare Exports ei ensinäkymältä ole kovin osuva nimi kotimaiseksi elokuvaksi. Tarkoittaahan se ”harvinaista vientiä”. Nimi kirkastuu elokuvaa katsottaessa. Se viittaa Korvatunturilta johdettuun todella erikoiseen ulkomaankaupan haaraan. Ja jos ohjaaja-käsikirjoittaja Jalmari Helanderin unelma toteutuu, tätä elokuvaa viedään lujaa ulkomaille. Ainakin se kamppailee vuoden parhaan kotimaisen elokuvan tittelistä.
Elokuva käynnistyy, kun Korvatunturilla kaivauksia tekevä amerikkalainen tiederetkikunta kaivaa esiin joulupukin tonttuineen 486 metrin syvyydestä ikiroudasta. Irti päässyt pukki ei kuitenkaan ole mikään joulun hyvyyttä uhkuva valkopartainen coca-cola-pukki. Päinvastoin: kyseessä on suomalaisen perinteen sarviin ja pelottavaan naamioon verhoutunut nuuttipukki, oikea ilkimys.
Joulumarkkinoille suunnatun leffan pukkiakin hurjempaa porukkaa edustavat lapsia jahtaavat pelottavat tontut. Kun elokuvan lainaa tyylilajeista niin jännitystä, toimintaa kuin suoranaista kauhuakin, on kiroiluakin sisältävän elokuvan ikäraja K-13 perusteltu.
Leffan keskushenkilö on 10-vuotias Pietari (erinomainen Onni Tommila), joka odottaa joulua kauhunsekaisin tuntein. Valkopartaisen punanutun sijaan Pietari odottaa ilkeää nuuttipukkia, joka vie tuhmat lapset mennessään. Äiditön poika ei yrityksistään huolimatta tunnu saavan tukea karskilta isältään Raunolta (Jorma Tommila), jonka päähuomion varastaa vararikon partaalla hoippuva poroteurastamo.
Isän ja pojan elämä muuttuu, kun kaivausten jälkeen turvallisuus alueella alkaa järkkyä. Kylältä katoaa sähkölämmittimiä – mutta myös lapsia. Kun Rauno löytää sudenkuopasta haavoittuneen saaliin, ovat isä ja poika pian keskellä seikkailua yhdessä Aimon (Tommi Korpela) ja Piiparisen (Rauno Juvonen) kanssa.
Rare Exports on kuvattu Överbygdin kylässä Norjan Lapissa. Sen luonto ja miljöö tarjoavat hyvät puitteet erilaiselle joulutarinalle, josta löytyy loppujen lopuksi myös joulun sydän. Hieno kuvaus on Mika Orasmaan työtä.
Elokuvan trailerin löydät linkistä: http://www.rareexportsmovie.com/fi#trailer
Rare Exports ei ensinäkymältä ole kovin osuva nimi kotimaiseksi elokuvaksi. Tarkoittaahan se ”harvinaista vientiä”. Nimi kirkastuu elokuvaa katsottaessa. Se viittaa Korvatunturilta johdettuun todella erikoiseen ulkomaankaupan haaraan. Ja jos ohjaaja-käsikirjoittaja Jalmari Helanderin unelma toteutuu, tätä elokuvaa viedään lujaa ulkomaille. Ainakin se kamppailee vuoden parhaan kotimaisen elokuvan tittelistä.
Elokuva käynnistyy, kun Korvatunturilla kaivauksia tekevä amerikkalainen tiederetkikunta kaivaa esiin joulupukin tonttuineen 486 metrin syvyydestä ikiroudasta. Irti päässyt pukki ei kuitenkaan ole mikään joulun hyvyyttä uhkuva valkopartainen coca-cola-pukki. Päinvastoin: kyseessä on suomalaisen perinteen sarviin ja pelottavaan naamioon verhoutunut nuuttipukki, oikea ilkimys.
Joulumarkkinoille suunnatun leffan pukkiakin hurjempaa porukkaa edustavat lapsia jahtaavat pelottavat tontut. Kun elokuvan lainaa tyylilajeista niin jännitystä, toimintaa kuin suoranaista kauhuakin, on kiroiluakin sisältävän elokuvan ikäraja K-13 perusteltu.
Leffan keskushenkilö on 10-vuotias Pietari (erinomainen Onni Tommila), joka odottaa joulua kauhunsekaisin tuntein. Valkopartaisen punanutun sijaan Pietari odottaa ilkeää nuuttipukkia, joka vie tuhmat lapset mennessään. Äiditön poika ei yrityksistään huolimatta tunnu saavan tukea karskilta isältään Raunolta (Jorma Tommila), jonka päähuomion varastaa vararikon partaalla hoippuva poroteurastamo.
Isän ja pojan elämä muuttuu, kun kaivausten jälkeen turvallisuus alueella alkaa järkkyä. Kylältä katoaa sähkölämmittimiä – mutta myös lapsia. Kun Rauno löytää sudenkuopasta haavoittuneen saaliin, ovat isä ja poika pian keskellä seikkailua yhdessä Aimon (Tommi Korpela) ja Piiparisen (Rauno Juvonen) kanssa.
Rare Exports on kuvattu Överbygdin kylässä Norjan Lapissa. Sen luonto ja miljöö tarjoavat hyvät puitteet erilaiselle joulutarinalle, josta löytyy loppujen lopuksi myös joulun sydän. Hieno kuvaus on Mika Orasmaan työtä.
Elokuvan trailerin löydät linkistä: http://www.rareexportsmovie.com/fi#trailer
Y-Kino avaa ovensa keskiviikkona 8.12. klo 14.00
Kauhavalainen elokuvatetteri Y-Kino avaa uudistettuna ovensa keskiviikkona 8.12. klo 14.00. Tuolloin vietetään virallisia avajaisia, johon on kutsuttu runsaasti elokuva-alan, Kauhavan kaupungin, Suomen Yrittäjäopiston sekä Kauhavan rotaryklubin edustajia ja klubin muita tärkeitä sidosryhmiä.
Avauspuheenvuoroja ja kahvitusta seuraa pääasiassa Kauhavalla kuvatun lyhytelokuva Kotiinpaluun (2010) virallinen Suomen ensi-ilta. Elokuvan esittelee ohjaaja Harri S. Rantala, joka tunnetaan myös lyhytelokuvastaan Nurmoo - huuto lakeudelta (2009).
Avajaistilaisuudessa ovat läsnä kauhavalaiset näyttelijät Kalevi Haapoja ja Reeta Annala, jotka näyttelevät päärooleja Kotiinpaluussa.
Elokuvateatterin lähes puoli vuotta kestäneen remontin suurin uudistus on digitaalinen projektori, jonka ansiosta Kauhavalla voidaan nyt näyttää kaikkein uusimmatkin 3D-elokuvat. Kaupunkiin on nyt mahdollisuus saada elokuvien ensi-illat uunituoreina.
Myös elokuvateatterin penkit, akustiikka ja konehuone ovat uudistettu perusteellisesti.
Y-Kinon uudistaminen on maksanut noin 150 000 euroa. Hanke sai merkittävän lähes 100 000 euron tuen Suomen Elokuvasäätiöltä. Myös Kauhavan kaupungin ja Suomen Yrittäjäopiston taloudellinen tuki on ollut merkittävä. Kauhavan rotaryklubin jäsenet ovat puolestaan hoitaneet pitkälle remontin käytännön toteutuksen ahkeran talkootyön avulla.
Perustiedot avajaisten elokuvista:
KOTIINPALUU - RETURN 2010
Käsikirjoitus ja ohjaus: Harri J. Rantala
Pääosissa: Eerik Kantokoski, Reeta Annala, Kalevi Haapoja, Kauko Salo
ja Antti Nelimarkka
Pituus: 20min
Ikäraja: K 7
Tuotanto: Nurmo-Filmi
http://kotiinpaluu.nettisivu.org
Synopsis: Kevät 1940. Mies palaa talvisodasta. Miehen poissaollessa
kotitila on jäänyt hoitamatta. Ulosottomiehet ovat vieneet karjan ja
hevoset. Nuori vaimo on odottanut miestään kotiin. Sodankokemukset
ovat jättäneet jälkensä mieheen, miehellä on hermot riekaleina ja
sodan kauhut tulevat miehen uniin. Alkoholi helpottaa oloa ja auttaa
unohtamaan sodan draumat. Körttiyhteisössä isännältä odotetaan perheen
elätystä, saarnamies ja ulosmittaajat käyvät vuorotellen tuvassa
saarnaamassa. Alkaa pitkä Kotiinpaluu sodasta joka virallisesti on jo ohi.
NURMOO - HUUTO LAKEUDELTA 2009
Käsikirjoitus ja ohjaus: Harri J. Rantala
Pääosissa: Eerik Kantokoski, Anna Alkiomaa, Oskari Katajisto, Kalevi Haapoja,
Hannu Rantala, Karri Liikkanen, Reeta Annala, Kauko Salo ja Panu Mikkola
Pituus: 30min
Ikäraja: S
Tuotanto: Nurmo-Filmi
http://nurmoo.nettisivu.org
Synopsis: Kesä 1939. Pienessä maalaiskylässä Nurmossa suunnitellaan
kansainvälistä painiottelua. Painijoukkue vetäytyy kapteeninsa Erkin
johdolla harjoituksiin lakeudelle. Myös kylän tytöt saapuvat lakeudelle
ja majoittuvat joen vastarannalle. Erkki kokee elämänsä rakkauden
kaupunkilais-opiskelija Annan kanssa. Kesä kuluu painiessa ja maataloustöitä
tehdessä, sekä Annan kouluttamisessa emännäksi.
Kun syksy saapuu, kaikki muuttuu...
Avauspuheenvuoroja ja kahvitusta seuraa pääasiassa Kauhavalla kuvatun lyhytelokuva Kotiinpaluun (2010) virallinen Suomen ensi-ilta. Elokuvan esittelee ohjaaja Harri S. Rantala, joka tunnetaan myös lyhytelokuvastaan Nurmoo - huuto lakeudelta (2009).
Avajaistilaisuudessa ovat läsnä kauhavalaiset näyttelijät Kalevi Haapoja ja Reeta Annala, jotka näyttelevät päärooleja Kotiinpaluussa.
Elokuvateatterin lähes puoli vuotta kestäneen remontin suurin uudistus on digitaalinen projektori, jonka ansiosta Kauhavalla voidaan nyt näyttää kaikkein uusimmatkin 3D-elokuvat. Kaupunkiin on nyt mahdollisuus saada elokuvien ensi-illat uunituoreina.
Myös elokuvateatterin penkit, akustiikka ja konehuone ovat uudistettu perusteellisesti.
Y-Kinon uudistaminen on maksanut noin 150 000 euroa. Hanke sai merkittävän lähes 100 000 euron tuen Suomen Elokuvasäätiöltä. Myös Kauhavan kaupungin ja Suomen Yrittäjäopiston taloudellinen tuki on ollut merkittävä. Kauhavan rotaryklubin jäsenet ovat puolestaan hoitaneet pitkälle remontin käytännön toteutuksen ahkeran talkootyön avulla.
Perustiedot avajaisten elokuvista:
KOTIINPALUU - RETURN 2010
Käsikirjoitus ja ohjaus: Harri J. Rantala
Pääosissa: Eerik Kantokoski, Reeta Annala, Kalevi Haapoja, Kauko Salo
ja Antti Nelimarkka
Pituus: 20min
Ikäraja: K 7
Tuotanto: Nurmo-Filmi
http://kotiinpaluu.nettisivu.org
Synopsis: Kevät 1940. Mies palaa talvisodasta. Miehen poissaollessa
kotitila on jäänyt hoitamatta. Ulosottomiehet ovat vieneet karjan ja
hevoset. Nuori vaimo on odottanut miestään kotiin. Sodankokemukset
ovat jättäneet jälkensä mieheen, miehellä on hermot riekaleina ja
sodan kauhut tulevat miehen uniin. Alkoholi helpottaa oloa ja auttaa
unohtamaan sodan draumat. Körttiyhteisössä isännältä odotetaan perheen
elätystä, saarnamies ja ulosmittaajat käyvät vuorotellen tuvassa
saarnaamassa. Alkaa pitkä Kotiinpaluu sodasta joka virallisesti on jo ohi.
NURMOO - HUUTO LAKEUDELTA 2009
Käsikirjoitus ja ohjaus: Harri J. Rantala
Pääosissa: Eerik Kantokoski, Anna Alkiomaa, Oskari Katajisto, Kalevi Haapoja,
Hannu Rantala, Karri Liikkanen, Reeta Annala, Kauko Salo ja Panu Mikkola
Pituus: 30min
Ikäraja: S
Tuotanto: Nurmo-Filmi
http://nurmoo.nettisivu.org
Synopsis: Kesä 1939. Pienessä maalaiskylässä Nurmossa suunnitellaan
kansainvälistä painiottelua. Painijoukkue vetäytyy kapteeninsa Erkin
johdolla harjoituksiin lakeudelle. Myös kylän tytöt saapuvat lakeudelle
ja majoittuvat joen vastarannalle. Erkki kokee elämänsä rakkauden
kaupunkilais-opiskelija Annan kanssa. Kesä kuluu painiessa ja maataloustöitä
tehdessä, sekä Annan kouluttamisessa emännäksi.
Kun syksy saapuu, kaikki muuttuu...
2001: Avaruusseikkailu on kaunis ja mytologinen odysseia
Tieteiselokuvan arvostus oli 60-luvulle tultaessa aika lailla alamaissa 50-luvun lukuisien surkeiden floppausten jälkeen. Liekö tämä ollut syynä siihen, että ohjaaja Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu (A Space Odyssey, Englanti 1968) sai aluksi varsin viileän vastaanoton. Elokuvaa arvosteltiin hitaaksi ja pitkäveteiseksi perinteisten elokuvakriitikkojen keskuudessa. Kun elokuva-arvostelijoiden nuori polvi ihastui tähän trippiin, näkemys Kubrickin ja tieteiskirjailija Arthur C. Clarken yhdessä käsikirjoittamasta leffasta muuttui perinpohjin.
Avaruusseikkailu lienee yhä tieteisfilmeistä hohdokkain, johon genren muita edustajia säälimättä verrataan. Filmi on myös vaikuttava kauhuelokuva, vaikka hyytävä jännitys rakennetaankin hieman eri tavalla kuin esimerkiksi Alfred Hitchcockin elokuvissa. Tapa, jolla itsevarma tietokone HAL 9000 kaappaa vallan avaruusaluksessa, on vaikuttava myös meidän aikanamme, jota leimaa lähes sokea usko teknologian tarpeellisuuteen ja sen luomiin mahdollisuuksiin.
Elokuvan alku on upea: ihmiskunnan aamunkoitto avautuu Richard Straussin sävellyksen Also spract Zarathustra alkuosan tahdissa. Katsoja viedään apinaihmisten keskuuteen erämaahan, jossa hiekkadyynien ja kallioiden hallitsemaa maisemaa paahtaa säälimätön aurinko. Tuuli lennättää punaisia pilviä hiekka-aavikon ylle. Yht’äkkiä keskellä erämaata seisoo mustanpuhuva arvoituksellinen monoliitti, joka saa ihmisapinalauman palvonnan osakseen. Lähtölaukaus evoluutiolle ja ”kehitykselle” on annettu.
Kauan myöhemmin kuussa toimiva geologinen tutkimusasema havaitsee Claviuksen kraaterissa monoliitin, joka lähettää omituisen radiosignaalin kohti Jupiteria. Kahdeksantoista kuukautta myöhemmin tutkimusalus Discovery One on matkalla Jupiteriin mukanaan astronautit David Bowman (Keir Dullea) ja Frank Poole (Gary Lockwood) sekä kolme syväjäädytettyä tiedemiestä. Matkantekoa kontrolloi HAL, keskusteleva kompuutteri, jonka pitäisi olla luotettavin siihenastisista tietokoneista. Kubickin säälimätön näkemys ihmiskunnan sivistyksen tilasta kirkastuu filmin lopussa, jossa HAL (ääni Douglas Rain) osoittautuu kaikkein inhimillisimmäksi olennoksi tähtitaivaan taivaltajista.
Kubrickin elokuva ei ole lineaarinen ja sen loppu jää avoimeksi, mikä saattaa ärsyttää joitakin katsojia. Vaikuttavinta elokuvassa on kenties näkemys ihmisestä. Elokuvakriitikko William Bayer on kiteyttänyt tämän seuraavasti: ”Ihminen muuntuu elokuvassa spontaanista, pelokkaasta, kurjasta, kömpelöstä ja murhanhimoisesta apinamaisesta olennosta kontrolloiduksi, tunteettomaksi, sterii-liksi, kyvykkääksi ja epäinhimilliseksi teknologian taitajaksi, jolla on valmiudet matkata niin kuuhun kuin Jupiteriinkin”. Jossain ihmiskunnan aamunsarastuksen ja kuulennon välillä on ihmiskunnan sivistyksen huippuhetki.
Avaruusseikkailu on spektaakkeli ilman ihmismassoja, avaruusolentoja tai robottiarmeijoita. Kyse on myös huikaisevan kauniista elokuvasta, jonka tekemiseen käytettiin viisi vuotta ja kymmenen miljoonaa dollaria. Tuskin missään elokuvassa on avaruus esitetty niin lumoavan kauniisti, suorastaan majesteettisesti kuin elokuvan alkumetreillä. Avaruusseikkailu 2001 on häikäisevää visuaalista ilotulitusta ja näyttäviä siirtymiä. Se rikkaus on loputtomissa tulkintamahdollisuuksissa.
Stanley Kubrick totesi itse elokuvastaan: ”Halusin, että elokuva oli intensiivisesti omakohtainen kokemus, joka tavoittaa katsojan tiedostamisen sisimmällä tasolla aivan kuten musiikki. Katsoja voi miettiä vapaasti elokuvan filosofisia ja allegorisia merkityksiä.”
Avaruusseikkailu lienee yhä tieteisfilmeistä hohdokkain, johon genren muita edustajia säälimättä verrataan. Filmi on myös vaikuttava kauhuelokuva, vaikka hyytävä jännitys rakennetaankin hieman eri tavalla kuin esimerkiksi Alfred Hitchcockin elokuvissa. Tapa, jolla itsevarma tietokone HAL 9000 kaappaa vallan avaruusaluksessa, on vaikuttava myös meidän aikanamme, jota leimaa lähes sokea usko teknologian tarpeellisuuteen ja sen luomiin mahdollisuuksiin.
Elokuvan alku on upea: ihmiskunnan aamunkoitto avautuu Richard Straussin sävellyksen Also spract Zarathustra alkuosan tahdissa. Katsoja viedään apinaihmisten keskuuteen erämaahan, jossa hiekkadyynien ja kallioiden hallitsemaa maisemaa paahtaa säälimätön aurinko. Tuuli lennättää punaisia pilviä hiekka-aavikon ylle. Yht’äkkiä keskellä erämaata seisoo mustanpuhuva arvoituksellinen monoliitti, joka saa ihmisapinalauman palvonnan osakseen. Lähtölaukaus evoluutiolle ja ”kehitykselle” on annettu.
Kauan myöhemmin kuussa toimiva geologinen tutkimusasema havaitsee Claviuksen kraaterissa monoliitin, joka lähettää omituisen radiosignaalin kohti Jupiteria. Kahdeksantoista kuukautta myöhemmin tutkimusalus Discovery One on matkalla Jupiteriin mukanaan astronautit David Bowman (Keir Dullea) ja Frank Poole (Gary Lockwood) sekä kolme syväjäädytettyä tiedemiestä. Matkantekoa kontrolloi HAL, keskusteleva kompuutteri, jonka pitäisi olla luotettavin siihenastisista tietokoneista. Kubickin säälimätön näkemys ihmiskunnan sivistyksen tilasta kirkastuu filmin lopussa, jossa HAL (ääni Douglas Rain) osoittautuu kaikkein inhimillisimmäksi olennoksi tähtitaivaan taivaltajista.
Kubrickin elokuva ei ole lineaarinen ja sen loppu jää avoimeksi, mikä saattaa ärsyttää joitakin katsojia. Vaikuttavinta elokuvassa on kenties näkemys ihmisestä. Elokuvakriitikko William Bayer on kiteyttänyt tämän seuraavasti: ”Ihminen muuntuu elokuvassa spontaanista, pelokkaasta, kurjasta, kömpelöstä ja murhanhimoisesta apinamaisesta olennosta kontrolloiduksi, tunteettomaksi, sterii-liksi, kyvykkääksi ja epäinhimilliseksi teknologian taitajaksi, jolla on valmiudet matkata niin kuuhun kuin Jupiteriinkin”. Jossain ihmiskunnan aamunsarastuksen ja kuulennon välillä on ihmiskunnan sivistyksen huippuhetki.
Avaruusseikkailu on spektaakkeli ilman ihmismassoja, avaruusolentoja tai robottiarmeijoita. Kyse on myös huikaisevan kauniista elokuvasta, jonka tekemiseen käytettiin viisi vuotta ja kymmenen miljoonaa dollaria. Tuskin missään elokuvassa on avaruus esitetty niin lumoavan kauniisti, suorastaan majesteettisesti kuin elokuvan alkumetreillä. Avaruusseikkailu 2001 on häikäisevää visuaalista ilotulitusta ja näyttäviä siirtymiä. Se rikkaus on loputtomissa tulkintamahdollisuuksissa.
Stanley Kubrick totesi itse elokuvastaan: ”Halusin, että elokuva oli intensiivisesti omakohtainen kokemus, joka tavoittaa katsojan tiedostamisen sisimmällä tasolla aivan kuten musiikki. Katsoja voi miettiä vapaasti elokuvan filosofisia ja allegorisia merkityksiä.”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)