J. K. Rowlingin huikean suosion saavuttanut romaanisarja velhopoika Harry Potterin seikkailuista on jo finaalissaan. Romaanisarjan seitsemäs ja viimeinen osa on jaettu kahdeksi elokuvaksi, joista ensimmäinen nähdään nyt valkokankaalla. Sarja huipentuu kesällä 2011 ilmestyvään viimeiseen filmatisointiin, joka ilmestyy 3D:nä.
Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 on tummin, synkin, pelottavin ja kypsin Potter-filmatisoinneista. Se jatkaa siitä, mihin edellinen osa (Harry Potter ja puoliverinen prinssi) jäi. Harryn voimakkain tukija, taikakoulu Tylypahkan rehtori Aldus Dumbledore (Michael Gambon), on kuollut ja pääpahis lordi Voldemortin (Ralph Fiennes) ote taikamaailmasta kiristyy kiristymistään.
Elokuva alkaa tilanteesta, jossa 17 vuotta täyttävä Harry saavuttaa täysi-ikäisyyden. Häntä suojelleet loitsut raukeavat, eikä Tylypahkan suojiin ole nyt palaamista.
Kukistaakseen voimakkaan Voldemortin Harryn (Daniel Radcliffe), Ronin (Rupert Grint) ja Hermionen (Emma Watson) on lähdettävä vaaroja täynnä olevalle matkalle tuhoamaan hirnyrkkejä eli taikaesineitä, johon pimeyden lordi on kätkenyt palasia sielustaan. Sankarikolmikko vaeltaa upeissa maisemissa, mutta heidän keskinäiset suhteensa ovat ajoittain pahasti solmussa. Elokuvan pitkässä keskijaksossa kolmikko telttailee, murjottaa ja odottaa loputtomiin. Turhautuneisuus ja mustasukkaisuus rehottavat. Harryn ja Hermionen keskinäinen kiintymys kasvaa, kun Ron yhdessä vaiheessa putoaa matkasta.
Elokuva on niin tarinansa kuin visuaalisen kerrontansa osaltakin tumma. Vaikutelma syntyy jo elokuvan alkupuolella, jossa Voldemort kätyreineen ottaa haltuunsa niin Tylypahkan kuin velhomaailmaa ohjaavan taikaministeriökin. Ministeriö ryhtyy ajamaan politiikkaa, joka korostaa velhojen ja noitien rodullista puhtautta. Viittaukset natsi-Saksaan eivät voisi olla ilmeisempiä. Kuvallisesti elokuvan alkupuolella korostuvatkin harmaat, lähes mustavalkoiset sävyt. Fantasiaelokuvaksi Potterissa on vähän huumorin kukkia.
Uuden Potterin ohjaaja David Yates on jo kahdessa aikaisemmassakin Potter-elokuvassa joutunut karsimaan romaanisarjan yksityiskohtia ja tärkeää taustatarinaa. Yhteydet eri kohtausten välillä jäävät välillä heikoiksi, mikä rikkoo elokuvan rakenteen. Liialliset toistot venyttävät elokuvan liian pitkäksi muille kuin piintyneimmille Potter-faneille, joita on tunnetusti todella paljon.
Vastapainoksi Yatesin elokuvassa on visuaalisesti huikeita tehoste- ja toimintajaksoja, jotka uppoavat katsojaan. Todellinen helmi on varjo- ja silhuettianimaationa toteutettu kolmen veljeksen tarina, jonka Hermione elokuvan loppupuolella lukee. Animaatio on hengeltään loistelias, potterismia parhaimmillaan. Elokuva on ajoittain myös hyvin tunteikas.
Uuden Potterin päätähdet pärjäävät mukavasti, mutta eivät ole näyttelijöiden eliittiä julmana Bellatrix Lestrangena loistavan Helena Bonham Carterin tapaan. Harry, Ron ja Hermione ovat kuitenkin kasvaneet elokuvasarjan aikana pikkulapsista aikuisuuden kynnykselle. He joutuvat nyt kohtaamaan aikuisuuden epätäydellisyyden. Lasten seikkailu on muuntumassa kamppailuksi koko maailman kohtalosta, pimeyden ja valon taisteluksi. Elokuvan päättyessä pimeys on valloillaan kuin talvipäivänä pahimmillaan. Kenties kesä ja sarjan viimeinen osa tuovat valon takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti