Ruotsalainen veijaritarina ***

                      Satavuotias Allan (Robert Gustafsson) suuressa seikkailussaan.

Ruotsalaisen Jonas Jonassonin romaani Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (2013) on kuin sekoitus Arto Paasilinnaa ja Robert Zemeckisin Forrest Gumpia (1994). Veijariromaani menestyi kaupallisesti ja käännettiin 35 kielelle. Teokseen perustuva samanniminen Felix Herngrenin filmisovitus sai Suomen ensi-iltansa joulukuun lopussa ja se on noussut meillä 2000-luvun katsotuimmaksi ruotsalaiseksi elokuvaksi.

Elokuva kertoo satavuotiaasta Allan Karlsonista (Robert Gustafsson), jonka elämässä vanhainkoti edustaa viimeistä pysäkkiä. Hyväkuntoinen vanhus turhautuu kuitenkin päivien samankaltaisuuteen ja saa hoivaamisesta tarpeekseen. Niinpä Allan karkaa syntymäpäivänään ikkunasta ja jättää vanhainkodin asukit ja henkilökunnan hädän ja hämmennyksen valtaan.

Tv-sarja Solsidanin näyttelijänä ja ohjaajana kunnostautunut Herngren on säilyttänyt elokuvassaan alkuperäisteoksen hengen ja rakenteen tiivistetyssä muodossa. Leffasta rakentuu veijaritarina yllättävine käänteineen. Rauhallinen Allan rakastaa räjähteitä, mistä syntyy suuri osa elokuvan mustasta huumorista.

Allan saa pakomatkansa alussa haltuunsa matkalaukullisen suuria seteleitä – ja peräänsä huumerahoja jahtaavan moottoripyöräjengin. Pian vanhuksen jäljillä ovat myös poliisit. Seikkailun edetessä Allan ystävystyy monien ihmisten ja sirkuksesta varastetun norsun kanssa.

Katsojalle käy pian selväksi, ettei Karlson ole mikään eilisen teeren poika. Menneisyydessään hän ehtinyt ystävystyä niin Manhattan-projektin vetäjän Robert Oppenheimerin, presidentti Harry S. Trumanin, generalissimus Francisco Francon kuin Venäjän diktaattori Josif Stalinin kanssa. Kuinka ollakaan, Allanilla on ollut merkittävä rooli niin atomipommin keksimisessä kuin kylmän sodan aikaisessa vakoilutoiminnassakin.

Lähimenneisyyden hahmottaminen Allanin kautta muistuttaa elokuvakerronnallisesti huomattavasti Zemeckisin Forrest Gumpia, jossa se tehdään kuitenkin vielä taitavammin. Elokuvan huumori rakentuu liiaksi toilaiujen varaan. Katsojaa Allanin vaiheet hymyilyttävät, mutta suuri elokuvaelämys jää kokematta.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Voittajan vankkureita vetämässä***

                     Kampanjapäällikkö Taru Tujunen piti langat tiukasti käsissään
                     presidenttiehdokas Sauli Niinistön vaalikampanjassa.

Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjasta kertova Presidentintekijät (2014) antaa mahdollisuuden kurkistaa politiikan kulisseihin, jossa tehdään raskas ja ajoittain likainenkin poliittinen työ. Tuukka Temosen ohjaustyö on sen verran ammattitaitoista, että viime viikkojen kohujulkisuus ennen elokuvan ensi-iltaa tuntuu kovin turhalta. Mitään suuria paljastuksia ei elokuvaa sisälly.

Presidentintekijöiden keskeinen miljöö on kokoomuksen puoluetoimiston neuvotteluhuone, jossa Niinistön kampanjatiimi kokoontuu. Vaalivankkureiden vetäjistä keskeisimpään rooliin nousevat taitava ja raudanluja puoluesihteeri Taru Tujunen, viestintäkonsultti Kirsi Piha ja hyvin asiantunteviin analyyseihin yltävä poliittinen neuvonantaja Jussi Kekkonen. Kampanjatiimistä erottuvat myös varainhankinnasta vastannut Hjallis Harkimo, Niinistön avustaja Mikko Kortelainen sekä puolueen kenttätoiminnanjohtaja Hanna Laine.

Elokuva käynnistyy pari kuukautta ennen tammikuun 2012 presidentinvaalien ensimmäistä kierrosta. Kampanjatiimin keskeinen ongelma on Niinistön nelisen vuotta jatkunut ylivoima kannatusmittauksissa. Vuoden 2006 presidentinvaaleissa oli koettu Sauli-ilmiö istuvaa presidenttiä Tarja Halosta vastaan, mutta nyt kokoomuksen ehdokas näyttää lepäävän laakereillaan.

Viime viikkoina otsikoihin ovat nousseet puoluesihteeri Taru Tujusen ja ohjaaja Tuukka Temosen erimielisyydet, jotka koskevat elokuvasta tehtyä sopimusta. Tujusen mukaan elokuvan keskiöön piti nousta Sauli Niinistön ja presidentti-instituution. Lopputulos on kuitenkin toinen: Temosen dokumenttielokuva keskittyy kampanjatiimin työhön ja jättää Niinistön ja hänen puolisonsa Jenni Haukion sivurooliin. Vaalityötä kentällä ei näytetä senkään vertaa.

Taiteelliselta kannalta Temosen ratkaisun voi ymmärtää. Ylivoimainen gallupkunngas, taitava poliitikko ja kansansuosikki Niinistö pyrki välttämään virheitä ja kävi hyvin varovaista kampanjaa. Hänen esiintulonsa tuntuvat ajoittain yhtä kuivahkoilta kuin kampanjaväen kadulla retuuttamat pahvi-Saulit.

  

Ei siis ihme, että kampanjasta vastuussa oleva ryhmä tuskailee kuorossa. Niinistö kontrolloi kaikkea ja kampanjatiimille ei tunnu löytyvän tilaa tehdä kunnon vaalityötä. Piha pitää vaaleja täysin mielenkiinnottomina ja flegmaattisina. Kun Niinistö harkitsee televisiomainonnan jättämistä pois kampanjasta, kampanjatiimi pohtii sitä, onko ehdokas ylimielinen vai väsähtänyt vai ”pelkääkö ehdokas helvetisti häviävänsä?”

Presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen jättiyllätys on se, että Vihreiden Pekka Haavisto rynnistää ohi politiikan dinosaurusten Paavo Väyrysen, Paavo Lipposen ja juuri eduskuntavaalien jytkyllään maata ravistelleen Timo Soinin. Yht’äkkiä Niinistö ei ole enää kiinnostava vaan Haavisto, minkä kertovat myös Suomessa suoritetut Google-haut. Vaikka kampanjatiimillä on käsissään yhä vahva ”tuote”, on toista kierrosta varten löydettävä uutta nostetta Niinistölle. Kampanjan loppumetreillä on tavoitettava myös muut ihmiset kuin samassa uskossa olevat.

Lopputuloksenhan me tiedämme. Toisen kierroksen vaali-iltana Niinistö kerää 62,6 prosenttia äänistä Haaviston 37,4 prosenttia vastaan – ja voittaa vaalit ylivoimaisesti. Kampanjatiimillä on vihdoin varaa hymyilyyn.

Temosen elokuvan vahvin ansio on kurkistuksella vaalityön kulisseihin hieman samaan tapaan kuin televisiosarjassa Vallan linnake. Toisaalta Suomessa voitaisiin tehdä vaalikampanjadokumentti samaan tapaan kuin Yhdysvalloissa, jossa ohjaaja Greg Whiteley toteutti taidokkaan henkilökuvan Barack Obamalle hävinneestä republikaanien Mitt Romneystä (Mitt 2014). Vankin ehdokas samanlaiseen rooliin ei olisi Pekka Haavisto vaan Suomen Keskustan peräänantamaton kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrynen. Mies, joka ei ole kaikista tappioistaan huolimatta kuollut ketutukseen.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

 

Todellisuuspohjainen huijaritarina***

                                Rosalyn (Jennifer Lawrence) ja Sidney (Amy Adams)

                                varastavat show’n American Hustlessa.

Ohjaaja David O. Russelin uusin ohjaustyö American Hustle (2013) on monitasoinen veijari- ja huijaritarina, varsinainen musta komedia. Russell kokosi filmiä varten tähtikaartin kahdesta edellisestä elokuvastaan. Oscareitta jääneeseen seurueeseen kuuluivat Taistelijasta (2011) tutut Christian Bale ja Amy Adams sekä romanttisessa komediassa Unelmien pelikirjassa (2012) loistaneet Jennifer Lawrence ja Bradley Cooper.

Leffa perustuu löyhästi Yhdysvaltain liittovaltion poliisin FBI:n 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa toteuttamaan peiteoperaatio Abscamiin. Sen seurauksena monet amerikkalaiset poliitikot jäivät kiinni lahjusten vastaanottamisesta, kun he niiden vastikkeeksi tarjosivat erilaisia poliittisia palveluksia kahdelle valesheikille. Operaation seurauksena yksi senaattori, kuusi kongressiedustajaa sekä lukuisia paikallishallinnon edustajia joutui eroamaan tehtävistään.

Russelin elokuva käynnistyy tahmeasti. Leffan keskeisten henkilöhahmojen esittelyyn ja paljoon puheeseen kuluu aikaa. Katsoja joutuu mukautumaan myös siihen, että elokuvan juoni avautuu kolmen eri roolihenkilön kertomusten perusteella. American Hustle olisi vaatinut selvästi jäntevämmän käsikirjoituksen kuin mihin Eric W. Singer ja ohjaaja Russel ovat kyenneet.

Toisaalta käsikirjoittajakaksikko on päässyt erinomaiseen suoritukseen roolihenkilöiden toimien ja luonteiden kirjoittamisessa. David O. Russel ohjaa tähtinäyttelijöitään taitavasti. Hieman muodoton elokuva sykkii tähtikaartinsa tahdissa.

American Hustlen huijariparin muodostavat pulska ja itsesääliin taipuvainen Irving Rosenfeld (Christian Bale) sekä kekseliäs ja superseksikäs punapää Sidney Prosser (Amy Adams). Parivaljakko menestyy pitkään petkuttamalla hyväuskoisia kanssaihmisiään olemattomilla lainoilla, joita Adamsin esittämä lontoolainen huijarileidi Edith muka välittää elitistisisten pankkiiripiiriensä välityksellä. Irv ja Sidney jakavat sovussa rikokset, rahan ja rakkauden.

Puijarit joutuvat kuitenkin itse tukalaan tilanteeseen, kun FBI:n agentti Richard DiMaso (Bradley Cooper) yllättää heidät petosyrityksestä verekseltään. Kunnianhimoinen ja epävakaa DiMaso pakottaa huijarit työskentelemään kanssaan käräyttääkseen lahjonnalle alttiita poliitikkoja ja virkamiehiä. Aluksi tähtäimeen otetaan Camdenin pormestari Carmine Polito (sympaattinen Jeremy Renner). Menestyksestään innostunut FBI-agentti päättää virittää verkon, johon on tarkoitus vangita huippupoliitikkojen ja mafiosojen kaltaisia todella isoja kaloja.

Oman lisämausteensa filmiin tuo Irvingin kompleksinen, haavoittuva ja täysin arvaamaton aviovaimo Rosalyn Rosenfeld (Jennifer Lawrence). Vaalea viettelys rakennekynsineen ja korkeine korkoineen vaikuttaa bimbolta, vaikka hän uskookin olevansa miehelleen järjen ääni. Rosalynin hölösuisuus ja arvaamattomuus vaarantavat vääjäämättä huijariparin toimet niin mafiosojen kuin FBI:nkin suhteen. Irving nimittääkin puolisoaan sattuvasti passiivis-aggressiivisen karaten picassoksi.

Jennifer Lawrencella on kyky varastaa näyttämö itselleen. Mustasukkaisuutta tihkuvan Rosalynin ja hänen miehensä rakkauden anastaneen Sidneyn verbaalinen välienselvittely on melkoinen kissatappelu, jossa näyttelijättärien läsnäolo on täydellistä.

Venytetyssä ja varsinaista sanomaansa hakevassa filmissä pitää mielenkiintoa yllä huipputaitavien näyttelijöiden lisäksi elokuvan kyky valottaa huijauksen eri ulottuvuuksia. Eri henkilöt petkuttavat jatkuvasti toisiaan niin toiminnallisella, taloudellisella kuin tunteidenkin tasolla. Lopputekstien juostessa on katsojan pakko pohtia sitä, ketä tässä puijattiin eniten. Aidoimmalta elokuvassa vaikuttaa 1970-luvun ajankuva pukuineen, hiustyyleineen ja lavastuksineen. Erikoismainonta on annettava myös aikalaishittien paraatille.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Unelmat elävät betonilähiössäkin***

                                Markus (Mikko Neuvonen) näkee tulevaisuutensa New
                                Yorkissa katukoripallotähtenä.

Y-Kinon ensi-iltaan tullut Korso (2014) vie katsojan kauaksi lakeuksilta, vantaalaiseen betonilähiöön. Kyseessä on ohjaaja Akseli Tuomivaaran ensimmäinen pitkä filmi. Korso on nuorisoelokuva, joka jää mieleen luontevista nuorista näyttelijöistään, elinympäristön betonisuutta sykkivästä musiikistaan ja filmin päähenkilön Matiaksen (Mikko Neuvonen) halusta muuttaa elämänsä.

Korso on noin 7500 asukkaan kaupunginosa, ja lähes 30 000 ihmisen suuralue Vantaan koillisosassa. Pääkaupunkiseudulla Korson betonilähiötä pidetään lohduttomuuden tyyssijana. Alueen sosiaaliset ongelmat muistuttavat esimerkiksi Helsingin Kontulaa ja Itäkeskusta, Turun Varissuota, Tampereen Hervantaa ja Oulun Tuiraa. Perheiden rikkinäisyys, lähiökapakoiden villi meno, maahanmuuttajien suuri määrä ja asuinympäristön vähäiset virikkeet näkyvät Tuomivaaran elokuvastakin.

Silti Korsossakin ihmiset elävät ja unelmoivat paremmasta. Ammattikoulun keskeyttänyt parikymppinen Matias haaveilee urasta katukoripalloilijana Yhdysvalloissa. Hän harjoittelee YouTube-videoilla näkemiensä katukoristähtien temppuja omassa treenitilassaan. Nuoren miehen silmissä vilistävät taalankuvat.

Markuksen perhepiiriin kuuluvat kiireinen äiti ja lukioikään tullut pikkusisko Heta (Iida Lampela). Isä on avioeron jälkeen muuttanut Ruotsiin. Kun suhteet omaan perheeseen ovat höllät, Markuksen päivän täyttävät koripallon pompottelu sekä hengailu kavereidensa Vänän (Niilo Hakkuri) ja Hartsan (Iiro Panula) kanssa pitkin ostoskeskuksia ja Korsoa.

Pikkusiskon musta kongolainen poikakaveri Jojo (Richmond Gnansah) haastaa Markuksen haaveet ja saa Hetan katsomaan veljeään arvostelevin silmin. Markus päättää tehdä unelmistaan totta ja lainaa rahat New Yorkin lentoon paikalliselta rikollispomolta Murikalta (Petri Manninen).

Pian lentolippu on takataskussa, mutta häikäilemätön Murikka kaipaa pikaisesti rahojaan. Tyhjätasku Markus ajautuu kavereidensa kanssa rikoksen poluille. Päähenkilön elämä muuttuu – mutta mihin suuntaan?

Aleksi Tuomivaaran ohjaustyö on lupaava toteutukseltaan. Rankka dialogi sopii nuorten suuhun ja heidän näyttelijäsuorituksensa ovat muutenkin aitoja ja luontevia. Juice Huhtalan kameratyö on energistä ja kartoittaa hyvin niin henkilöiden mielenliikkeet kuin lähiön betoniyönkin. Erityisesti jää mieleen Korson soundtrack, joka ei ole pelkkää räppiä. Artistien ja Matti Pentikäisen musiikki tekevät elokuvasta hyvin katu-uskottavan.

Korson heikkoutena on se, että samat asiat lähiöiden kipupisteistä on kerrottu niin monta kertaa aikaisemminkin. Myöskään käsikirjoittajat Kirsikka Saari ja Jenni Toivoniemi eivät kykene riittävästi syventämään elokuvan teemoja henkilöhahmojen kautta. Lopputekstien aikana katsoja jää vääjäämättä pohtimaan sitä, mikä oli elokuvan fokus ja opetus?

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Kadonneen pojan jäljillä ****

                                Philomena (Judi Dench) ja Martin Sixsmith (Steve Coogan)
                               loistavat elokuvan päärooleissa.

Englantilainen ohjaaja Stephen Frears muistetaan parhaiten historiallisesta draamaelokuvastaan The Queen (2006), josta kuningatar Elisabeth II:a näytellyt Helen Mirren palkittiin parhaan naispääosan Oscarilla. Y-Kinoon 7.3. tuleva Philomena (2013) on lämminhenkinen, tositapahtumiin perustuva ja mielenkiintoinen draamaelokuva. Hyvä tarina ja erinomaiset näyttelijäsuoritukset ovat tuoneet elokuvalle peräti neljä Oscar-ehdokkuutta.

Philomena Lee (nuorena Sophie Kennedy Clark) on teini-ikäinen irlantilaistyttö, joka tulee raskaaksi ja passitetaan Roscrean nunnaluostariin synnyttämään esikoistaan 1950-luvun alussa. Luostarin pesulassa työskentelevä Philomena saa tavata Anthony-poikaansa (Tadhg Bowen) kolmivuotiaaksi, kunnes poika yhtenä päivänä kuljetetaan pois luostarista Mary-tyttösen (Saoirse Bowen) kanssa.  Nunnajärjestö on myynyt Anthonyn rikkaalle katoliselle pariskunnalle Yhdysvaltoihin rahoittaakseen omaa toimintaansa.

Philomenan mahdollisuudet etsiä kadonnutta lastaan ovat kautta vuosikymmenten rajalliset eikä niistä filmissä kerrota. Äidinrakkaus ja syyllisyydentunto saavat eläkeiän saavuttaneen Philomenan (Judi Denchin) avautumaan tyttärelleen asiasta. Tytär ottaa yhteyttä toimittaja Martin Sixsmithiin (Steve Coogan), entiseen BBC:n toimittajaan, joka on juuri saanut potkut Labour-puolueen poliittisen neuvonantajan tehtävästä. Kyyninen ja omahyväinen ateisti kiinnostuu lopulta kovia kokeneen työläisnaisen tarinasta.

Philomena ja Sixsmith alkavat selvittää kadonneen Anthony-pojan kohtaloa. Philomena joutuu kohtaamaan muistoissaan uudelleen ne traumaattiset olosuhteet, joissa hänet erotettiin pojastaan. Anthonya koskevat asiapaperit ovat tuhoutuneet tai tuhottu luostaria koetelleessa tulipalossa. Toimittaja ja eläkeläismummo jatkavat kuitenkin sitkeästi selvitystyötään, joka vie heidät lopulta Yhdysvaltoihin.

Amerikassa etsijät löytävät yllättäen sen mitä he ovat etsineetkin. Samalla paljastuvat kaikki ne vääryydet ja kaksinaismoralismi, jotka ovat liittyneet Philomenaan ja hänen teiniäitiysaikaansa. Karmeuksien vastapainona on kuitenkin Philomenan kyky anteeksiantoon, valtavaan empatiaan ja syvälliseen ihmismielen ymmärtämiseen. Se, missä Sixsmith janoaa kostoa, Philomena näkee syvälle ihmissydämeen ja ymmärtää eri ihmisten motiivien moninaisuuden.

Judi Dench on hurmaava, suorastaan häikäisevä, kaltoin kohdeltuna Philomenana. Hän kykenee välittämään niin paljon roolihenkilönsä elämästä pelkästään katseillaan, eleillään, ilmeillään ja uurteillaan. Denchin roolityö on poikkeuksellisen koskettava, hänestä huokuu lämpöä ja omanarvontuntoa. Hänen Philomenansa ei kerjää sääliä, vaan etsii totuutta. Englantilaisella 79-vuotias näyttelijättärellä on erittäin vahva kiinnitys parhaan naisnäyttelijän Oscariin ensi viikon Oscar-gaalassa.

Steve Coogan on elokuvassa tärkeässä roolissa niin journalisti Sixsmithinä kuin käsikirjoittajanakin. Hänen toimittajansa on omahyväinen ja katsoo aluksi ihmetellen tavallisen työläisnaisen viehtymystä mm. rakkausromaaneihin, ilmaisiin hotellisuklaisiin ja maksuttomiin grogeihin lentokoneessa. Sixsmithin ja Philomenan välille kehittyy kuitenkin lämmin ystävyys ja toimittaja oppii paljon elämästä Anthony-pojan tapausta selvittäessään.

Oman mausteensa elokuvaan tuo Alexandre Desplat’n kuulas musiikki, joka sopii mainiosti filmin haikeaan tunnelmaan.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Elinkautisvangista rauhantekijäksi ****

                                Idris Elba tekee vakuuttavan roolityön Nelson Mandelana.

Eteläafrikkalainen Nelson Rolihlahla Mandela (1918–2013) oli xhosa-heimon päällikön poika, asianajaja, vapaustaistelija ja elinkautisvanki, joka ponnisti maansa ensimmäiseksi mustaksi presidentiksi (1994–1999) ja Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi (1993). Miehen tarina kerrotaan ensi-iltansa Y-Kinossa saaneessa Justin Chadwickin elokuvassa Mandela – Pitkä tie vapauteen (2013). Filmin vaikuttavuudesta saa paljon kiittää loistavan brittinäyttelijä Idris Elban kykyä eläytyä Mandelan rooliin tämän eri elämänvaiheissa.

Mandela saa nuorena poikana perinnöksi isältään käsityksen, että ihmiset ovat yksin heikkoja, mutta kansana vahvoja. Tämä näkemys läpäisee elokuvan ja tulee esille monissa Mandelan elämänvaiheessa. Päätyminen asianajajan työhön heijastelee osaltaan kodin perintöä, vaikka filmi ei paljon kerrokaan Mandelan suhteesta afrikkalaisessa kulttuurissa tärkeään heimo- ja klaani-identiteettiin.

Elokuva perustuu Rolihlahlan vuonna 1995 ilmestyneeseen omaelämäkertaan, jonka perustalle William Nicholson on luonut päähenkilön olennaisiin elämänvaiheisiin keskittyvän käsikirjoituksen.

Mandelan oikeudentunto kuoriutuu esiin valkoisten poliisien mukiloitua hengiltä mustan nuorukaisen vuonna 1942 Johannesburgissa vain siksi, että tältä puuttui liikkumiseen maan sisällä oikettava passi. Tästä alkaa pitkäaikainen taistelu rotusortoa ja valkoisten ylivaltaa vastaan. Mandela tekee pitkää päivää asianajajana ja liittyy vasemmistolaisen sosialistipuolueen Afrikan kansalliskongressin ANC:n jäseneksi. Hän harrastaa amatöörinyrkkeilyä ja menee naimisiin ensimmäisen vaimonsa Evelyn Masen (Terry Pheto) kanssa. Avioliitto jää lyhytaikaiseksi Mandelan syrjähyppyjen takia, ja hän jättää perheensä.

Asianajajan yksityiselämä mullistuu, kun hän kohtaa 1957 Nomzamo Winnifred Madikizelan, tulevan vaimonsa. Pari avioituu seuraavana vuonna, ja Winnie Mandelasta tulee Nelsonille tärkeä niin vaimona kuin poliittisena tukijanakin. Naomi Harrisin (mm. Moneypenny Bond-leffa Skyfallissa) näyttelemän Winnien ja Mandelan kohtaamisissa on aitoa kemiaa, joka energisoi myös itse elokuvan.

Sharpvillen verilöyly 1960 merkitsee käännekohtaa Mandelan poliittisessa elämässä. Hän polttaa passinsa, radikalisoituu ja tukee ANC:n sotilaalliseksi siiveksi nousevaa Kansakunnan keihästä. Joukkomielenosoitusten tukahduttaminen johtaa aseellisen siiven pommi-iskuihin voimalaitoksia ja poliisiasemia vastaan. ANC:n kieltämisen jälkeen Mandela painuu maan alle ja pakenee pian ulkomaille.

Vuonna 1962 Mandela ja useita muita ANC-johtajia pidätetään. Kaksi vuotta myöhemmin heidät tuomitaan elinkautiseen vankeusrangaistukseen ja lähetetään istumaan vankeustuomiotaan pahamaineiselle Robben Islandille. Mandelaa pidetään poliittisena vankina ja vapaustaistelijana, jonka perhekin joutuu kärsimään.

Sitkeä Mandela joutuu istumaan eri vankiloissa kaikkiaan 27 vuotta ennen vapauttamistaan. Chadwickin 2,5-tuntisen elokuvan loppuosa kertoo Mandelan nousun merkittäväksi valtiomieheksi, joka ei halua kostopolitiikkaa entisiä valkoisia vallanpitäjiä vastaan. Korostaessaan rauhan ja väkivallattomuuden periaatetta Mandela tulee lähelle toista 1900-luvun suurta vaikuttajaa Mahatma Gandhia. Mandelan sovinnollisuus ei sovi radikaalia sotilaallista ratkaisua ajavalle Winnie Mandelalle, ja pari päätyykin asumus- ja lopulta avioeroon.

Elokuvan loppumetrit kertovat presidenttikauden alkamisesta. Jälkeenpäin Mandelan kautta on pidetty hyvin onnistuneena, koska hän kykeni arvovallallaan luomaan yksimielisyyttä keskenään eripuraisten poliittisten ryhmien välille.

Mandela-elokuva kunnioittaa edesmennyttä poliittista vankia ja vapaustaistelijaa, joka nousi merkittäväksi valtiomieheksi ja rauhantekijäksi. Kyse on värikkäästä kasvutarinasta, jossa on aineksia useampaankin elokuvaan. Kuva Nelson Mandelasta on ehkä siloteltu, muttei suinkaan särötön.

Chadwick on onnistunut luomaan sujuvan ja vaikuttavan elokuvan, jossa Etelä-Afrikka hehkuu hunajaisessa valossa. Rotusorron rumuus tuodaan vaikuttavasti esiin. Mandelan ansiosta vallan vaihtuminen valkoisilta mustille ei kuitenkaan johtanut valkoisen väestön sortamiseen kuten naapurimaa Zimbabwessa. Siksi historia muistaa elokuvan ensi-iltapäivänä kuollutta Nelson Mandelaa hyvällä.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Teksasin sisupussi

                                          Rodeomies Ron Woodroof (Matthew McConaughey) tekee
                                          elokuvassa Oscarin arvoisen näyttelijäsuorituksen.

Kanadalaisen elokuvaohjaajan Jean-Marc Valléen elokuva Dallas Buyers Club (2013) kertoo 1980-luvun Yhdysvalloista ja immuunikatotauti AIDSin luomasta alkuhysteriasta. Teksasilainen rodeoratsastaja Ron Woodroof (Matthew McConaughey) saa  HIV-viruksen irtosuhteesta. Lääkärin synkkä ennuste sisuunnuttaa miehen, joka käynnistää taistelun lääkeyhtiöitä ja Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto FDA:ta vastaan.

Elokuvan alkukohtaus vie heti teksasilaisen punaniska Ronin maailmaan, jota leimaa kova ja nopea nautinto. Siemaus viskiä, villi tanssi härän selässä ja pikainen hetki prostituoidun seurassa. Siinä miehen elämää pähkinänkuoressa.

Päihteiden, kokaiinin ja ilotyttöjen täyttämä kuluttava elämä joutuu kuitenkin uuteen valoon, kun sairaalan verikokeet kertovat karua kieltään: Ron kantaa HIV-virusta. Lääkärin lausunto on elokuvassa lohduton: elinaikaa on jäljellä kuukausi. Ensireaktio kuolemantuomioon on aggressio. Pian rodeomies huomaa kuitenkin tutkivansa tarkasti kirjastossa kaiken se, mitä uudesta ja tappavasta taudista on löydettävissä.

Kaverit lakoavat järkyttävästi rykivän ja riutuvan päähenkilön ympäriltä. Huippukallista AZT-lääkettä ei rahvaalle heru ilman vippaskonsteja. Elämästään taisteleva Ron matkustaa Meksikoon. AZT:n sijasta hän palaa kuitenkin Yhdysvaltoihin auto täynnä vitamiineja, sinkkiä ja vaihtoehtoisia AIDS-lääkkeitä, joille mahtava FDA ei ole antanut myyntilupaa.

Ron Woodroof keksii hienon liikeidean. Kaikki Dallas Buyersin Clubiin liittyvät HIV-positiiviset saavat ”ilmaiseksi” salakuljetettua vaihtoehtolääkettä, kun he liittyvät samannimiseen klubiin. Sairaalassa ollessaan Ron on tutustunut Rayoniin (Jared Leto) , joka on huumeita käyttävä transseksuaali. Homokammoinen rodeoratsastaja saa naismaisesta transusta hyvän kumppanin, jolla on suuri merkitys Ronin kasvulle ihmisenä, joka osaa nyt ajaa yhteiskunnan pohjasakaksi ajautuneiden hiv-positiivisten etua.

Toinen Ronia ymmärtävä henkilö on sairaalaimmunologi Eve (Jennifer Garner), jonka kanssa Ronille kehittyy lämmin ystävyyssuhde. Ystäviä tarvitaan, kun Ron ottaa yhteen FDA:n, lääkeyhtiöiden ja monenlaisten viranomaisten kanssa. Taistelu kiihtyy lähestyttäessä elokuvan loppua.

Dallas Buyers Club on erinomaisten näyttelijöiden elokuva, joista kaksi nousee tähtikartan kirkkaimmiksi. Ensinnäkin Matthew McConaughey tekee loistosuorituksen Ronina. Hän kuvaa upeasti päähenkilön aitouden, muuttumisen ja moniulotteisen persoonan roolityöllä, jolla McConaughey taistelee parhaan miesnäyttelijän Oscar-pystistä lähinnä Leonardo DiCaprion kanssa. Jared Leton narkkaritransvestiitti Rayon on aluksi naisellisuudessaan riemastuttava, mutta elokuvan edetessä Roniakin traagisempi hahmo.

Elokuvan dialogi on kovaa mutta elävää, humorististakin. Filmin ajankuva on taitavasti rakennettu. Ikävä kyllä, elokuvan fokus irtoaa loppupuolella Woodroofin persoonasta ja lässähtää amerikkalaisen elokuvalle tyypillisesti yksilön taisteluksi oikeudessa lääkeyhtiöitä ja yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan.

****

Elokuvan trailerin löydät tästä.