Baletin armoton maailma

Juuri Oscar-palkinnon parhaasta naispääosasta pokannut Natalie Portman loistaa baletin rankkaan maailmaan sijoittuvassa elokuvassa Black Swan, Musta Joutsen (2010). Elokuva on balettitrilleri, jonka perfektionismi tuntuu ajoittain jopa pelottavalta.

Elokuvan ohjaaja Darren Aronofsky tunnetaan hyvin vaativana ohjaajana. Tämä näkyi jo hänen edellisestä menestyksestään The Wrestler – painija (2008), joka nosti näyttelijä Mickey Rourken takaisin tähdeksi.

Natalie Portman valmistautui Black Swaniin valtavalla intensiteetillä ja intohimolla. Portman harjoitteli rooliaan varten yli kymmenen kuukautta ja oppi baletin maailman perustotuuden: kevyen ja sulokkaan tanssin taustalta löytyy melkoinen määrä kipua. Siron näyttelijättären valmistautumisessa oli samaa täydellisyyden tavoittelua kuin Roberto de Nirolla Martin Scorsesen nyrkkeilyelokuvassa Kuin raivo härkä (Raging Bull, 1980).

Black Swan on abstrakti kuvaus taiteelle omistautumisesta ja sen vaatimasta hinnasta. Natalie Portmanin Nina Sayers tähtää Pjotr Tšaikovskin klassikkobaletin Joutsenlammen tähtirooliin. Koreografi Thomas Leroy (ranskalainen Vincent Cassel) näkee Ninan lahjakkuuden, mutta pitää ballerinaa liian naiivina ja tyttömäisenä vietteleväksi Mustaksi joutseneksi, Odileksi.

Kunnianhimoisen Ninan elämä on kyllästetty baletilla. Asian taustalta löytyy omaan balettiuraansa pettyneen äidin Erican (Barbara Hershey) toiveet. Hän on omistautunut tyttärensä uran edistämiseen. Äiti ja tytär jakavat keskenään pienen asunnon, joka toimii toisinaan Ninan pakopaikkana, toisinaan se tuntuu suorastaan selliltä. Ongelmat alkavat kasaantua, kun Nina pyrkii riuhtaisemaan itsensä väkivaltaisesti irti arkitodellisuudestaan.

Tanssijoidensa kanssa suhteisiin ryhtyvä Thomas nostaa jalustalle uuden balettitanssijan Lilyn (Mila Kunis). Länsirannikon tyttö on kaikkea sitä, mitä Nina ei ole: rohkea, rento ja itseluottamusta uhkuva. Lilyssä on myös seksuaalista vetovoimaa. Ninalle Lily on toisaalta kilpailija, toisaalta esikuva. Kilpailutilanne ja ylimielisen Thomasin orastavat suunnitelmat Ninan suhteen alkavat nakertaa ballerinan psyykkistä perustaa.

Tinkimätön tanssija pääsee prima ballerinaksi, mutta todellisuuden rajat alkavat rikkoutua. Nuoren naisen mielenterveys järkkyy. Täydellisyyden tavoittelu taiteessa johtaa turmioon muilla elämän alueilla. Natalie Portmanin suoritus Ninana on fantastinen. Vaikka Aronofsky tunkee kameroineen aivan iholle, katsojasta tuntuu siltä, ettei Portman näyttele – hän elää raskaan roolinsa viimeiseen askeleen asti.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Moderni Gulliver ei kunnioita Jonathan Swiftin klassikkoa

Irlantilainen kirjailija ja journalisti Jonathan Swift kirjoitti 1700-luvun alussa neliosaisen teossarjan Gulliverin retket (1726), jossa hän satiirisesti irvaili hallitsijoita, poliitikkoja ja järjen käyttöä halveksivia kansalaisia. Swift kuljetti teossarjan pääsankarin kirurgi ja merikapteeni Lemuel Gulliverin neljään kuviteltuun maailmaan, joista tunnetuimmiksi nousivat kääpiöiden ja jättiläisten valtakunnat. Moni Swiftin aikalainen piti matkoja aitoina ja mahdollisina. Elettiinhän maailman avautumisen ja siirtomaavallan rakentumisen aikaa.

Gulliverin retkien ykkös- ja kakkososat tulivat suosituksi myös lastenkirjoina ja myöhemmin elokuvina. Tällä kertaa filmatisoinnin takana on ohjaaja Rob Letterman ja School of Rock –komedian (2003) tunnetuksi tekemä Jack Black.

3D-elokuvan avauskohtauksessa luuserimainen Lemuel Gulliver juhlii kymmenettä vuottaan lähettinä newyorkilaisessa sanomalehdessä. Hän on ihastunut lehden matkailutoimittaja Darcy Silvermaniin (Amanda Peel), joka antaa Gulliverille tehtäväksi kirjoittaa pienen jutun Bermudasta. Matkalla määränpäähänsä Gulliver nukahtaa pikaveneeseensä ja päätyy Bermudan kolmioon. Havahtuessaan Gulliver huomaa olevansa sidottu ja kuusituumaisten lilliputtien piirittämä.

Tähän elokuvan yhteydet Swiftin satiiriseen romaanisarjaan sitten katkeavatkin. Romaanisarjassa Lemuel Gulliver on vanki, mutta uutuuselokuvassa hänestä tulee sankari, avustaja, lilliputtien jättiläissoturi ja lähes jumala. Pikkuväen hyvin vanhoillista kuningaskuntaa johtaa rakastettu ja kaunis prinsessa Mary (Emily Blunt), jonka suosiosta kilpailevat kuningas Theodore (Billy Connolly) ja kenraali Edward (Chris O’Dowd). Kuningaskunta noudattaa vuosisataisia tapoja, joita Gulliver lähtee innolla uudistamaan.

Uuden ja vanhan yhteentörmäyksestä saadaan aikaan muutama kelpo vitsi, mutta käsikirjoituksen köyhyys käy kohta ilmeiseksi. Kun Swiftin alkuperäinen tarkoitus oli irvailla sivistyneiden ihmisten järjettömyydelle ja sen eri ilmentymismuodoille pöyhkeiden pikkuisten maassa, asetelma kääntyy nyt päälaelleen. Moderni Lemuel Gulliver uhoaa amerikkalaisen kulttuurin erinomaisuutta, jolla lilliputtien ongelmat ratkotaan. Jokainen on oman onnensa seppä, valmis nousemaan ryysyistä rikkauteen.

Jack Black vääntää vitsiä ja selviytyy kohtuudella sekavahkosta elokuvakerronnasta. Elokuvan yksi ongelma ovat ohueksi jäävät henkilöhahmot. Ihmissuhdekiemurat ovat myös helposti arvattavissa. Etenkin kun Darcy palaa etsimään kadonnutta Gulliveria.

Swiftin teossarja päättyi  neljänteen maahan, jossa hevoset olivat älykkäitä, mutta ihmiset eivät. He olivat degeneroituneet hevosia palveleviksi olioiksi, joista englanninkielisessä alkuteoksessa käytettiin nimitystä yahoot. Toivottavasti elokuvateollisuus kykenee jatkossa välttämään pahimmat kompuroinnit klassikkokirjojen filmatisoinnissa.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Coenin veljesten huippuwestern

Kulttimaineen saavuttanut ohjaajakaksikko Joel ja Ethan Coen on uudessa elokuvassaan Kova kuin kivi (True Grit, 2010) tehnyt uuden aluevaltauksen. Älykköveljekset ovat heittäytyneet elokuvagenreistä maskuliinisimpiin – ja pian harvinaisimpiin − kuuluvan lännenelokuvan pariin. Lopputuloksena on erinomainen western.

.

Lahjakkaat ja omaperäiset veljekset tunnetaan luovuudestaan ja kierohkosta huumoristaan. He surffaavat sujuvasti elokuvan lajityypistä toiseen. Kova kuin kivi perustuu Charles Portisin vuonna 1968 ilmestyneeseen lännenromaaniin, joka päätyi valkokankaalle jo seuraavana vuonna. Tuolloin Rooster Cogburnia esittänyt westernin ruumiillistuma John Wayne sai elokuvasta pitkän uransa ainoan Oscarin.

.

Kova kuin kivi ei silti ole mikään mikrouunissa pikalämmitetty ruoantähde. Coenin veljesten uudelleen käsikirjoittama ja taitavasti roolittama länkkäri on kuin aito teksasilainen lankkupihvi, hieman rasvainen, mutta varmasti ravitseva. Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeinen ajankuva on luotu uskottavasti, tarinassa riittää dramatiikkaa, dialogi on nautittavaa ja näyttelijätyö on kauttaaltaan erinomaista. Mitä muuta voi katsoja elokuvalta toivoa?

Filmi kertoo 14-vuotiaasta Mattie Rossista (Hailee Steinfeld), joka on vannonut kostavansa isänsä kuoleman. Mattie palkkaa kaupungin kovimman seriffin, viskiinmenevän ja liipasinherkän Rooster Cogburnin (Jeff Bridges), jäljittämään isän murhannutta Tom Chaneyta (Josh Brolin). Mukaan liittyvät myös Texasin ratsupoliisi  LaBoeuf (Matt Damon) sekä Mattie itse miesten vastusteluista huolimatta.

Henkipaton jäljitys vie kolmikon kauas erämaahan ja lopulta vuoristoon, jonne rosvot ovat kätkeytyneet. Matkalla Mattie oppii arvostamaan Cogburnin rohkeutta ja erätaitoja, ja tämä taas nuoren tytön sisukkuutta ja määrätietoisuutta.

Elokuvan näyttelijöistä Jeff Bridges tekee äreänä Roosterina monumentaalisen roolisuorituksen. Josh Brolin on lainsuojattoman roolissa vakuuttava, Matt Damon Texas rangerina vähäeleisen tyylikäs. Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin vasta 14-vuotias Hailee Steinfeld. Hänen Mattiensa on ilmeikäs ja tunteikas lapsinainen. Nuori näyttelijä tekee Mattiena niin aidon, koskettavan ja moniulotteisen roolityön, ettei sivuosa-Oscar ole helmikuussa todellakaan kaukana.

Pääkuvaaja Roger Deakinsin romanttinen kameratyö sopii filmin karuun miljööseen, jossa vanha länsi elää ja hengittää yhä. Elokuvan trailerin löydät tästä.

 

Seriffi Cogburn (Jeff Bridges) ja Mattie (Hailee Steinfeld).

Kubrickin hyytävä Hohto elokuvakerhon klassikkona ke 9.2.

Perfektionistina tunnetun elokuvaohjaaja Stanley Kubrickin legendaarinen Hohto (The Shining, 1980) esitetään Järvilakeuden elokuvakerhossa keskiviikkona 9.2.2011. Esitys alkaa Y-Kinossa klo 18.00.

Hohto kuuluu kauhuelokuvien ehdottomaan aateliin. Hyvä arvostelun tästä psykologisesta kauhufilmistä löydät Kansallisesta audiovisuaalisesta elokuva-arkistosta. Tutustu elokuvaan oheisesta linkistä. Hyytävää elokuvailtaa!

        Jack Nicholson Hohdon sekopäisenä perheenisänä.        

Rare Exports ja Napapiirin sankarit kahmivat Jussi-patsaita

Kotimaiselle elokuvalle vuosi 2010 oli menestyksekäs. Yli kaksi miljoonaa katsojaa ja useita menestysfilmejä. Jussi-patsaita jaettiin sunnuntaina 6.2.2011 parhaille suomalaisille elokuvantekijöille. Erityisen hyvin menestyivät Rare Exports ja Napapiirin sankarit.

Jussi-patsaat 2011:

Paras naissivuosa: Sara Melleri, Sisko tahtoisin jäädä
Paras käsikirjoitus: Pekko Pesonen, Napapiirin sankarit.
Paras miessivuosa: Sampo Sarkola, Kohtaamisia
Paras puvustus: Saija Siekkinen, Rare Exports
Paras lavastus: Jalmari Helander, Rare Exports
Paras leikkaus: Kimmo Taavila, Rare Exports
Paras äänisuunnittelu: Tuomas Seppänen, Timo Anttila ja Jussi Honka: Rare Exports
Paras musiikki: Juri Seppä ja Miska Seppä: Rare Exports
Paras dokumentti: Miesten vuoro: Joonas Berghäll ja Mika Hotakainen
Paras naispääosa: Katja Küttner, Prinsessa
Paras miespääosa: Ville Virtanen, Paha perhe
Yleisön suosikki: Napapiirin sankarit
Paras ohjaus: Dome Karukoski, Napapiirin sankarit
Paras elokuva: Napapiirin sankarit

Huikea pakomatka Siperiasta yli maailman katon Intiaan

Australialainen elokuvaohjaaja Peter Weir tunnetaan mestarillisena ohjaajana. Hänen tunnettuja filmejään ovat amish-yhteisöön sijoittuva Peter Weirin todistaja (1985), sotaelokuva Gallipoli (1981), sisäoppilaitosdraama Kuolleiden runoilijoiden seura (1989) ja meriaiheinen Master and Commander: Maailman laidalla (2003). Weir pitää elokuvaprojektiensa välillä pitkiäkin taukoja. Hänen uusin elokuvansa The Way Back (2010) kertoo kuukausien huikeasta pakomatkasta siperialaiselta vankileiriltä Intiaan.

Elokuva perustuu puolalaisen sotilaan Slavomir Rawiczin englanninkieliseen romaaniin The Long Walk: The True Story of a Trek to Freedom. Kirjassa Rawicz väittää paenneensa siperialaiselta vankileiriltä toisen maailmansodan aikana ja päätyneensä aina Intiaan asti. Kirjasta tuli myyntimenestys ja se on käännetty 25 kielelle. Ison-Britannian yleisradioyhtiö BBC:n esiin kaivamien todisteiden perusteella tarina on ilmeisesti osin kuvitteellinen, sillä puolalainen vapautettiin vankileiriltä Neuvostoliitossa v. 1942 yleisen armahduksen perusteella.

Oli pakomatka sitten yksityiskohdiltaan totta tai ei, itse tarina on huikea. Elokuva käynnistyy petoksesta. Neuvostojoukot vangitsevat filmin puolalaisen päähenkilön Januszin (Jim Sturgess) tämän vaimon ilmiannon perusteella. Janusz joutuu neuvostodiktattori Josif Stalinin surullisenkuuluisaan gulagiin. Brutaaliin työleiriin on teljetty Stalinin poliittisia vastustajia, kaljuiksi ajeltuja rikollisia ja kuoleman partaalla hoippuvia nälkiintyneitä muita vankeja. Leirin arkea leimaavat aliravitsemus, piikkilanka, sudet ja kaikkialle tunkeutuva kylmyys.

Janusz ja kuusi muuta vankia onnistuvat kuitenkin pakenemaan gulagista, mistä alkaa todellinen odysseia. Pakoretkestä tulee piinaava taivallus halki Siperian ja Mongolian, näännyttävän Gobin autiomaan ja lopulta yli Himalajan, maailman katon. Villi ja kaunis luonto osoittautuu viholliseksi. Hypotermia, nälkä, nestehukka, hiekkamyrskyt ja loputon auringon paahde kuluttavat matkaajia. Energian säästämiseksi puhumiseen ei paljoa voimia kuluteta. The Way Back onkin hyvin niukka elokuva dialogiltaan.

Vankileiriltä paenneista henkilöistä voimakkaimmin nousevat Januszin ohella esiin venäläinen gangsteri Valka (Colin Farrell) ja Ed Harrisin esittämä amerikkalainen Mr. Smith. Matkan varrella mukaan liittyy nuori puolatar Irene (Saoirse Ronan). Toisin kun voisi olettaa, romantiikka ei kuitenkaan puhkea kukkaan kovin miehisellä taivalluksella.

Peter Weirin kuvaaja Russel Boyd tekee mestarillista työtä. Hänen kameransa tallettaa huikeita maisemakuvauksia Mongoliasta Himalajalle. Kuvauksen varjoon jää pohdinta muutamista eloonjäämisen kannalta merkityksellisistä seikoista. Kuinka entiset vangit löysivät vettä autiomaasta? Miten he saivat saivat estettyä lihan pilaantumisen? Kuinka vangeilla oli niinkin hyvät jalkineet käytössään.

Pienistä kömpelyyksistä huolimatta The Way Back on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Elokuvan trailerin löydät tästä.

Kirjeen sulle kirjootan

Ranskalaiselokuva Täysihoito (2010) sopii tähän kylmään ja pimeään vuodenaikaan kuin porkkana lumiukon nenäksi. Elokuva sijoittuu Ranskan etelärannikon nimettömään pikkukaupunkiin, jossa viehättävä Émilie (Audrey Tautou) pitää Heitukka-kauneushoitolaa.

Suklaasilmäinen Émilie saa kauniin, mutta nimettömän rakkauskirjeen. Jostain syystä kauneushoitolan pitäjä ei lämpene kirjeelle. Sen sijaan Émilie vaihtaa rakkauskirjeeseen saajan nimen ja lähettää kirjeen avioerosta kärsivälle  äidilleen Maddylle (Nathalie Baye). Maddy on kirjeestä haltioissaan – ja odottaa uutta kirjettä sydän pamppaillen.

Äitinsä ilahduttamiseksi Émilie ryhtyy tehtailemaan uusia intohimoisia kirjeitä. Valitettavasti hänen kynäilynsä ei ole läheskään samaa tasoa kuin alkuperäisen kirjeen lähettäneen korkeakoulutetun sähkömies Jeanin (Sami Bouajila), joka työskentelee kauneushoitolassa. Kun Maddy näkee Jeanin toimittavan yhden Émilien kirjeistä, hän luulee nuoren miehen rakastuneen itseensä. Farssin ainekset ovat kasassa – ja ihmissuhdesoppa valmis.

Täysihoito rakentuu aika lailla Audrey Tautoun karisman varaan. Ranskatar valloitti maailman romanttisessa komediassa Amélie (2001). Täysihoidossa hurmaava ranskatar ei ole luonnollisimmillaan. Jeanin palvonta tytärtä kohtaan tuntuu oudonta, koska Émilie on aika lailla viileä ja itsekeskeinen kaunotar. Äidilleen tiuskiva ja vodkalla käyvä Émilie ei herätä erityisiä sympatioita katsojassa.

Tautoulle ja elokuvan ohjanneelle Pierre Salvadorille kyseessä on jo toinen yhteinen filmi. Pari teki jo vuonna 2006 Rivieran rikkaiden luksuselämään liittyneen Hinnasta viis –elokuvan, jonka teemana oli maksettu rakkaus.

Vajavaisenakin tämä kepeä ihmissuhdefarssi pesee kevysti Hollywoodin tusinatuotannon. Toivoisin kauhavalaistenkin löytävän vähitellen eurooppalaisen elokuvan. Maailman elokuvatarjontaan kuuluu niin paljon muutakin kuin amerikkalaista ja kotimaista elokuvaa sekä japanilaista animea.

Elokuvan trailerin löydät tästä. 

 

Tytär Émilie (Audrey Tautou ja

äitinsä Maddy (Nathalie Baye)

                                                       

Turistina tasapaksussa trillerissä

Hollywoodin kirkkaimpiin tähtiin kuuluvat Angelina Jolie ja Johnny Depp tahkoavat taaloja filmistä toiseen. Tähtipari nähdään päärooleissa saksalaisen ohjaajan  Florian Henckel von Donnersmarckin tusinatrillerissä The Tourist (2010). Valitettavasti ohjaaja ei saa paljoakaan irti karismaattisista ja valovoimaisista tähdistään.

”Turisti” käynnistyy Pariisista, jossa Jolien esittämä kaunotar Elise Clifton-Ward on poliisien tarkan silmälläpidon kohteena. Interpol ja sen sinnikäs komisario Acheson (Paul Bettany) pyrkivät hänen avullaan saamaan satimeen eurooppalaiselta gangsterilta Shaw’lta  (Steven Berkoff) yli 740 miljoonaa euroa huijanneen sijoituspankkiiri Alexander Piercen. Hänen nappaamisensa osoittautuu kuitenkin yllättävän vaikeaksi.

Piercen kaunis heila saa miesystävältään ohjeet suunnata Venetsiaan. Junamatkallaan halki Ranskan ja Pohjois-Italian Elise tutustuu amerikkalaiseen matematiikan opettajaan Frank Tupeloon (Johnny Depp). Miesten päät kääntävä Elise hurmaa pian myös Frankin, joka saa maistaa kaunottaren seurassa luksusta ja glamouria. Tietämättään Frank on osa Elisen suunnitelmaa.

Venetsiassa salaperäistä Alexanderia jäljittävät kaikki. Elise ja Frank yrittävät löytää Alexanderin ennen Interpolia ja Reginal Shaw’n johtamaa venäläistä mafiajoukkoa. Kaupungin kanavilla käy kuhina, kun osapuolet ajavat toisiaan takaa pitkin gondolien ja keskiaikaisten siltojen täplittämää katukuvaa. Loistavien palatsien katveessa poliisi on lahjottavissa ja ihmishenki halpa.

Turistin nimi leffalle on siinä mielessä osuva, että elokuva on kuin pitkitetty matkailumainos. Nimitys on elokuvassa varattu Frankille, joka osoittautuu yllättävän sitkeäksi sissiksi ollakseen siviilissä opettaja. Johnny Depp tekee rutiinimaisen roolityön. Frankin ja Elisen suhteessa liekki palaa, muttei loimua.

Turistin ongelmaksi koituu laahaava käsikirjoitus. Toisaalta kamera tuntuu rakastavan liiankin paljon Angelina Jolieta, joka purjehtii piikkareineen ja muotiluomuksineen kohtauksesta toiseen. Leffa on kuin pitkitetty catwalk, jolla yksi maailman kauneimmista naisista tepastelee. Tähtiparin ja loppuratkaisun takia The Touristin jaksaa kuitenkin katsoa loppuun. Niin, ja onhan Frankin pinkominen pyjamassa yli Venetsian kattojen roistojen jahtaamana humoristinen ja näkemisen arvoinen kohtaus.

Elokuvan trailerin löydät tästä.