Uusi Kalevala haastaa katsojan

      

                                      Sampo (Tommi Eronen) ja Aino (Pirjo Lonka) ovat 
                               Kalevala - Uusi aika -elokuvan keskeisissä rooleissa.
 

Ohjaaja Jari Halonen tekee elokuvia harvakseltaan. Hänen edellinen pitkä elokuvansa Aleksis Kiven elämä valmistui jo 2002. Halonen tunnetaan oman polkunsa tallaajana. Koska hänen elokuvansa eivät ole valtavirtaa, on rahat tuotantoon työläs kerätä.

Tämä pätee myös hänen uutuuselokuvaansa Kalevala – Uusi aika (2013). Sen tuotantobudjetti on ollut vain noin neljännesmiljoona euroa. Jari Halonen on itse sekä käsikirjoittanut, ohjannut että tuottanut elokuvan. Tuloksena on filosofinen, kunnianhimoinen, mutta samalla varsin sekava elokuva, joka avautuu parhaiten vain tekijälleen.

Halosen Kalevala ei ole kansallisen herättäjämme Elias Lönnrothin maailman päivitetty tulkinta. Leffa liikkuu kahdella aikatasolla. Elokuva käynnistyy viikinkien ja Pohjolan emännän Louhen johtamien joukkojen vyöryllä pakanalliseen itämaahan, jossa he alistavat rautakauden suomalaiset, Kalevan kyläläiset. Louhen tähtäimessä on seppä Ilmarisen takoma ihmekone Sampo, joka jauhaa rikkauksia omistajilleen.

Toinen taso löytyy nykyajasta, jossa suuri kansainvälinen konserni on tuomassa markkinoille ihmisen mieleen vaikuttavan virtuaalilaitteen. Toimitusjohtaja Sampo Väinölä (Tommi Eronen) on kuitenkin katkeamaisillaan monien paineiden ristitulessa. Erityisen uhan muodostaa hänelle pahan Kurtin (Konsta Mäkelä) ahneus, joka säteilee niin monen ihmisen elämään. Sampo tulee kuitenkin tietoiseksi muinaisesta kalevalaisesta maailmasta ja huomaa olevansa mukana Kalevalan ja Pohjolan ikuisessa taistelussa.

Tasoista Kalevala on kiintoisampi ja sen sankarit Väinämöinen (Ari Vakkilainen), seppä Ilmarinen (Jari Halonen), Kullervo (Pauli Poranen), Louhi (Tanja-Lotta Räikkä) ja Aino (Pirjo Lonka) nykyaikaisia vastinparejaan uskottavampia. Nykytasolta löytyvät kuitenkin elokuvan parhaat näyttelijäsuoritukset. Erityisesti Sampon kovaotteinen veli Jokkeri (Ville Tiihonen) ja Antti (Olavi Uusivirta) ovat väkeviä ja moniulotteisia rooleissaan.

Jari Haloselle alkuperäisen Kalevalan keskeinen anti on mytologisessa maailmanselityksessä, joka antaa tietoa henkisen kasvun mahdollisuudesta. Kauhavan ensi-illassa vieraillut ohjaaja ilmoitti tähtäävänsä totuuteen. Elokuvan draaman kaarta pätkivätkin pahasti Halosen filosofiset väliotsikoinnit. Elokuvan mieleenpainuvin ja teosta osittain selittävä aforismi kiteytyy seuraavasti: ”Jos meidän pitää elää kahta elämää, toinen niistä on valetta.”

Vähemmän henkistyneelle katsojalle uusi Kalevala on puuduttava kokemus, jota visuaalisen ilmeen vähäisyys vaikeuttaa entisestään. Vielä rautakautta kuvatessaan Halonen käyttää runsaasti ulkokuvia. Nykytaso on sen sijaan kuvattu pääosin tylsissä sisätiloissa.

Filmin visuaalista ilmettä rasittavat myös runsaat lähikuvat. Niistä välittyvät valitettavasti myös Jouko Turkan teatteriopit sisäistäneen Halosen mieltymys turkkamaiseen ilmaisuun. Katsojaa alkaa vähitellen ärsyttää ihmisen eritteiden kirjo näyttelijöiden kasvoilla. Verta, hikeä, räkää ja kyyneleitä on yksinkertaisesti liikaa tässä elokuvassa.

Katsojalle Kalevala – Uusi aika on haasteellinen katseltava. Mutta kaikkien elokuvien ei tarvitse olla köykäistä unelmahöttöä. Jari Halonen saakin pisteet uskalluksestaan, tinkimättömyydestään ja rohkeudestaan kulkea omia polkujaan todellisen taiteilijan tavoin.

Elokuvan trailerin löydät tästä.