sydänkirurgi Hasnat Khanin (Naveen Andrews) sylissä.
On jotenkin kohtalon ivaa, että Y-Kinossa tulivat
samanaikaisesti ensi-iltaan elokuvateatterin vuoden paras leffa Gravity 3D (2013) ja surkein
draamaelokuva Diana (2013).
1990-luvun tunnetuimmasta ja ehkä rakastetuimmasta naisesta on saatu aikaan siirappinen
ja lähes silkkaa fantasiaa oleva tekele. Komealla Hitler-elokuvallaan Perikato (2004) mainetta niittänyt Oliver Hirschbiegel on ohjannut
elämänsä flopin.
Elokuva keskittyy Walesin prinsessan viimeiseen kahteen vuoteen
ennen hänen traagista kuolemaansa Pariisissa v. 1997. Filmi perustuu Kate Snellin teokseen Diana: Her Last Love (2001). Elokuva ja
kirja kuvaavat molemmat Dianan kaksi vuotta kestänyttä rakkaussuhdetta
pakistanilaiseen sydänkirurgi Hasnat
Khaniin. Suhde oli päättynyt vain muutamia viikkoja ennen tuhoisaa
auto-onnettomuutta.
Diana esittää prinsessan yhdenlaisena marttyyrinä. Takana
ovat vuoden 1981 satuhäät, joita seurasi 750 miljonaa ihmistä, ja onneton
avioliitto prinssi Charlesin kanssa.
Aikansa tunnetuin nainen on kaikkien silmätikku: median ihailema ja vainoama,
kansan rakastama, Windsoreiden kuningassuvun halveksima.
Elokuvan yksi heikkous on sen yksisilmäisyys. Asioita
käsitellään täysin Dianan oletetusta näkökulmasta. Kuningasperheestä – ja
erityisesti prinssi Charlesista tai kuningatar Elisabeth II:sta – ei
ääntä pidetä. Dianan pojista Williamista ja Harrystä näkyy vilahdukselta selkä
heidän kiirehtiessään helikopteriin leffan kannalta täysin tarpeettomassa
kohtauksessa.
Elokuvan onnistumisen kannalta käsikirjoitus ja
näyttelijöiden valinta (casting) ovat ratkaisevan tärkeitä. Käsikirjoitus,
jonka on kyhännyt Stephen Jeffreys,
on kamala. Leffan dialogi on täynnä latteuksia ja siirappia. Dianaa näyttelevä
viehättävä australialais-brittiläinen Naomi
Watts on nähnyt paljon vaivaa opetellakseen Dianan puhe- ja kävelytyylin ja
ylipäänsä body languagen. Vaaleaverikkö selviytyy roolistaan aika puhtain
paperein, vaikkei hänen Dianansa tuo juuri uutta aiemmin tiedettyyn.
Castingin heikko lenkki on kohutun Lost-televisiosarjan entinen komea ja karismaattinen Sayid (Naveen Andrews), joka on tässä elokuvassa varjo entisestään.
Andrews’in esittämä Khan on kömpelö ja yksi-ilmeinen. Naomi Wattsin
läpimurtoelokuvassa King Kong (2005)
kaunottaren tärkein vastanäyttelijä oli jättiläisgorilla, joka ilmeiden
määrässä ja häntä kohtaan osoittamissaan tunteissaan hakkaa kirkkaasti herra
Andrewsin. Dianan ja Khanin väliltä puuttuvat elokuvassa kipinät, keskinäinen
kemia ja intohimo. Ainoa uskottava tunteiden räiskähdys on elokuvan lopun
puistokohtauksessa.
Prinsessan ja sydänkirurgin suhteessa on paljon oletettua ja
kuviteltua. Toinen ei voi asiasta enää kertoa – ja toinen ei halua. Daily Mailin elokuisessa haastattelussa
todellinen Hasnat Khan kertoi elokuvan valehtevan monessa suhteessa.
Diana, sydänten kuningatar, olisi ansainnut paremman
elämänkertaelokuvan. Hirschbiegelin filmi ei tuo juuri uutta Walesin prinsessan
henkilökuvaan. Hänen loppuaikojensa tärkeätä työtä maamiinojen ja AIDSin uhrien
auttamiseksi esitellään onneksi jonkin verran.
Elokuvan trailerin löydät tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti