Ainon (Pamela Tola, oik.) on lyötävä kivutakseen huipulle.
Arto Halosen
uutuuselokuvaa Isänmaallinen mies (2013)
voi pitää jatkona hänen laadukkaalle urheiludokumentilleen Sinivalkoinen valhe (2012). Dokumentti toi esiin maastohiihtoon
vuosikymmenien aikana pesiytyneen doping-ongelman, jota Halonen käsitteli ansiokkaasti
ja monipuolisesti. Siitä huolimatta Sinivalkoinen valhe sai monissa
urheilupiireissä hyisen vastaanoton, ja ohjaajaa pidettiin oman pesän likaajana.
Isänmaallinen mies lähestyy dopingia draamakomedian
näkökulmasta. Huumoriakin toki elokuvasta löytyy, mutta aiheen vakavuuden takia
elokuva on maalattu tummin sävyin. Näin elokuva lähestyy vääjäämättä
tragikomediaa.
Uutuusfilmi ajoittuu 1980-luvun huimiin hiihtovuosiin. Elokuvan
päähenkilö Toivo (Martti Suosalo) saa latojan tehtävistään potkut. Mies päättää
käydä luovuttamassa vertaan, mikä mullistaa hänen elämänsä. Toivon hemoglobiiniarvot ovat yhtä huikean korkeat kuin takavuosien hiihtäjälegenda Eero Mäntyrannalla, ja lääkäri järjestääkin
hänet yhteyteen Suomen hiihtomaajoukkueen valmennusryhmän kanssa. Tuota pikaa Toivo värvätään huoltoryhmään Suomen salaiseksi aseeksi, kun tämä on
tunnustanut haluavansa olla isänmaallinen mies.
Kyse on aluksi veridopingista. Toivo on se
hemoglobiinitankki, josta valutetaan verta joukkueen huippulupaukselle Ainolle (Pamela Tola) kovien kisojen alla. Viehättävä, mutta
päämäärätietoinen Aino tekee parhaansa syöstäkseen hiihtokuningatar Marjatta Karhumäen (Satu Paavola) valtaistuimeltaan. Vain siten avautuu menestys
kovissa kansainvälisissä kisoissa.
Raikas, iloinen ja kunnianhimoinen Aino saa Toivolta verta,
mutta myös suuren osan sydäntä. Väsähtänyt viisikymppinen vireytyy nuoren
naisen läheisyydessä. Elovena-tyttöä muistuttava hiihtäjätär hallitsee kuitenkin
myös laskelmoinnin taidon, ja pian Toivo huomaa olevansa sotkeutunut yhä
syvemmälle dopingiin ja ihmissuhdeongelmiin.
Pirkko-vaimo (Pirjo Lonka) nalkuttaa, Aino ihastuu
nuorempaan. Toivo vaipuu ajalle tyypilliseen ”henkilökohtaiseen ongelmaan” eikä
lohtua suo edes stripparin sylitanssi. Myös hiihtojoukkueen valmennuskolmikko Ilmo (Janne Reinikainen), Pakarinen
(Mikko Kouki) ja Kataja (Hannu-Pekka Björkman) heittäytyy tylyksi. Epäluotettava ”vieraissa
juokseva veritankki” ei sympatioita kerää.
Elokuvan tummiin juonteisiin eivät kuulu vain steroidit, epo
ja veridoping. Isänmaallisen miehen synkin puoli on urheilumaailman
laajamittainen hyväksikäyttö. Pärjätäkseen kilpakentillä on monen urheilijan valittava
piristeet. Paineita tähän luovat lääkärit, valmentajat, joukkueenjohto,
penkkiurheilijat ja urheilija itsekin. Toivoakin voidellaan varajohtajan
tittelillä ja muhkealla palkankorotuksella. Raha, korruptio ja doping muodostavat
vahvan epäpyhän kolmiliiton. Julkisuus ja urheiluhullu katajainen kansa
seppelöivät voittajat ja sylkevät epäonnistujia.
Kehäraakiksi vajonnutta Toivoa kuitenkin tarvitaan, kun
huippuvireeseen yltänyttä Ainoa kohtaa katastrofi juuri ennen olympialaisten
päämatkaa. Isänmaallinen mies laittaa itsensä vielä kerran likoon. Miten tässä
käy, sen kertoo elokuva.
Arto Halosen ja Helsingin Sanomien toimittaja Jouni K. Kemppaisen käsikirjoittama
elokuva on kelpo kotimainen, muttei fiktion keinoin pääse niin syvälle ja
lähelle doping-totuutta kuin Sinivalkoinen valhe. Yhdessä asiassa elokuva on
todella onnistunut: casting eli roolitus toimii upeasti. Martti Suosalo on
ulkopuolisen roolissaan todella mainio. Pamela Tola tekee takuuvarmaa työtä ja
Hannu-Pekka Björkman Katajana on hetkittäin riemastuttava. Myös muut
näyttelijät tekevät työtään ammattitaidolla.
Innokkaalle penkkiurheilijalle osa nautinnosta syntyy siitä,
kun hän pohtii elokuvan roolihenkilöiden esikuvia. Itsekin uskon tunnistaneeni
aika monta. On sääli, että Lahden MM-kisojen doping-katastrofi vuonna 2001
heikensi niin paljon tämän hienon urheilulajin asemaa.
Elokuvan trailerin löydät tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti