Sampo (Tommi Eronen) ja Aino (Pirjo Lonka) ovat
Kalevala - Uusi aika -elokuvan keskeisissä rooleissa.
Ohjaaja Jari Halonen
tekee elokuvia harvakseltaan. Hänen edellinen pitkä elokuvansa Aleksis Kiven elämä valmistui jo 2002.
Halonen tunnetaan oman polkunsa tallaajana. Koska hänen elokuvansa eivät ole
valtavirtaa, on rahat tuotantoon työläs kerätä.
Tämä pätee myös hänen uutuuselokuvaansa Kalevala – Uusi aika (2013). Sen
tuotantobudjetti on ollut vain noin neljännesmiljoona euroa. Jari Halonen on
itse sekä käsikirjoittanut, ohjannut että tuottanut elokuvan. Tuloksena on
filosofinen, kunnianhimoinen, mutta samalla varsin sekava elokuva, joka avautuu
parhaiten vain tekijälleen.
Halosen Kalevala ei ole kansallisen herättäjämme Elias Lönnrothin maailman päivitetty
tulkinta. Leffa liikkuu kahdella aikatasolla. Elokuva käynnistyy viikinkien ja
Pohjolan emännän Louhen johtamien joukkojen vyöryllä pakanalliseen itämaahan,
jossa he alistavat rautakauden suomalaiset, Kalevan kyläläiset. Louhen
tähtäimessä on seppä Ilmarisen takoma ihmekone Sampo, joka jauhaa rikkauksia omistajilleen.
Toinen taso löytyy nykyajasta, jossa suuri kansainvälinen
konserni on tuomassa markkinoille ihmisen mieleen vaikuttavan
virtuaalilaitteen. Toimitusjohtaja Sampo
Väinölä (Tommi Eronen) on
kuitenkin katkeamaisillaan monien paineiden ristitulessa. Erityisen uhan
muodostaa hänelle pahan Kurtin (Konsta Mäkelä) ahneus, joka säteilee niin monen ihmisen elämään. Sampo
tulee kuitenkin tietoiseksi muinaisesta kalevalaisesta maailmasta ja huomaa
olevansa mukana Kalevalan ja Pohjolan ikuisessa taistelussa.
Tasoista Kalevala on kiintoisampi ja sen sankarit Väinämöinen (Ari Vakkilainen), seppä
Ilmarinen (Jari Halonen), Kullervo (Pauli Poranen),
Louhi (Tanja-Lotta Räikkä) ja Aino
(Pirjo Lonka) nykyaikaisia
vastinparejaan uskottavampia. Nykytasolta löytyvät kuitenkin elokuvan parhaat
näyttelijäsuoritukset. Erityisesti Sampon kovaotteinen veli Jokkeri (Ville Tiihonen) ja Antti
(Olavi Uusivirta) ovat väkeviä ja
moniulotteisia rooleissaan.
Jari Haloselle alkuperäisen Kalevalan keskeinen anti on
mytologisessa maailmanselityksessä, joka antaa tietoa henkisen kasvun
mahdollisuudesta. Kauhavan ensi-illassa vieraillut ohjaaja ilmoitti tähtäävänsä
totuuteen. Elokuvan draaman kaarta pätkivätkin pahasti Halosen filosofiset
väliotsikoinnit. Elokuvan mieleenpainuvin ja teosta osittain selittävä aforismi
kiteytyy seuraavasti: ”Jos meidän pitää
elää kahta elämää, toinen niistä on valetta.”
Vähemmän henkistyneelle katsojalle uusi Kalevala on
puuduttava kokemus, jota visuaalisen ilmeen vähäisyys vaikeuttaa entisestään. Vielä
rautakautta kuvatessaan Halonen käyttää runsaasti ulkokuvia. Nykytaso on sen
sijaan kuvattu pääosin tylsissä sisätiloissa.
Filmin visuaalista ilmettä rasittavat myös runsaat
lähikuvat. Niistä välittyvät valitettavasti myös Jouko Turkan teatteriopit
sisäistäneen Halosen mieltymys turkkamaiseen ilmaisuun. Katsojaa alkaa
vähitellen ärsyttää ihmisen eritteiden kirjo näyttelijöiden kasvoilla. Verta,
hikeä, räkää ja kyyneleitä on yksinkertaisesti liikaa tässä elokuvassa.
Katsojalle Kalevala – Uusi aika on haasteellinen katseltava.
Mutta kaikkien elokuvien ei tarvitse olla köykäistä unelmahöttöä. Jari Halonen
saakin pisteet uskalluksestaan, tinkimättömyydestään ja rohkeudestaan kulkea
omia polkujaan todellisen taiteilijan tavoin.
Elokuvan trailerin löydät tästä.