Lätkälegenda numero kahdeksan

                      J-P Siilin dokumentti Selänne valottaa huippukiekkoilijan
                      arkea, ajatuksia ja perhe-elämää lähes kaksituntisen verran.

Ohjaaja JP Siili teki itsensä tunnetuksi pohjalaisissa elokuvateattereissa viimeistään draamaelokuvallaan Härmä (2012). Jo sitä ennen hän oli ohjannut leffat suomalaisesta rockyhtye Hurriganesista (Ganes 2007) ja rankan nuorisokuvauksen Hymypoika (2003). Nyt ohjaaja on tarttunut todelliseen jääkiekkolegendaan, Teemu Selänteeseen, dokumenttielokuvassaan Selänne (2013).

Anaheim Ducksin superhyökkääjä lienee tuttu lähes jokaiselle suomalaiselle. Selänne on todellinen huippu-urheilija vielä 43-vuotiaanakin. Dokumentti esittelee erittäin sosiaalisen, huipputaitavan, intohimoisen, itsekkään ja voitontahtoisen jääkiekkoilijan. Teemu Selänne on lajinsa edustavimpia mannekiineja, pienten ja vähän isompienkin tyttöjen päiväunien kohde, anoppien ihannevävy. Suositun, vaativan ja aggressiivisen lajin vauhdikas menijä on silti myös miesten mieleen.

Laitahyökkääjä Selänne on saavuttanut lajissaan paljon. Meriittilistalta tosin puuttuu olympiakulta, mutta mainetta ja mammonaa on kertynyt sitäkin enemmän. Selänne pitää pitkän uransa lisäksi tärkeimpänä saavutuksenaan NHL:n Stanley Cupin voittoa Anaheimin riveissä v. 2007. Entinen jokeripelaaja lienee Suomen kaikkien aikojen jääkiekkoilija, vaikkei hän urallaan ylläkään Edmonton Oilersin Jari Kurrin viiden Stanley Cup-voiton määrään.

Dokumentissa kamera kuljettaa Selänteen lapsuudesta nykypäivään, pikkupoika-ajan avojäiltä Anaheimin kotiareenaan ”The Pondiin”. Matkan varrella Teemua, hänen uraansa ja tekemisiään valottavat sisarukset, vanhemmat, nykyinen ydinperhe, ystävät, pelikaverit, valmentajat ja monet muut jääkiekon vaikuttajayksilöt Hjallis Harkimosta Kalervo Kummolaan. Katsojalle alati vaihtuvien puhuvien päiden seuraaminen on uuvuttava urakka, jonka pitkäveteisyyttä lisää huippu-urheilijan yletön kehuminen, joka lähestyy henkilöpalvontaa.

Selänne on ollut median kestosuosikki, josta Siilin henkilökuva ei juuri löydä säröjä. Dokumentissa mainitaan toki Selänteen aika heikko koulumenestys, isoveli Panun vankila-aika, rallikokeiluihin liittyvä onnettomuus, jatkuva myöhästeleminen ja perhe-elämän alisteisuus huippu-urheilijan pyrkimyksille. Silti Teemu on kuin teflonia, häneen ei lika juuri tartu. Jääkiekkoilun lieveilmiöihin kaukaloväkivaltaan tai dopingiin ei juuri dokumentissa puututa, vaikka esimerkiksi NHL:n aloitusvuonna tulokkaat keräävät yleensä yllättävän paljon uutta massaa. Johtuuko se vain kovuuden ja lihasvoiman hankinnasta, miettii kriittinen katsoja.

Dokumentista ei löydy myöskään elokuvalle tyypillistä draaman kaarta, kun Teemua on yritetty valottaa mahdollisimman monesta näkökulmasta. Henkilöhaastattelujen suuri määrä alkaa vähitellen pökerryttää ja tekee elokuvasta tasapaksun muiden kuin suurimpien lätkäfanien mielestä. Silti teemuselänteet ja sakukoivut ovat urheilijoina lapsille ja nuorille selvästi parempia esikuvia kuin jarkkoruudut ja jerekaralahdet.

Selänteen ura päättyy ilmeisesti kuluvan kauden jälkeen, ja hän on arvellut jatkavansa Anaheimissa jollain tavalla jääkiekkoilun merkeissä. En pitäisi mahdottomana, että tämä Jokereiden kasvatti saattaisi vielä muuttaa mielensä, ja siirtyä jäähdyttelemään kasvattiseuraansa. Etenkin kun Jokerit siirtyy ensi vuonna Itä-Euroopan rahakkaaseen KHL-kiekkoliigaan. Teemu Selänteen kiinnostava ratkaisu jää odottamaan ensi vuotta.

Dokumenttielokuvan trailerin löydät tästä.

                              

Valkoinen peura on yksi menestyneimmistä suomalaisista elokuvista

Tänään pe 27.9. klo 14.00 on Y-Kinossa vuorossa yksi suomalaisen elokuvan helmistä Ihme-Filmin esityssarjassa. Erik Blombergin ohjaama Valkoinen peura (1952) on myyttinen Lapin-tarina. Se on kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisleffoja, joka palkittiin mm. erikoispalkinnolla Cannesin elokuvajuhlilla. Mirjami Kuosmasen muodonmuutoksissa tummasta kaunottaresta valkeaksi peuraksi on voimaa, jota suomalainen naisnäyttelijä ei ole sen koommin ylittänyt. Miespääosan näyttelee Kalervo Nissilä.

Elokuvan esittelyn löydät Ihme-Filmistä tästä linkistä.

Äidinrakkaus muuttuu kahleeksi

                                Silmäterä kertoo Julian (Luna Leinonen Botero) ja
                                yh-äiti Marjan (Emmi Parviainen) tarinan.

Y-Kinon ensi-iltaan tullut Silmäterä (2013) on vaikuttava elokuva. Kyseessä on kokkolalaisen käsikirjoittaja-dramaturgi Jan Forsströmin ensimmäinen pitkä elokuva. Sen keskeisiin teemoihin kuuluvat läheisriippuvuus, vierauden pelko ja mielenterveyden horjuminen.

Elokuva käynnistyy yksinhuoltajaäiti Marjan (Emmi Parviainen) ja hänen seitsemänvuotiaan tyttärensä Julian (Luna Leinonen Botero) arjen ja keskinäisen suhteen kuvaamisesta. Marja jakaa aamuöisin postia ja omistautuu päivät pienelle tyttärelleen.  Äiti odottaa tyttäreltään vastapainoksi samanlaista omistautumista ja rakkaudenosoituksia.

Symbioottinen suhde näyttää vaarantuvan, kun äidin ja tyttären tekemisiä ryhtyy seuraamaan iranilainen maahanmuuttaja Kamaran (Mazdak Nassir). Mies on kiinnostunut Juliasta, jonka hän uskoo olevan tyttärensä. Marjan ei halua tätä Kamaranille myöntää, vaikka tytär onkin seurausta lyhytaikaisesta suhteesta mieheen. Yh-äidin huolet alkavat kasautua, kun Kamaran ryhtyy veljensä Alin (Bahram Peivastegan) ja vaimonsa Leenan (Terhi Suorlahti) kanssa painostamaan Marjaa saadakseen yhteyden tyttäreensä.

Äidin ja tyttären tueksi nousee kerrostalonaapuri Karin (Ylva Ekblad), eronnut lentoemäntä. Hänestä tulee kuunteleva korva ja auttava käsi Julialle ja Marjalle, jonka suhde omaan äitiinsä on viileä ja muodollinen. Karin on myös se henkilö, joka ensimmäisenä havaitsee Marjan henkisen tilan huonontumisen.

Lapseensa takertuva äiti kokee olevansa Kamaranin vainoama ja pelkää tyttärensä kaappaamista. Huoli ja stressi johtavat vähitellen siihen, että Marjan ote arjesta alkaa lipsua yhä enemmän. Hän varautuu kotinsa ja tyttärensä puolustamiseen yhä järeämmin asein. Kodista tulee linnoitus, ja Marjan äidinrakkaus käy pienelle tyttärelleen kahleeksi. Forsström rakentaa draaman kaaren taitavasti kohti loppuhuipennusta.

Elokuvan juoneen on jäänyt muutamia epäloogisuuksia. Marja ei missään vaiheessa pyri kunnolla selvittämään Kamaranin motiiveja. Tämän vaimon puuttuminen kuvioon tuntuu yhtä lailla epäuskottavalta. Samaa voi sanoa Marjan työnantajan oudosta toiminnasta työntekijänsä turvallisuuden takaamiseksi.

Silmäterä on hyvien näyttelijöiden elokuva. Ensimmäisenä on mainittava Juliaa näyttelevä Luna Leinonen Botero, joka on roolissaan niin aito kuin lapsi voi olla. Emma Parviainen on mielenterveydeltään järkkyvänä äitinä vakuuttava. Herkkä ja samanaikaisesti vahva roolisuoritus on hienoa työtä tältä todellisesta teatterisuvusta tulevalta nuorelta näyttelijältä. Kun vanhempina ovat Jussi Parviainen ja Sanna-Kaisa Palo, isoäitinä Ritva Valkama ja isoisoisänä Tauno Palo, ovat teatteriperinteet melkoiset.

Menestynyttä maahanmuuttajaa näyttelevä Mazdak Nassir tekee hyvin tasapainoisen suorituksen. Hänen veljensä kautta välittyy kuva myös niistä vieraan pelkoon liittyvistä ongelmista, jotka koskettavat monia maahanmuuttajia nyky-Suomessa.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

F1-titaanien huikea taisto

                    James Hunt (Chris Hemsworth) haastaa maailmanmestari Niki Laudan
                        (Daniel Brühl) vuoden 1976 formulasirkuksessa.

Ron Howardin uutuuselokuva Rush (2013) porautuu 1970-luvun formulasirkukseen – ja millä tavalla! Tuloksena on jännittävä, viihdyttävä ja visuaalisesti upea urheiluelokuva. F1-maailman vauhti, värikkyys ja kilpailijoiden vastakkainasettelu kiehtovat tässä draamassa niitäkin, joita autourheilu ei erikoisemmin kiinnosta.

Paljon elokuvan vetovoimasta perustuu kahden hyvin erilaisen formulakuskin keskinäiseen kilpailuun ja vihanpitoon. Britti James Hunt (Chris Hemsworth) heittää vakavan haasteen hallitsevalle mestarille itävaltalaiselle Niki Laudalle (Daniel Brühl) kauden 1976 GP-kisoissa. Ajankuva toteutetaan Howardin ohjauksessa mestarillisesti.

James Hunt on kilpaillut Niki Laudan kanssa jo nuorukaisena F3-kisoissa. Kumpikin nousee omiin kykyihinsä ja omiin rahoituskuvioihinsa nojautuen F1-rahasirkuksen parrasvaloihin. Molemmat jakavat kiihkeän kilpailuvietin ja halun nousta kuskeista parhaimmaksi autourheilun kuninkuusluokassa. Molemmat ovat häikäisevän taitavia kuljettajia, mutta ihmisinä hyvin erilaisia.

Britti Hunt on raikulipoika ja bilettäjä, joka villitsee naiset ja hurmaa yleisön. Vaalea komeus kaataa kaunottaret, mutta kumoaa huolestuttavaan tahtiin myös viinaa kitusiinsa. Mies polttaa kynttiläänsä molemmista päistä. Niki Lauda on ratojen teknokraatti, laskelmoiva, autojen säätämisen velho, ohjeita ja sääntöjä noudattava tosikko ja vaimoonsa kiintynyt. Daniel Brühl tuo mainiosti esiin niin ajajan viileän keskittymiskyvyn kuin hänen äkkipikaisuutensakin.

Formulamaailma näyttäytyy 500 hevosvoiman ärjyvinä moottoreina, kuminkatkun leijumisena ilmassa, tallien ja ajajien taistona, ammattitaitoa vaativina ajosuorituksina ja varikkoalueiden vipinänä. Formulakisat on hienosti kuvattu; ajamisen fyysisyys ja rankkuus välittyvät erinomaisesti katsojalle, joka tuskin itsekään välttyy adrenaliinin erittymiseltä. 1970-luvulla kuolema oli formuloissa aina läsnä. Nykyinen ringinkiertäminen tuntuu katsojasta paljon tylsemmältä puuhalta kuin 40 vuotta sitten.

Formuladraamaan tulee rutkasti lisää jännitettä, kun Niki Lauda palaa pahasti autoonsa Saksan GP:ssä elokuun 1976 alussa. Mies palaa kuitenkin kuoleman porteilta uskomattomalla sinnikkyydellään ja nousee vain 42 päivää onnettomuutensa jälkeen upealla ajollaan Monzassa Ferrari-kansan suosikiksi. Se on paljon mieheltä, joka oli muiden kuskien keskuudessa lähes samanlainen inhokki kuin Michael Schumacher myöhemmin.

Elokuva huipentuu kauden 1976 päättäneeseen Japanin GP-kisaan, joka ajettiin äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa. Kun Hunt ja Lauda iskevät visiirinsä alas kuin ritarit kypäränsä silmikon, liimautuu katsojakin penkkiinsä – ja jää odottamaan ruutulipun heilahdusta.

Rush on elokuvaelämys. Peter Morganin käsikirjoitus on vetävä, dialogi terävää, näyttelijäsuoritukset erinomaisia. Myös päähenkilöiden rakkaussuhteita valotetaan. Varsinainen piste iin päälle on erinomainen musiikki, joka luo sykkeen moottorimaailmaan. 70-luvun hitit David Bowiesta Sladeen ja Thin Lizzyyn jytisevät juuri oikealla tavalla.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

 

Ihmiset suviyössä on sodanjälkeinen klassikko kotimaisessa elokuvassa

                                  Helka (Eila Pehkonen) ja Arvid (Matti Oravisto)
                                  ovat elokuvan lemmenpari.

Ihmiset suviyössä (1948) on Valentin Vaalan ohjaama kotimaisen elokuvan klassikko, joka perustuu samannimiseen Frans Emil Sillanpään romaaniin (1934). Elokuva kertoo maalaispitäjän ihmisistä, joiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa yhden kesäyön aikana. Filmissä ehditään rakastaa ja vihata, tapella ja tappaa, syntyä ja kuolla ennen aamun valkenemista.

Lea Joutsenon, Usko Kempin ja Valentin Vaalan käsikirjoittama elokuva sai aikanaan hyvät arviot. Sen näyttelijäsuorituksia kehuttiin, ja Eino Heinon hienoa ja herkkää suomalaisen luonnon ja ihmisen kuvausta arvostettiin.

Ihmiset suviyössä nappasi vuonna 1949 puolet kotimaisista Jussi-palkinnoista. Näyttelijä-Jussit saivat Martti Katajisto (Nokia), Eero Roine (Syrjämäen Jalmari) ja Kaisu Leppänen (Mettälän Santra). Neljäs Jussi-patsas tuli käsikirjoituksesta.

Elokuvan henkilögalleriaan kuuluu kotimaisen elokuvan arkkityyppejä: katkera torppari, voimakastahtoinen emäntä ja puukkoon turvautuva tukkijätkä.

Voit lukea elokuvaan liittyvän Suomen valokuvataiteen museon arvostelun tästä linkistä.

Elämän virrassa lapsen silmin

                               Suvi (Milja Tuunainen), äiti (Matleena Kuusniemi,
                               isäpuoli (Samuli Edelmann) ja Pete (Olavi Angervo)
                               muodostavat uusioperheen, jonka elämää alkavat
                               varjostaa alkoholismi ja perheväkivalta.
                               Kuva: Solar-Films.
  

Suomalaisnäyttelijöiden tähtikaartiin kuuluva Peter Franzén herätti kolme vuotta sitten huomiota omasta lapsuudestaan kertovalla romaanilla Tumman veden päällä (2010). Nyt Franzén maalaa valkokankaalle lapsuutensa sisäiset maisemat ja ulkoiset miljööt samaan teokseen perustuvalla esikoisohjaustyöllään (2013). Tuloksena on hieno elokuva 6-vuotiaan Peten (Olavi Angervo) elämästä, jonka onnen hetkiä varjostavat isäpuolen alkoholinkäyttö ja perheväkivalta.

Peter Franzénin elokuva sijoittuu Keminmaalle, jossa Pete elää pikkupojan elämää äitinsä (Matleena Kuusniemi), pikkusiskonsa Suvin (Milja Tuunainen) ja isäpuolensa (Samuli Edelmann) kanssa. Äidillä on takanaan kariutunut avioliitto Peten biologisen isän Kaken (Peter Franzén) kanssa. Hän pyrkiikin rakentamaan uudesta liitostaan poliisimiehen kanssa perheidyllin ja rakastaa molempia lapsiaan ehdoitta.

Pete leikkii ikäistensä poikien tavoin, polkee vimmatusti lahjaksi saamallaan polkuautolla, keräilee kelju-k-kojootteja, pihistää pennejä ja sovittaa syntinsä naapurin tätiin tukeutuen ja tämän uhkeutta ihmetellen. Lapsen maailmassa reaalitodellisuus ja mielikuvitus sekoittuvat, uintireissusta poliisi-isän kanssa kasvaa pelottava kokemus, kun Pete luulee hukkuvansa jokeen. Papan kanssa ihmetellään talviyönä pienen talon kokoista tulipalloa. Oliko kyseessä pyrstötähti vai unennäkö, jää pikkupojallekin epäselväksi.

Peten vakaaseen maailmaan hiipii kuitenkin hiljalleen pahanenteinen muutos. Ihaltu isäpuoli vakuuttaa edelleen tykkäävänsä Petestä, vaikka tämä kuulisi ja näkisi mitä. Oudot äänet herättävät pian pojan öisin: riidat, itkut, kolinat. Kun pullon henki ottaa isän valtaansa, on perheen pelastauduttava. Turvatalona toimii etenkin äidin vanhempien koti.

Peten papan (Ismo Kallio) ja Elli-mummon (Marja Packalén) tarjoama tuki ja rakkaus ovat perheelle korvaamattomia. Pappa on verraton tarinankertoja, joka tutustuttaa Peten ja Suvin luontoon – on kyseessä sitten hiihtoretki tai hiirien hautajaiset. Sarkastinen mummo pitää maailman paikallaan tarjotessaan ehyttä arkea nisupullillaan ja marjapoiminta-askareillaan.

Isäpuolen alkoholismin syveneminen johtaa pahenevaan perheväkivaltaan ja ydinperheen pelastautumiseen, kun äidin henki alkaa olla uhattuna. Pelastuslautta kantaa kuitenkin Peten perhettä tummankin veden päällä. Toivo paremmasta elää koko elokuvan ajan keskellä koviakin kokemuksia.

Franzénin elokuva on hienosti toteutettu ajankuva 70-puolivälin jälkeisestä Keminmaasta ja Suomesta. Esineistö, puvusto ja liikennevälineet ovat aitoja. Oranssia, vihreätä ja ruskeata tihkuva värimaailma niin tuttua. Ohjaajan eleetön ja rauhallinen kuvakerronta sopii mainiosti rankkaan aihepiiriin.

Mikä tärkeintä, näyttelijä osaa ohjata näyttelijöitään. Samuli Edelman osaa tuoda hienosti esiin hahmonsa ristiriitaisuuden: välittävä isä kaikkoaa raivoavan rentun tieltä. Matleena Kuusniemi tekee kärsivällisenä vaimona ja huolehtivana äitinä vakuuttavaa työtä. Ismo Kallio ja Marja Packalén ovat Peten isovanhempina suorastaan rakastettavia.

Huikeimman roolityön tekee Peteä näyttelevä rovaniemeläinen Olavi Angervo. Hän on vahvasti läsnä jokaisessa otoksessa. Ilmeikäs ja iloinen poika kykenee viemään Petensä läpi sameiden vesien kohti valoa, iloa ja elämää. Suuri saavutus nuorelta taiteilijalta. 

Elokuvan trailerin löydät tästä.

                                         

Koskenlaskua ja intohimoista rakkautta

                           Moision ylpeä Kyllikki (Rakel Linnanheimo) ja naistenmies
                           Olavi Koskela (Kaarlo Oksanen).

Johannes Linnankosken 1905 ilmestynyt rakkausromaani Laulu tulipunaisesta kukasta on ainoa suomalainen teos, joka on saanut elokuva-asun viidesti. Teuvo Tulion ohjaustyö vuodelta 1938 on niistä kolmas ja tunnetuin. Linnankosken romaanissa ohjaajaa kiinnostivat erityisesti koskenlaskujaksot ja intensiiviset rakkauskohtaukset.

Filmin päähenkilö on Koskelan Olavi (Kaarlo Oksanen), maatalon nuorempi poika, jolla on tulinen temperamentti ja voimakkaat tunteet. Olavi vikittelee talon piiat ja hurmaa tukkilaiseksi päädyttyään kunkin kylän kauneimman naisen. Valloituksilleen mies antaa lempinimiä: Elämänlanka, Gaselli, Annansilmä ja Tuomenkukka. Naiset ja maisemat vaihtuvat, kunnes Olavi kohtaa elämänsä haasteen.

Moision suuren talon tytär Kyllikki (Rakel Linnanheimo) suhtautuu ylpeästi Olavin lähentymisyrityksiin. Hänet saadakseen Olavin on osoitettava miehuutensa ja urhoollisuutensa. Miehen on laskettava vaarallinen koski vastoin kylän miesten epäilyjä ja huolimatta tuhannen markan vedonlyönnistä. Koskenlaskija onnistuu ja lukee oikein Kyllikin lupaaman merkin. Parin välille puhkeaa romanssi, joka saa aistillisen ilmiasun Olavin ja Kyllikin alastonuinnissa yli joen, koska kilpakosija Toivo (Onni Veijonen) on vienyt lautan. Rakastavaisten avioliitto kariutuu kuitenkin Kyllikin isän (Veikko Linna) vastustukseen. Tukkisouvari saa mennä.

Synkistelevä Olavi tarttuu pulloon ja hakeutuu kaupungissa ilotaloon, jossa yksi hänen viettelemistään neidoista työskentelee miehen tietämättä. Kun hän paluumatkallaan poikkeaa erääseen taloon ja löytää sieltä valloittamansa Pihlajantertun (Maire Ranius) emäntänä, on Olavin harkittava uutta suuntaa elämälleen. Rikkaan talon perijäksi noussut mies uudistaa Kyllikin kosinnan – ja tällä kertaa morsiamen isä lopulta suostuu asiaan. Ennen lopputekstejä on kuitenkin edessä vielä monta juonenkäännettä.

Laulu tulipunaisesta kukasta heijastelee Teuvo Tulion tavaramerkkejä: melodramaattisia juonenkäänteitä, voimakasta kuvallista ilmaisua sekä aistillisuuden korostamista. Esimerkiksi alastonuintikohtaus oli 30-luvun mittapuilla arvioituna rohkea otos. Kesäisen maiseman sävykkyys, intohimoiset lähikuvat ja rakkauden värähtelyt on vangittu taitavaksi kuvakerronnaksi. Osa kohtauksista tuntuu kuitenkin katsojasta liiaksi venytetyiltä.

Elokuvan keskeisiin teemoihin kuuluvat romaanin tavoin ihmisenä kasvu, rakkaus, syyllisyys ja sovitus.

Näyttelijöistä keskiöön nousevat vääjäämättä Kaarlo Oksanen ja Rakel Linnanheimo. Oksanen onnistuu piirtämään varsin onnistuneen kuvan tukkilais-donjuanista. Linnanheimossa ylpeä Kyllikki saa oivan tulkitsijan.