Moision ylpeä Kyllikki (Rakel Linnanheimo) ja naistenmies
Olavi Koskela (Kaarlo Oksanen).
Olavi Koskela (Kaarlo Oksanen).
Johannes Linnankosken
1905 ilmestynyt rakkausromaani Laulu
tulipunaisesta kukasta on ainoa suomalainen teos, joka on saanut
elokuva-asun viidesti. Teuvo Tulion
ohjaustyö vuodelta 1938 on niistä kolmas ja tunnetuin. Linnankosken romaanissa
ohjaajaa kiinnostivat erityisesti koskenlaskujaksot ja intensiiviset
rakkauskohtaukset.
Filmin päähenkilö on Koskelan
Olavi (Kaarlo Oksanen), maatalon
nuorempi poika, jolla on tulinen temperamentti ja voimakkaat tunteet. Olavi
vikittelee talon piiat ja hurmaa tukkilaiseksi päädyttyään kunkin kylän kauneimman
naisen. Valloituksilleen mies antaa lempinimiä: Elämänlanka, Gaselli,
Annansilmä ja Tuomenkukka. Naiset ja maisemat vaihtuvat, kunnes Olavi kohtaa
elämänsä haasteen.
Moision suuren talon tytär Kyllikki (Rakel Linnanheimo)
suhtautuu ylpeästi Olavin lähentymisyrityksiin. Hänet saadakseen Olavin on
osoitettava miehuutensa ja urhoollisuutensa. Miehen on laskettava vaarallinen
koski vastoin kylän miesten epäilyjä ja huolimatta tuhannen markan
vedonlyönnistä. Koskenlaskija onnistuu ja lukee oikein Kyllikin lupaaman
merkin. Parin välille puhkeaa romanssi, joka saa aistillisen ilmiasun Olavin ja
Kyllikin alastonuinnissa yli joen, koska kilpakosija Toivo (Onni Veijonen) on
vienyt lautan. Rakastavaisten avioliitto kariutuu kuitenkin Kyllikin isän (Veikko Linna) vastustukseen. Tukkisouvari saa mennä.
Synkistelevä Olavi tarttuu pulloon ja hakeutuu kaupungissa
ilotaloon, jossa yksi hänen viettelemistään neidoista työskentelee miehen
tietämättä. Kun hän paluumatkallaan poikkeaa erääseen taloon ja löytää sieltä valloittamansa
Pihlajantertun (Maire Ranius) emäntänä, on Olavin harkittava uutta suuntaa elämälleen.
Rikkaan talon perijäksi noussut mies uudistaa Kyllikin kosinnan – ja tällä
kertaa morsiamen isä lopulta suostuu asiaan. Ennen lopputekstejä on kuitenkin
edessä vielä monta juonenkäännettä.
Laulu tulipunaisesta kukasta heijastelee Teuvo Tulion
tavaramerkkejä: melodramaattisia juonenkäänteitä, voimakasta kuvallista ilmaisua
sekä aistillisuuden korostamista. Esimerkiksi alastonuintikohtaus oli 30-luvun
mittapuilla arvioituna rohkea otos. Kesäisen maiseman sävykkyys, intohimoiset
lähikuvat ja rakkauden värähtelyt on vangittu taitavaksi kuvakerronnaksi. Osa
kohtauksista tuntuu kuitenkin katsojasta liiaksi venytetyiltä.
Elokuvan keskeisiin teemoihin kuuluvat romaanin tavoin
ihmisenä kasvu, rakkaus, syyllisyys ja sovitus.
Näyttelijöistä keskiöön nousevat vääjäämättä Kaarlo Oksanen ja Rakel Linnanheimo. Oksanen onnistuu piirtämään varsin onnistuneen kuvan tukkilais-donjuanista. Linnanheimossa ylpeä Kyllikki saa oivan tulkitsijan.
Elokuva oli odotettua parempi. Olen samaa mieltä joidenkin kohtauksien puuduttavasta pituudesta: elokuvaa olisi ollut rennompi katsoa, jos se olisi ollut tapahtumarikkaampi. Huomasi kuitenkin taas, ettei vanha elokuva ole automaattisesti huono elokuva. Päinvastoin!
VastaaPoista