Kerhotalon pelastusta ja nuorta rakkautta

                                Shun ja Umi liittoutuvat pelastaakseen kerhotalon.

Japanilaisen animen suurmestarin Hayao Miyazakin Studio Ghibli tunnetaan loistokkaista fantasia-animaatioistaan. Miyazakin käsikirjoittama ja hänen poikansa Goron ohjaama Kukkulan tyttö, sataman poika (2011) dub ei yllä isä-Miyazakin parhaiden animaatioiden tasolle. Elokuva on silti viehättävä: täynnä nostalgiaa, nuoruuden viattomuutta ja lämminhenkisyyttä.

Elokuvan toinen päähenkilö on 16-vuotias Umi Matsuzaki (suomalaisena äänenä Saara Aalto), jonka kotitalosta näkyy Jokohaman satama. Kaipuunsa merelle kadonnutta isäänsä kohtaan tyttö osoittaa joka aamu nostamalla kaksi merkkilippua kotipihan lipputankoon. Toinen lipuista varoittaa vaarasta, toinen toivottaa turvallista kotimatkaa. Eteläsataman hinaajasta vastaa omilla merkkilipuillaan saman koulun poika Shun Kazama (suomalaisääni Tuukka Leppänen), joka ihailee tyttöä etäältä.

Nuorten lukiolaisten yhteiseksi päämääräksi nousee latinalaiskorttelissa sijaitsevan kerhotalon pelastaminen ja kunnostus. Rähjäiseen taloon on sijoittunut useita koulun kerhoja, joissa tulevat tieteentekijät, ajattelijat ja taiteilijat työskentelevät. Kulttuurikerhossa touhuava Shun toimittaa koululehteä. Huoli kerhotalosta kasvaa suureksi, kun paikallinen kiinteistökeinottelija ja koulun johtokunnan puheenjohtaja Tokumaru haluaa purkaa rakennuksen uusien asuntojen ja toimistotilojen tieltä.

Nuorten ja kiinteistökeinottelijan kiistassa on kysymys uuden palvonnan ja vanhan säilyttämisen vastakkainasettelusta. Goro Miyazaki on taitavasti ajoittanut draama-animaationsa vuoden 1963 Jokohamaan, joka muun Japanin tavoin on valmistautumassa Tokion vuoden 1964 olympialaisiin. Kyse on siis sodassa kovia kokeneesta kansakunnasta, joka tähtää tosissaan tulevaisuuteen.

Yhteinen toiminta kerhotalon puolesta rakentaa Umin ja Shunin välille ystävyyssuhteen, joka syvenee ääneen lausumattomaksi rakkaudeksi. Tämä melodramaattinen sivujuoni johtaa animaatiossa hyvin yllätykselliseen tapahtumaan.

Ghiblin uutuuselokuva on monista aiemmista elokuvatuotannoista poiketen realistinen, minkä vuoksi elokuvassa ei samaa magiikkaa kuin Hayao Miyazakin Henkien kätkemässä (2001) tai Liikkuvassa linnassa (2004). Leffa on hienosti animoitu ja sujuvasti kerrottu. Aiheensa takia se ei kiinnostane aivan pienempiä lapsia, mutta sopii mainiosti niin esiteineinne, nuorille kuin aikuisillekin.

Tämän elokuvan lopputekstit kannattaa seurata loppuun asti. Elokuva todella kaunis tunnusmelodia Sayonara no Natsu on kuuntelemisen arvoinen.

Elokuvan trailerin löydät tästä.