Sovinto on rankka alkoholismikuvaus

Ruotsalaisen näyttelijän Pernilla Augustin esikoisohjaus Sovinto (Svinalängorna, 2010) on rankka kuvaus vanhempien alkoholismin vaikutuksista lapsiin. Elokuva perustuu ruotsinsuomalaisen kirjailija Susanna Alakosken samannimiseen romaaniin, joka sai August-palkinnon Ruotsissa.

On heti alkuun todettava, ettei elokuva sovi rankan aiheensa takia aivan kaikille. Leffa kuvaa synkästi – ja suorastaan inhorealistisesti - alkoholismin vaikutusta lapsiin. Elokuva tuo esiin päihteiden väärinkäyttäjien täydellisen itsekkyyden ja kyvyttömyyden lasten kasvattajina.

Sovinto kertoo takautumina nyt jo aikuisen Leenan (Noomi Rapace) lapsuuden lopusta ja kasvusta 1970-luvun Ystadissa. Nuoren Leenan roolin näyttelee vähäeleisesti Tehilla Blad. Aikuisen Leenan rooliin on istutettu Ruotsin tämän hetken kuumin tähtinäyttelijä Noomi Rapace, joka nousi maailmanmaineeseen Lisbeth Salanderina dekkaristi Stieg Larssonin maineikkaassa Milleniun-trilogiassa.

Elokuva käynnistyy Ystadista tulevalla puhelinsoitolla, jossa Leena saa tietää äitinsä (Outi Mäenpää) olevan kuolemaisillaan. Aikuinen Leena on saavuttanut ruotsalaisen kansankodin materialistisen unelman: riikinruotsalaisen aviomiehen (Ola Rapace), kaksi lasta, oman asunnon ja suuren auton. Hän on pitänyt perheensä miestään myöten tietämättömänä rankasta lapsuudestaan, jossa viina tuhosi hänen koko perheenså. Nyt häpeä ja kipeät muistot hiipivät Leenan mieleen.

Leenan Ruotsiin muuttaneita suomalaisia alkoholistivanhempia näyttelevät Ville Virtanen ja Outi Mäenpää todella taidokkaasti. He heittäytyvät rankkoihin rooleihinsa totaalisesti. Elokuvan holtiton juopottelu vie todennäköisesti syvemmälle kuin yksikään suomalainen alkoholismikuvaus. Krapula on täynnä tuskaa ja känni haisee eritteille.

Sovinto keskittyy Leenan kokemuksiin. Hän on taistelijatyyppi, joka elää todellisuudessa. Paljon huonommin käy hänen pikkuveljelleen, joka otetaan huostaan liian myöhään. Tälle jää elämän korttipelissä käteen Musta Pekka.

Leffassa Leena huomaa väistämättä sen, ettei muistojaan voi paeta. Käsittelemättämät traumat räjähtävät käsiin ennemmin tai myöhemmin. Elokuva ei piirrä kovinkaan imartelevaa kuvaa ruotsinsuomalaisuudesta. Alkoholismia ei selitetä suomalaisuudella, vaikka monilla ruotsalaisilla on pitkään ollut kuva suomalaisista tappelijoina ja sekopäisinä juopottelijoina.

Ahdistavuudestaan huolimatta Sovinto on hyvä ja tärkeä elokuva. Siinä on paljon myös kaunista ja koskettavaa. Osaselittäjänä on hyvien roolisuoritusten ohella taidokas käsikirjoitus, joka on syntynyt Alakosken romaanin pohjalta, mutta ohjaajan ja Lolita Rayn kynäilemänä.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

 

Kansalainen Kane on klassikkojen klassikko

Elokuva-alan arvostettu brittilehti Sight & Sound julkaisee joka kymmenes vuosi elokuvakriitikkojen ja –ohjaajien näkemyksen kaikkien aikojen suurimmista elokuvista. Kriitikkojen näkemys on vuosina 1962–2002 ollut liikuttavan yksimielinen: Orson Wellesin Kansalainen Kane (Citizen Kane, 1941) on kaikkien aikojen ykkönen. On vaikea kuvitella, että klassikkojen klassikko menettää asemansa myöskään ensi vuoden äänestyksessä.

Kansalainen Kanen syntytarina on jo legenda itsessään. Radiossa ja näyttämöllä kannuksensa lunastanut ihmepoika Orson Welles sai RKO Radio Pictures’ilta luvan tehdä minkä tahansa haluamansa elokuvan. Yhdessä kokeneen käsikirjoittaja Herman Mankiewiczin kanssa elokuvan esikuvaksi nousi mediamoguli William Randolph Hearst, jonka mahtavaan imperiumiin kuului sanomalehtiä, aikakauslehtiä, radioasemia, uutistoimistoja ja valtava linna huikeine taidekokoelmineen. Koska Wellesin tulkinta lehtikuninkaasta ja hänen elämästään tuli liian liki, Hearst teki parhaansa hidastaakseen Wellesin leffan julkaisemista.

Mankiewicz ja Welles muotoilivat elokuvaan todella taidokkaan tarinan, josta elokuva sai myös ainoan Oscarinsa. Korkeatasoisen käsikirjoituksen lisäksi ohjaajanero sai kuvaajakseen Gregg Tolandin. Tämän syvätarkka kuvaustekniikan ansiosta kuva tarkentui yhtäläisesti äärimmäisen lähelle, keskietäisyydelle sekä taka-alalle. Tekniikkaa voi ihastella esimerkiksi Citizen Kanen kuuluisassa peilikohtauksessa. Vielä nykyäänkin elokuvan kuvauksen tasoa voi pitää todella korkeana.

Klassikkoleffan roolitusta voi myös pitää onnistuneena. Sankarin parhaaksi ystäväksi Jed Lelandiksi ohjaaja kiinnitti Joseph Cottenin, lupaavan oopperatähden Susan Alexanderin rooliin Dorothy Comingoren, bisnesvelho Berstainiksi Everett Sloanen ja poika-Kanen pelottavan äidin rooliin Agnes Mooreheadin. Orson Welles itse näytteli loistavasti Kanea 25-vuotiaasta aina vanhuuteen asti.

Elokuva kertoo hämmästyttävän tarina Charles Foster Kanesta, joka syntyy köyhänä, mutta rikastuu äidilleen testamentatun kultakaivoksen ansiosta. Nuorena miehenä Charles Kane alkaa muodostaa populistista sanomalehti-imperiumia. Keltaisen lehdistön kuningas yltää lopulta avioon presidentin tyttären kanssa ja pyrkii jopa kuvernööriksi. Mediamogulin kuningastie kuitenkin katkeaa ja hänet ajetaan nurkkaan. Yksityiselämässään lehtikeisari alkaa kohdella huonosti niin vaimoaan kuin rakastajatartaankin.

Mies joka halusi valloittaa maailman kadottaa lopulta itsensä. Lopun lähestyessä Charles Kane on jo lähes yksin jättimäisessä Floridan Xanadussaan. Hän kuolee huulillaan sana Rosebud, ”ruusunnuppu”. Kun lakana vedetään kylmentyvän kalmon yli itse elokuva käynnistyy. Joukko reporttereita yrittää selvittää viimeisen sanan merkityksen haastattelemalla lukuisia Kanen tuttavia. Elokuva kertoo mediakeisarin tarinan takaumina, yhden kerrallaan, eri henkilöiden näkökulmista. Näin kuva Kanesta täydentyy, mutta jää silti mysteeriksi, lopullista ratkaisua vaille.

Voidaan ajatella, että ”ruusunnuppu” edustaa Kanella kaipuuta kadotettuun lapsuuteen, sen turvasatamaan, toivoon ja viattomuuteen. Tälle ajattelutavalle on elokuvassa oma symbolinsa – ja oma esineensä. Yhtä lailla Rosebudina voidaan pitää reportteri Thompsonin tavoin jotain, mitä Kane ei koskaan saavuttanut tai jonka hän kadotti. Hänen paras ystävänsä Leland pukee tämän sanoiksi: ”Se, minkä hän todella halusi saavuttaa elämässään, oli rakkaus. Charlien tarina on kertomus siitä kuinkä hän menetti sen.”

Elokuvan trailerin löydät tästä.

 

 

Laadukas liskolänkkäri lapsille

    Kameleontti Rangosta tulee Dirtin sheriffi.

Paramount Pictures'in studioilla on syntynyt melkoinen harvinaisuus lapsille: älykäs, vauhdikas, upeasti kuvattu, hienosti ohjattu ja hauska länkkäri. Vauhdikas Rango ei sovi aivan pienimmille, sillä elokuvassa on jonkin verran tupakanpolttoa ja railakasta puhetta. Tästä huolimatta kyseessä on virkistävän erilainen lastenelokuva, joka saa ensi-iltansa Y-Kinossa perjantaina 18.3.

Ohjaaja Gore Verbinskin vauhdikas ja energinen seikkailukomedia vie katsojan hervottomalle matkalle Villiin lähteen. Sankarina häärii turvalliseen elämään tottunut kameleontti Rango, joka käy läpi omaa identiteettikriisiään.

Nöyrä Rango päätyy erämaassa Dirtin kaupunkiin, jonka riesana ovat roistot ja kuivuus. Pormestari värvää liskon sheriffiksi. Rango saa tehtäväkseen palauttaa kaupunkiin laki ja järjestys, toisin sanottuna sivistys. Se on helpommin sanottu kuin tehty.

Liskosheriffi kiertelee saluunoita, ottaa vastustajistaan mittaa pääkadun kaksintaisteluissa ja pyrkii ratkaisemaan kaupunkipahasen vesiongelman. Suurimpina kantoina kaskessa ovat käärmeet ja korppikotkat, jotka muodostavat merkittävän uhan kaupungille. Henkipatoista hurjin on Kalkkaro-Jake, tunnettu palkkamurhaaja, joka terrorisoi joukkioineen Dirtiä. Paha on myös Bandiitti-Bill. Rango saa puolestaan tukea Papuitalta ja jyrsijä Priscillalta.

Lastenlänkkäri on kerrassaan upeasti piirretty ja värimaailmaltaan kirkas. Oman jännitteensä luo myös erinomainen musiikkimaailma, josta tunnistaa monta lännenelokuvien helmeä. Elokuvien suurkuluttajat löytävät myös monia linkkejä erilaisiin suosittuihin klassikoihin kuten Tähtien sota ja Ilmestyskirja. Nyt .

Elokuvan suomalaisääninä toimivat Reino Nordin, Elena Leeve, Ella Haartti, Jarmo Mäkinen, Jukka-Pekka Palo ja Ossi Ahlapuro.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Hieno luento elokuvamusiikista Y-Kinossa ke 16.3. klo 17.00 alkaen

Järvilakeuden elokuvakerhossa on avoimien ovien päivä keskiviikkona 16.3. klo 17.00 alkaen. Kauhavalla on tuolloin harvinainen mahdollisuus kuulla elokuvasäveltäjä Juhana Lehtiniemen asiantuntijaluentoa elokuvamusiikista ja -säveltämisestä.

Lappajärveläistaustainen Juhana Lehtiniemi on opiskellut Tukholmassa Elokuvasävellyksen maisteriohjelmassa Dramatiska Institutetin ja Kungliga Musikhögskolanin uunituoreessa yhteistyökoulutusohjelmassa 2008-2010. Vuosina 2007-2008 Lehtiniemi opiskeli säveltämistä Birminghamissa Englannissa.

Lehtiniemi on säveltänyt elokuvamusiikin parhaillaan Iranissa kuvattavaan elokuvaan Bekas, jonka ohjaajana toimii Karzan Kader.

Tilaisuudessa on kahvitarjoilu. Tuo elokuvamusiikin asiantuntijaluennolle ystäväsikin.

Tervetuloa!

Kuninkaan puhe koskettaa

                          Colin Firth (vas.)  ja Helena Bonham Carter.

Oscar-gaalassa neljä pystiä kahminut Kuninkaan puhe (The King’s Speech, 2010) on hieno draama- ja epookkielokuva. Parhaana ohjaajana palkittu Tom Hooper on onnistunut rakentamaan suhteellisen pienistä aineksista taidokkaan ajankuvan 1920- ja 1930-lukujen Englannista, jonka imperiumi on hiljalleen nakertumassa modernisoituvassa maailmassa.

Kuninkaan puhe on samalla kasvukertomus pöyhkeästä kruununperillisestä, josta elokuvan edetessä kasvaa valtiomies, kansakunnan toivo ja pelastus. Kyseessä on eräänlainen muunnelma H.C. Andersenin sadusta Ruma ankanpoikanen. Tässä elokuvassa ankanpoikanen on sinänsä komea, mutta änkytysvikansa vuoksi traumatisoitunut Yorkin herttua (Colin Firth). Siipirikosta kuninkaallisesta kasvaa kuitenkin vaativan, mutta sympaattisen puheopettaja Lionel Loguen (Geoffrey Rush) taitavassa ohjauksessa vastuutuntoinen kansakunnan keulahahmo kuningas Yrjö VI, joka ylväydessä on samaa kuin Andersenin joutsenella.

Elokuva käynnistyy herttuan epäonnistuneesta Wembleyn puheesta ja se päättyy Yrjö VI:n viestiin kansakunnalleen, joka on joutumassa toisen maailmansodan kurimukseen. Historiasta tiedämme verisen sodan lopputuloksen. Tätä ei Colin Firthin näyttelemä brittimonarkki tiedä. Kuninkaan vaivalloinen artikulointi muodostaa tiettyinä tuokiohetkinä räikeän kontrastin fanaattisen ja karismaattisen puhujan, Adolf Hitlerin, kanssa.

Kuninkaan puhe on brittiläisen näyttämötaiteen juhlaa. Iskevä dialogi, peribrittiläinen älyllisyys, huolitellut henkilöhahmot ja kerrassaan loistelias näyttelijätyö kantavat koko kahden tunnin ajan. Jane Austen –elokuvistakin tuttu Colin Firth avaa kompleksisen kruununperillisen todelliset traumat ja mielen myllerrykset taitavasti katsojalle. Änkyttämisen taustalla olevat lapsuuden kokemukset paljastuvat asteittain. Yorkin herttuassa on silti miestä ottaa imperiumin haasteet vastaan, kun heikkotahtoinen veli Edward VIII (Guy Pearce) jättää valtiolaivan peräsimen paheksutun rakkautensa Wallis Simpsonin (Eve Best) vuoksi. Colin Firthin palkitseminen Oscar-gaalassa parhaana miesnäyttelijänä oli odotettua tässä parhaana palkitussa elokuvassa.

Erinomaiseen roolisuoritukseen yltää myös sinnikkäänä ja taitavana puheterapeuttina hääräävä Geoffrey Rush. Hänen Loguensa sietää julkista häpeää pelkäävän kuninkaan tuittuilut. Miesten välillä ammottava luokkaero kutistuu vähitellen. Terapiassa kaikki ovat samanarvoisia ja herttua oppii sietämään lempinimensä Bertien jopa Loguen lausumana. Yhteinen uurastaminen kuninkaan puhetaidon kehittämisessä johtaa vähitellen ystävyyteen.

Melankolisen, inhimillisen ja liikuttavankin elokuvan voimahahmoihin kuuluu puolisolleen äärimmäisen lojaali Helena Bonham Carter, joka Elisabet-puolisona on kovia kokeneen miehensä ehdoton tukipilari.

Kuninkaan puheen Oscar-palkittu käsikirjoitus on David Seidlerin laatutyötä. Paljosta on kiittäminen myös Hooperin erinomaista kuvaajaa Danny Cohenia, jonka pitkät steadicam-otoilla tallennetut kohtaukset ovat ilmavia ja kauniita. Hän käyttää ohjaaja Stanley Kubrickin tavoin 15 millimetrin linssiä, joka antaa mahdollisuuden leikitellä syvyysterävyydellä.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Mafiakuvaus vailla vertaa

Amerikkalainen elokuvaohjaaja Francis Ford Coppola osui kultasuoneen 1972 valmistuneella elokuvallaan Kummisetä (The Godfather). Seitsemän miljoonan dollarin budjetilla valmistunut elokuva tuotti ilmestymisvuotenaan peräti 134 miljoonan dollarin lipputulot. Elokuvaan hieman epäilevästi suhtautunut tuottaja Albert S. Ruddykin oli tyytyväinen.

Mario Puzon samannimiseen romaaniin perustunut leffa synnyttikin kokonaisen mafiaperheestä kertovan trilogian. Kummisetä oli sekä taiteellinen että taloudellinen suurmenestys. Elokuvakriitikot ylistivät Coppolan teosta kilvan. Elokuva kahmi kolme Oscaria. Se palkittiin vuoden parhaana elokuvana, Coppola ja Puzo parhaasta käsikirjoituksesta ja Don Vito Corleonea näytellyt Marlon Brando parhaana näyttelijänä. Näyttelijälegenda ei kuitenkaan koskaan saapunut vastaanottamaan pystiään.

Mikä sitten teki elokuvasta niin merkittävän ja suositun? Coppola ensinnäkin uudisti elokuvassa 1920-luvulla syntynyttä gangsterielokuvaa. Traaginen ja koskettava alamaailman sankaritarina iski todella kansakunnan psyykeen. Elokuvassa amerikkalainen unelma toteutui rikollisjärjestön aikaansaamana. Väkivaltaisen käyttäytymisen taustalla nähtiin kapitalismin tarpeet.

Elokuva kuvaa mafiaa sisältäpäin. Se oli keskeinen osa elokuvan viehätystä ja charmia, joka on vaikuttanut myös mafiasta Yhdysvalloissa syntyneeseen kuvaan. Leffassa todellisen maailman on korvannut mafian valta, jota korkeimmillaan harjoittaa autoritaarinen ja patriarkaalinen Don Vito Corleone (Marlon Brando). Tässä maailmassa on vain yksi rikkomaton sääntö, jonka Michael Corleone (tähteyteen noussut Al Pacino) muotoilee seuraavasti: ”Älä koskaan asetu perhettä vastaan”.

Elokuvakriitikko Roger Ebert on ihmetellyt elokuvan kykyä pitää väkivalta erossa kunnon kansalaisten  kärsimyksistä. Järjestäytynyt rikollisuus ei aiheuta siviiliuhreja. Yksikään nainen ei päädy prostituutioon, yksikään mies ei tuhoudu pelihimon seurauksena. Varkauden tai petoksen uhreja ei ole. Ainoa pidemmän puheroolin saanut poliisimies on sen sijaan korruptoitunut.

Elokuvan suuruuteen vaikutti todella paljon Coppolan elokuvakerronnan hienostunut tyyli ja rauhallinen rytmi. Draaman kaari on taitavasti ja jäntevästi piirretty. Keskeisintä lienee kuitenkin harvinaisen onnistunut roolitus. Marlon Brando on elokuvan moraalinen keskus, vanha ja viisas don, joka ei halua sekaantua huumekauppaan. Samanlaiseen karismaattiseen suoritukseen yltää Al Pacino Michaelina, manttelinperijänä. Myös Robert Duvall, James Caan ja Diane Keaton onnistuvat mainiosti rooleissaan.

Kummisetää on seurannut lajityypissä lukuisia hyviä elokuvia. Näistä voidaan mainita mm. Leonen Suuri gangsterisota (1984), De Palman uusintaversio Hawksin Arpinaamasta (1932) sekä Lahjomattomat (1987), Scorsesen Mafiaveljet (1990) ja Casino (1995) tai Newellin Donnie Brasco (1997). Näistä yksikään yllä Coppolan suurtyön tasolle. Kummisedän vangitsevuutta ei täysin voi selittää, se pitää kokea.