Kahden miehen loukussa

                                Hanna (Anna-Maija Tuokko) ja pääministeri Ismo
                                Majuri (Antti Reini) rakastuvat filmissä toisiinsa.

Saara Cantellin Ainoat oikeat (2013) on romanttinen komedia, jolle voi povata hyvää menestystä ainakin suomalaisten naiskatsojien keskuudessa. Tilannehuumori, pätevät näyttelijävalinnat, kelpo käsikirjoitus ja sutjakas elokuvakerronta tarjoavat keskimääräistä suomalaiskomediaa paremman leffakokemuksen.

Kolmikymppinen fysioterapeutti Hanna Palo (raikas ja sympaattinen Anna-Maija Tuokko) työskentelee lääkärikeskuksessa ja pörrää baarikärpäsenä parhaiden ystäviensä Ellin (Inka Kallén) ja Paulan (Jenni Kokander) kanssa. Nuori kiireinen nainen on välttänyt sitoutumisen, mutta etsii biletyspaikoissa katseellaan sitä oikeaa parhaiden ystävättäriensä tavoin.

Hanna törmää yllätyksekseen tummaan komistukseen Markukseen (Ilkka Villi), joka vie pikaisesti nuorelta naiselta jalat alta. Pudotus pilvilinnasta sattuu kuitenkin kipeästi, kun mies yllättäen katoaa Hannan elämästä jättämättä edes puhelinnumeroaan.

Markuksen etsintä katkeaa, kun Hanna ottaa vastaan työtarjouksen auto-onnettomuudessa loukkaantuneen pääministeri Ismo Majurin (Antti Reini) kuntouttajana. Valtakunnan ykkönen, joka kampausta myöten muistuttaa erästä aiempaa puolivallatonta poikamiestä, rakastuu pian korviaan myöten osaavaan ja viehättävään kuntouttajaansa. Eikä nainenkaan jätä vastaamatta pääministerin tunteisiin. Tämä tietää vaikeita aikoja Ismo Majurin kaikkialla läsnä olevalle ja hössöttävälle avustajalle Andersille (Sampo Sarkola), joka yrittää tehdä parhaansa pitääkseen asian pimennossa.

Juoru- ja iltalehdet saavat kuitenkin vihiä pääministerin morsiamesta. Julkisuuden hallinta käy käytännössä mahdottomaksi rakastavaisten kannalta. Tavallinen tyttö on päässyt parempiin piireihin ja julkisuuden mielenkiinto on herpaantumatonta. Hannan rääväsuinen bestis Elli (Kotikadusta tuttu Inka Kallén) saa valtakunnan suosikkiparin uuteen talk show –lähetykseensä, kun tapahtuu jotain odottamatonta.

Kadonnut Markus palaa nimittäin kuvioihin – ja Hannan on tehtävä valinta kahden rakastamansa miehen välillä. Tähän problematiikkaan kiteytyy elokuvan lopun todella mielenkiintoisesti pohjustettu loppuratkaisu, jossa ei suoraan syöksytä happy endiin. Tästä käsikirjoittaja Outi Keskevaarille ja ohjaaja Cantellille voi antaa kiitoksen.

Ainoiden oikeiden roolitus osuu nappiin. Anna-Maija Tuokko on mainio komedienne, Ilkka Villistä löytyy monta tasoa ja Antti Reini on uskottava rakastuneena miehenä, vaikkei niinkään pääministerinä. Jenni Kokander on mainio tyttökolmikon tasapainoisimpana edustajana.

Kotimaisessa komediassa on vaihteeksi mukava seurata örveltävien miesten sijasta bilettäviä nykynaisia, joille sattuu ja tapahtuu.  Nuorten ihmisten suhdesopasta on turha hakea suurta syvällisyyttä. Miehenkipeys on filmissä alati läsnä, ja iloista seksiä ilman sitoumuksia korostetaan liiankin kanssa. Erikseen on mainittava Iltalehden toimittajana hääräävä yli-innokas Elli, joka päästää suustaan rivouksia kuin pahin satamajätkä.

Omassa lajityypissään Ainoat oikeat on onnistunut komedia. Jäin silti pohtimaan kotimaisen elokuvan nykytrendiä. Sitä hallitsevat helsinkiläisten kolmikymppisten sitoutumiskammoisten sinkkujen elämää valottavat elokuvat. Monissa niistä ihmissuhteet ovat kulutustavaraa. Kun toisesta ihmisestä on otettu ilo irti, heitetään hyödytön hyödyke romukoppaan. Rakastelusta on tullut pelkkää panemista. Toivottavasti tämä ei ole koko totuus suomalaisen yhteiskunnan moraalikäsitysten muutoksesta.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

                                 
 

Kaukopartio harharetkellä

                     Kapteeni Erkki Peltoniemi (Eerik Kantokoski, vas.) ja eversti
                     Juho Loukasmäki (Kalevi Haapoja) ovat Kaukopartion voimahahmot.
                     Kuva: Nurmo-Filmi.

Eteläpohjalainen ohjaajalupaus ja elokuva-alan kehittäjä Harri J. Rantala tuo Y-Kinossa ensi-iltaan 27.12. uusimman elokuvansa Kaukopartio (2013).  Lupaavien lyhytelokuvien Kotiinpaluu (2010) ja Nurmoo – Huuto lakeudelta (2009) jälkeinen Kaukopartio ei pääse päämääräänsä. Pienellä budjetilla toteutettu elokuva laahaa kerronnaltaan ja jää valitettavan epätasaiseksi sisällöltään.

Nurmolainen elokuvan monitoimimies Rantala on elokuvansa käsikirjoittaja, ohjaaja, leikkaaja, lavastaja ja tuottaja. Rooleista parhaiten sujuu tällä kertaa leikkaus. Pienimuotoisessa sotaelokuvassaan Rantala on yhdistänyt taitavasti leikatun osuuden Kotiinpaluusta sen jatkokertomukseen Kaukopartio. Näin on saatu aikaan lähes tunnin mittainen elokuva.

Kotiinpaluu kertoi tarinan vuonna 1940 talvisodasta palaavasta traumatisoituneesta sotilaasta (Eerik Kantokoski), joka joutuu kotitilallaan kamppailemaan sotakokemusten, alkoholiongelman, velkansa ja avio-ongelmiensa kanssa. Hänen puolisoaan Enni Peltoniemeä näytteli pienieleisesti mutta tyylikkäästi kauhavalaissyntyinen Reeta Annala.

Varsinainen Kaukopartio-osuus alkaa elokuvassa asemasotavuodesta 1943.  Eversti Juho Loukasmäki (Kalevi Haapoja) antaa kapteeni Erkki Peltoniemen (Eerik Kantokoski) johtaman osaston tehtäväksi tunkeutua vihollisen selustaan ja siepata vanki, jonka avulla voitaisiin selvittää venäläisten sotasuunnitelmia. Kolmimiehiseen osastoon kuuluvat Peltoniemen ohella alikersantti Eero Ilkka (Ali Ahovaara) ja korpraali Tuomas Loukasmäki (Hannu Rantala).

Lumipukuihin sonnustautunut kaukopartio tekee työtä käskettyä ja onnistuu syvällä vihollisen selustassa nappaamaan sotavangikseen venäläisen naissotilaan (Eeva Putro). Varsin pian käy selväksi se, että osaston jäsenet suhtautuvat vankiin hyvin eri tavoin. Varsinainen elokuvan draama syntyy tästä.

Rantalan uutuuselokuvan rasitteena on tiukan talouden aikana kireäksi vedetty budjetti. Elokuva joudutaan toteuttamaan pienellä henkilömäärällä ja harvoissa kuvauspaikoissa. Valitettavasti Kaukopartiota vaivaavat myös käsikirjoitukseen, elokuvakerrontaan ja näyttelijöiden dialogiin liittyvät puutteet. Draaman kaari jää kunnolla jännittämättä venytetyn ja tapahtumaköyhän kerronnan vuoksi. Kiihkeintä kohtausta leimaa ilmaisullisesti vaisu dialogi, joka muistuttaa enemmän 2010-luvun teinin kuin 1940-luvun suomalaissotilaan kielenkäyttöä.

Näyttelijöistä Eerik Kantokoski ja eteläpohjalaisen elokuvan grand old man Kalevi Haapoja yltävät hyvään ja tasaiseen suoritukseen. Tosin on todettava, että Haapojan yltiöisänmaallinen puheenvuoro elokuvan lopussa särähtää hieman elokuvan loppuratkaisun taustaa vasten. Eeva Putro on venäläisenä naisvankina hyvin yksi-ilmeinen, muttei hänen roolinsakaan anna juuri mahdollisuuksia parempaan.

Harri J. Rantalan elokuvista Kaukopartio jää välityöksi. Odotan kuitenkin paljon hänen seuraavalta elokuvaltaan Juhannustyttö, joka on tarkoitus kuvata kesällä 2014.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Optimistinen työttömän arkkiveisu

                             Laurin (Kari Väänänen) ja Ilonan (Kati Outinen) luottamus
                             toisiinsa säilyy kovissakin oloissa.

Kauhavan lukion ja IhmeFilmin elokuvasarja päättyy komeasti Aki Kaurismäen filmiin Kauas pilvet karkaavat (1996). Elokuva on 1990-luvun lama-Suomen heijastuma. Koettu suurtyöttömyys heijastuu filmissä, mutta siitä huolimatta katsoja poistuu elokuvateatterista liikuttuneen optimistisena. Jokaisella tummalla pilvellähän on hopeinen reuna.

Aki Kaurismäen elokuva on omistettu 1995 kuolleen luottonäyttelijä Matti Pellonpään muistolle. Näyttelijä on filmissä mukana lapsuudenkuvallaan päähenkilöiden asunnossa.

Kati Outinen esittää Ilonaa, joka on ahkeruudellaan noussut perinteikkään Dubrovnik-ravintolan hovimestariksi. Ravintolan johtaja rouva Sjöholm (Elina Salo) joutuu kuitenkin myymään ravintolansa päästäkseen veloistaan. Ilonan kohtalona on saada lopputili. Samaan aikaan liikennefirma saneeraa ja Ilonan mies Lauri (Kari Väänänen) joutuu jättämään työnsä raitiovaununkuljettajana.

Elokuva on kertomus työttömyydestä, joka iskee päähenkilöihin ja heidän lähipiiriinsä. Laman syövereihin syöksyminen tekee kipeää ja paljastaa kanssaihmisten pimeät puolet. Selviytyäkseen Ilona ja Lauri myyvät omaisuuttaan ja yrittävät epätoivoisina menestyä jopa uhkapelissä. Lauri häviää rahansa ruletissa ja puolisoiden tilanne vaikeutuu entisestään. Lopulta Ilona keksii ajatuksen omasta ruokaravintolasta.

Koettelemuksista huolimatta Kauas pilvet karkaavat ei ole kipeästä aihepiiristään huolimatta synkeä elokuva. Sen täyttää kaurismäkeläinen musta huumori. Kyse ei ole yhteiskunnallisesta protestista. Elokuva hengittää, ja Aki Kaurismäen taidot lavastuksen, värien- ja tilankäytön sekä valojen ja varjojen vaihtelujen toteuttajana ovat hioutuneet huippuunsa.

Näyttelijätyö on elokuvassa kauttaaltaan erinomaista. Filmi palkittiin viidellä Jussi-patsaalla ja se myytiin yli 20 maahan. Kauas pilvet karkaavat nousi 1990-luvun menestyneimmäksi leffaksi ulkomailla, jossa se sai reilut 500 000 katsojaa.

Voit lukea IhmeFilmin ja Y-Kinon elokuvaesittelyn tästä.

Bilbo kohtaa lohikäärme Smaugin

                                Bilbo (Martin Freeman) joutuu käyttämään tiheästi örkit
                                tunnistavaa miekkaansa Hobitin jatko-osassa.

Ohjaajavelho Peter Jacksonin Hobitti-trilogia on päässyt toiseen osaansa juuri sopivasti joulumarkkinoita ajatellen. Smaugin autioittama maa (2013) edustaa vetävää elokuvakerrontaa ja on paikoitellen todella jännittävä. Hobitti Bilbo Reppulin ja hänen kääpiöystäviensä suuri seikkailu J.R.R. Tolkienin Keski-Maassa pääsee nyt kunnolla käyntiin. Elokuvan visuaalinen ilme on parasta mitä rahalla saa, mutta samalla fantasian päähenkilöt saavat lisää syvyyttä.

Elokuvasarjan ensimmäistä osaa Odottamaton matka (2012) rasittivat päähenkilöiden pitkät esittelyt ja venytetty Sumuvuorten läpijuoksu örkkijoukkojen keskuudessa. Toinen osa on sen sijaan upeasti rytmitetty eikä katsoja pääse todellakaan tylsistymään elokuvan pituudesta (2h 41 min) huolimatta.

Ensimmäinen osa päättyi kohtauseen, jossa Bilbo (Martin Freeman), velho Gandalf (Ian McKellen) ja 13 kääpiötä saivat silmiensä eteen Ereborin, jonka lohikäärme Smaug oli valloittanut kääpiöiltä. Samalla Smaug (äänenä Benedict Cumberbatch) sai haltuunsa kääpiöiden valtavat kulta-aarteet sekä houkuttelevan Arkkikiven.

Jatko-osassa seurue taivaltaa kohti Yksinäistä vuorta Ereboria ahdistavan Synkmetsän läpi, jossa jo kohdataan todellisia vaikeuksia. Matka jatkuu metsähaltioiden maiden kautta. Jos Jacksonin Taru sormusten herrasta (2001–2003) antoi haltioista mm. Legolasin (Orlando Bloom) ja Galadrielin (Cate Blanchett) ansiosta lähes ihannoivan kuvan, se monipuolistuu Hobitin kakkososassa. Metsänhaltioiden johtaja Thranduil (Lee Pace) on tyyppinä vaikea ja heittää seurueen tyrmään. Seurueen pako haltioiden luota tynnyreissä läpi kuohuavien koskien on elokuvan upein jakso, jota tahdittaa metsänhaltioiden ja örkkien kuolonbaletti.

Ihmisten asuttamassa järvikaupunki Esgarothissa levättyään seikkailijat ovat valmiita etenemään Ereboriin. Bilbon ja lohikäärme Smaugin kohtaamisessa on samaa hohtoa kuin hobitti Frodo Reppulin (Elijah Wood) ja Klonkun (Andy Serkins) ensitapaamisessa Tarussa sormusten herrasta (TSH). Jättimäinen lohikäärme huokuu tappavaa karismaa ja on digitaalisesti luotuna häikäisevä ilmestys.

Smaugin autioittama maa onnistuu syventämään monia henkilöhahmoja merkittävästi. Tämä pätee erityisesti kääpiöjohtaja Thorin Tammikilpeen (Richard Armitage). Hänestä huokuu samaa ahnetta ja ylimielisyyttä kuin Gondorin Boromirista TSH:ssa. Mielenkiintoinen ja nimenomaan naiskatsojia houkutteleva lisäys juoneen on metsähaltija Tauriel (Evangeline Lilly). Tämä soturihaltia on Legolasin naispuolinen vastine: viehättävä, itsenäinen ja todellinen tappokone örkkejä vastaan. Hän on myös valmis kiintymään omansa kansansa ulkopuoliseen hahmoon.

Hobitin jatko-osassa seikkailijaseurueen vaarat ja viholliset kasvavat matkan edetessä. Uuden Seelannin maisemat ja tietokoneella luodut Keski-Maan näkymät ja hahmot kietovat katsojan pauloihinsa. Jälleen on odotettava vuosi, jotta seikkailu saadaan elokuvalliseen päätökseensä. Jackson rakastaa Tolkienin fantasiamaailmaa – ja hänen ansiostaan moni muukin.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Kilpaurheilun ikävä kääntöpuoli

                          Marjatta (Satu Paavola) on joukkueen hiihtokuningatar, jonka
                          Ainon (Pamela Tola, oik.) on lyötävä kivutakseen huipulle.

Arto Halosen uutuuselokuvaa Isänmaallinen mies (2013) voi pitää jatkona hänen laadukkaalle urheiludokumentilleen Sinivalkoinen valhe (2012). Dokumentti toi esiin maastohiihtoon vuosikymmenien aikana pesiytyneen doping-ongelman, jota Halonen käsitteli ansiokkaasti ja monipuolisesti. Siitä huolimatta Sinivalkoinen valhe sai monissa urheilupiireissä hyisen vastaanoton, ja ohjaajaa pidettiin oman pesän likaajana.

Isänmaallinen mies lähestyy dopingia draamakomedian näkökulmasta. Huumoriakin toki elokuvasta löytyy, mutta aiheen vakavuuden takia elokuva on maalattu tummin sävyin. Näin elokuva lähestyy vääjäämättä tragikomediaa.

Uutuusfilmi ajoittuu 1980-luvun huimiin hiihtovuosiin. Elokuvan päähenkilö Toivo (Martti Suosalo) saa latojan tehtävistään potkut. Mies päättää käydä luovuttamassa vertaan, mikä mullistaa hänen elämänsä. Toivon hemoglobiiniarvot ovat yhtä huikean korkeat kuin takavuosien hiihtäjälegenda Eero Mäntyrannalla, ja lääkäri järjestääkin hänet yhteyteen Suomen hiihtomaajoukkueen valmennusryhmän kanssa. Tuota pikaa Toivo värvätään huoltoryhmään Suomen salaiseksi aseeksi, kun tämä on tunnustanut haluavansa olla isänmaallinen mies.

Kyse on aluksi veridopingista. Toivo on se hemoglobiinitankki, josta valutetaan verta joukkueen huippulupaukselle Ainolle (Pamela Tola) kovien kisojen alla. Viehättävä, mutta päämäärätietoinen Aino tekee parhaansa syöstäkseen hiihtokuningatar Marjatta Karhumäen (Satu Paavola) valtaistuimeltaan. Vain siten avautuu menestys kovissa kansainvälisissä kisoissa.

Raikas, iloinen ja kunnianhimoinen Aino saa Toivolta verta, mutta myös suuren osan sydäntä. Väsähtänyt viisikymppinen vireytyy nuoren naisen läheisyydessä. Elovena-tyttöä muistuttava hiihtäjätär hallitsee kuitenkin myös laskelmoinnin taidon, ja pian Toivo huomaa olevansa sotkeutunut yhä syvemmälle dopingiin ja ihmissuhdeongelmiin.

Pirkko-vaimo (Pirjo Lonka) nalkuttaa, Aino ihastuu nuorempaan. Toivo vaipuu ajalle tyypilliseen ”henkilökohtaiseen ongelmaan” eikä lohtua suo edes stripparin sylitanssi. Myös hiihtojoukkueen valmennuskolmikko Ilmo (Janne Reinikainen), Pakarinen (Mikko Kouki) ja Kataja (Hannu-Pekka Björkman) heittäytyy tylyksi. Epäluotettava ”vieraissa juokseva veritankki” ei sympatioita kerää.

Elokuvan tummiin juonteisiin eivät kuulu vain steroidit, epo ja veridoping. Isänmaallisen miehen synkin puoli on urheilumaailman laajamittainen hyväksikäyttö. Pärjätäkseen kilpakentillä on monen urheilijan valittava piristeet. Paineita tähän luovat lääkärit, valmentajat, joukkueenjohto, penkkiurheilijat ja urheilija itsekin. Toivoakin voidellaan varajohtajan tittelillä ja muhkealla palkankorotuksella. Raha, korruptio ja doping muodostavat vahvan epäpyhän kolmiliiton. Julkisuus ja urheiluhullu katajainen kansa seppelöivät voittajat ja sylkevät epäonnistujia.

Kehäraakiksi vajonnutta Toivoa kuitenkin tarvitaan, kun huippuvireeseen yltänyttä Ainoa kohtaa katastrofi juuri ennen olympialaisten päämatkaa. Isänmaallinen mies laittaa itsensä vielä kerran likoon. Miten tässä käy, sen kertoo elokuva.

Arto Halosen ja Helsingin Sanomien toimittaja Jouni K. Kemppaisen käsikirjoittama elokuva on kelpo kotimainen, muttei fiktion keinoin pääse niin syvälle ja lähelle doping-totuutta kuin Sinivalkoinen valhe. Yhdessä asiassa elokuva on todella onnistunut: casting eli roolitus toimii upeasti. Martti Suosalo on ulkopuolisen roolissaan todella mainio. Pamela Tola tekee takuuvarmaa työtä ja Hannu-Pekka Björkman Katajana on hetkittäin riemastuttava. Myös muut näyttelijät tekevät työtään ammattitaidolla.

Innokkaalle penkkiurheilijalle osa nautinnosta syntyy siitä, kun hän pohtii elokuvan roolihenkilöiden esikuvia. Itsekin uskon tunnistaneeni aika monta. On sääli, että Lahden MM-kisojen doping-katastrofi vuonna 2001 heikensi niin paljon tämän hienon urheilulajin asemaa.

Elokuvan trailerin löydät tästä.