Kylmän sodan paluu valkokankaalle**½

                                Denzel Washington on elokuvan viileä sankari Robert McCall.
                             
Y-Kinon ensi-iltaan tullut The Equalizer – oikeuden puolustaja (2014) on toinen ohjaaja Antoine Fuquan ja näyttelijä Denzel Washingtonin yhteistuotanto. Mustien elokuvatekijöiden edellinen leffa Training Day (2001), joka oli laadukas poliisidraama, toi Washingtonille parhaan miespääosan Oscar-palkinnon.

Oikeuden puolustaja ei yllä Training Dayn tasolle, mutta on silti katsottava. Denzel Washington esittää elokuvassa entistä salaisten operaatioiden huippukommando Robert McCallia, joka on vetäytynyt eläkkeelle. Aika oloneuvoksena jää kuitenkin lyhyeksi, kun McCall ystävystyy bostonilaisessa kulmakuppilassaan nuoren venäläisen prostituoidun Terin (Scorsesen Hugosta tuttu Chloë Grace Moretz) kanssa. Kun ihmiskauppaa ja muita laittomuuksia harjoittavan venäläismafian kätyrit hakkaavat tytön sairaalakuntoon, on McCall valmis ottamaan oikeuden omiin käsiinsä.

Elokuvan yksinkertainen juoni rakentuu oikeuden puolustajan ja häikäilemättömän venäläismafian välisen kamppailun pohjalle. Listittyään viisi venäläistä mafiosoa, McCall saa peräänsä ultraväkivaltaisen ammattitappaja Teddyn (Marton Csokas). Toimintaelokuvan katsoja ei tarvitse paljon mielikuvitusta ymmärtääkseen sen, että jossain vaiheessa nämä kaksi tappokonetta tapaavat toisensa varsinaisessa kuolinkamppailussa.

The Equalizer on väkivaltainen elokuva, joten 16 vuoden ikäraja on perusteltu. Leffassa hyviksiä ja erityisesti pahiksia otetaan hengiltä niin erilaisilla tavoilla, että mieleen tulevat vääjäämättä norjalaisen rikoskirjailija Jo Nesbøn dekkarit. Sankari ja konna tekevät samanlaisia hirmutekoja. Erona on se, että McCall tekee ne hyvin viileästi, Teddy puolestaan raakalaismaisesti.

Denzel Washington näyttelee tavanomaisuutta tavoittelevaa McCallia totutun karismaattisesti. Marton Csokas on hyvä yksiulotteisena sosiopaatti Teddynä. Elokuvan naiset jäävät tässä jännityselokuvassa miesten varjoon.

Elokuvateollisuus seuraa yleensä politiikan ja talouselämän trendejä. Venäläisten ja venäläismafian nouseminen amerikkalaisuuden uhkakuvaksi kertoo vääjäämätöntä kieltään uuden kylmän sodan alkamisesta. Filmin tähtimäärä olisi kasvanut yhdellä ellei Fuqua olisi venyttänyt elokuvaa non 20 minuuttia liian pitkäksi.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Teinirakkautta laina-ajalla***

                                Gus (Ansel Elgort) ja Hazel (Shailene Woodlay) sairastavat
                                 molemmat syöpää elokuvassa Tähtiin kirjoitettu virhe.

Nuorille aikuisille suunnattu elokuva Tähtiin kirjoitettu virhe (2014) perustuu John Greenen samannimiseen amerikkalaiseen menestysromaaniin. Leffa kertoo kahden syöpää sairastavan teini-ikäisen kasvu- ja rakkaustarinan sulavasti ja todenmukaisesti. Josh Boonen ohjaustyö välttää aiheestaan huolimatta liiallisen sentimentaalisuuden ja rakentuu uskottavaksi kokonaisuudeksi taitavien nuorten näyttelijöidensä ansiosta.

Hazel Grace Lancaster (Shailene Woodlay) on 16-vuotias teinityttö, joka sairastaa kilpirauhassyöpää. Etäpesäkkeet ovat levinneet jo keuhkoihin, minkä vuoksi hän kantaa mukanaan happipulloa. Hazel viettää päivänsä uppoutuneena Viistoa valoa –romaaniin. Tyttärestään huolestunut äiti (erinomainen Laura Dern) tulkitsee tyttärensä masentuneeksi ja passittaa hänet syöpään sairastuneiden nuorten tukiryhmään.

Hazelia tukiryhmäkäynnit tuskastuttavat, mutta hän pyrkii miellyttämään vanhempiaan. Tilanne muuttuu yht’äkkiä, kun Hazel törmää komeaan ja suorapuheiseen Augustus ”Gus” Watersiin (Ansel Elgort). Tämä on jo menettänyt toisen jalkansa luustoon iskeneen osteosarkooman takia. Nuoret ihastuvat, kiintyvät ja lopulta myös kietoutuvat toisiinsa, kun molemminpuolinen tunne kasvaa rakkaudeksi.

Hazel ja Gus suhtautuvat eri tavalla elämään laina-ajalla, koska molemmat ovat kipeän tietoisia oman sairautensa etenemisestä. Teinityttö pelkää murskaavansa vanhempiensa unelmat. Hazel ymmärtää äitinsä virallisen optimismin, mutta näkee myös sen taustalla häämöttävän ahdistavan pelon. Gus on hurmuri. Hän haluaa jättää itsestään tuntemilleen ihmisille pysyvän jäljen. Molemmat ovat elokuvassa hämmästyttävän kypsiä ja kauniita, mutta silti uskottavia.

Teiniparin suhteen ja koko elokuvan kehitykselle on ratkaisevan tärkeää matka Amsterdamiin. Kanavaristeily, käynti Anne Frankin talossa ja tapaaminen Willem Dafoen esittämän omituisen kirjailijan kanssa kuljettavat nuorten tarinaa eteenpäin kohti loppunäytöstä.

Shailene Woodlay on Hazelina happiviiksiensä takana lumoava ja tarkkavaistoinen näyttelijätär. Hänessä on kauneutta, karismaa ja herkkyyttä omaan rooliinsa. Ansel Elgort Augustuksena ei kykene samaan elokuvan raskaissa kohtauksissa.

Tähtiin kirjoitettu virhe ei ole tarkoitettu vain teineille, vaan se voi puhutella yhtä lailla varttuneempaakin katsojaa. Sen näkökulma syöpään ja kuolemaan on nuorison, mutta elokuva onnistuu välttämään kaikkinaisen liioittelun vaikeasta aiheestaan huolimatta. Kokonaisuus on siten kiistämättä onnistunut.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Vastarannankiiski vierailulla****

                               Antti Litja on erinomainen puhumattomuuden ja pärjäämisen
                               kulttuuria edustavana Mielensäpahoittajana.
                               Copyright: Nordisk Film

”Älä koskaan ikinä muutu, pysy aina tuollaisena kuin nyt oot”. Tämä Egotripin vanha hitti voisi olla Dome Karukosken ohjaaman sekä Karukosken ja Tuomas Kyrön käsikirjoittaman Mielensäpahoittajan (2014) tunnuskappale, ellei se edustaisi päähenkilölle vierasta musiikinlajia ja jollei se olisi tullut tunnetuksi jo Johanna Vuoksenmaan elokuvasta Nousukausi (2003).

Mielensäpahoittaja on kirjailija Tuomas Kyrön luoma kuvitteellinen hahmo, joka asuu sysi-Suomessa jossain Päijänteen länsipuolella ja kirjoittaa lehtien yleisönosastolle valituskirjeitä maailman tapahtumista ja arkielämän asioista. Elokuva perustuu Kyrön kolmelle teokselle, joiden pohjalta Karukoski dramatisoi elokuvansa.

Episodimaisuus heijastuu väistämättä elokuvaan, joka rakentuu tarinoista. Aivan huippuunsa ei Karukoski kykene jännittämään draaman kaarta, mutta saa siitä huolimatta rakennettua elokuvasta yllättävänkin ehjän kokonaisuuden. Mielensäpahoittaja on onnistunut kotimainen elokuva, joka kirvoittaa ilmoille usein vapauttavan naurun. Leffa onnistuu huumorin keinoin tarkastelemaan kriittisesti sekä aikamme ilmiöitä että mennyttä maailmaa edustavaa päähenkilöään.

Mielensäpahoittaja (erinomainen Antti Litja) joutuu elokuvan alussa jättämään keltaisen tupansa ja hyiset peltonsa ja lähtemään Helsinkiin pehmoilevan maisteripoikansa (Iikka Forss) ja tämän dominoivan miniän (Mari Perankoski) vieraaksi. Lääkärin määräämä fysioterapiakäynti ei päähenkilölle maistu – ei myöskään elo helsinkiläisessä omakotitalossa, joka on täynnä Mielensäpahoittajalle outoa ja vastenmielistä tekniikkaa.

Mielensäpahoittajan välit sekä miniäänsä että poikaansa ovat jännittyneet ja epäluuloiset. Miniä työskentelee kansainvälisessä yrityksessä vientitehtävissä ja on ilmiselvä uraohjus. Mielensäpahoittajan pyrkimys sotkeutua venäläisten kanssa neuvoteltavaan kauppasopimukseen ärsyttää suunnattomasti teräväkielistä miniää, joka pystyy sivaltamaan sanansa säilällä niin appiukkoaan kuin aviomiestäänkin. Mari Perankosken sisäistettyä roolityötä on ilo katsella.

Litja marmattaa roolissaan myös poikansa saamattomuutta. Mies haluaa huolehtia pojastaan eikä hyväksy itsensä holhoamista. Mielensäpahoittajan mielestä poika on ulkoistanut miehen työt huoltoyhtiön hoidettavaksi – ja samalla oman miehuutensa. Poika on kasvanut äitinsä (Petra Frey) holhouksessa pehmeäksi, mutta oppinut tältä aika lailla. Mielensäpahoittaja ei ole ollut juurikaan läsnä poikansa elämässä. Hän on lähempänä miniäänsä, joka työnarkomaniassaan muistuttaa appeaan.

Mielensäpahoittaja rakentuu erilaisille vastakkainasetteluille. Päähenkilön muutosvastarinta kumpuaa osittain sukupolvien ristiriidasta. Noin 80-vuotias mielensäpahoittaja edustaa raivaajasukupolvea, jonka elämän sisältö pohjautui uutteruuteen ja ruumiilliseen työhön. Hän edustaa puhumattomuuden ja pärjäämisen kulttuuria, jolle nuoremman sukupolven pyrkimys kotitöiden tasaisempaan jakamiseen on vierasta. Hän ei toisaalta kykene näkemään miniänsä työn henkistä rasittavuutta.

Elokuva toinen perusristiriita on tuttua niin monesta muustakin filmistä: maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu. Lasipalatsien ja hulppeiden omakotitalojen asukkaat eivät ymmärrä punaisen tuvan ja perunamaan viehätystä. Monella kaupunkilaisella suhde luontoon on katkennut aivan kuten Antti Litjan esittämällä mainosmiehellä Risto Jarvan upeassa elokuvassa Jäniksen vuosi (1977). Karukoski osaa rakentaa Jarvan menestysfilmiin hienon sillan uutuuselokuvassaan.

Katsoja löytää vastakkainasetteluja varmasti muualtakin. Mielensäpahoittaja on hauska, dialogiltaan hersyvän humoristinen ja runsaasti tilannekomiikkaa sisältyvä elokuva. Siitä löytyy kuitenkin myös liikuttava ja surumielinen pohjavire, jota islantilaisen Hilmar Örn Hilmarssonin mollivoittoinen musiikki tukee.

Itse pohdin muutoksen vääjäämättömyyttä ja vanhusten kykyä selviytyä alati kiihtyvässä teknisessä murroksessa. Myös katkeava luontosuhde, muistisairauksien lisääntyminen, jakautuva yhteiskunta, ylisuojelevuus ja miehen oikeus olla mies nousevat huumorin keinoin hienosti esille.

Mielensäpahoittajan suurin ansio on siinä, että se kohottaa vanhaan kartesiolaiseen tapaan keskiöön ajattelun tärkeyden. Ihminen on maan kahleissa, mutta hänen hengellään ja ajatuksillaan on siivet – ja vain taivas rajana.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Paluu pahojen ihmisten kaupunkiin****

                     Powers Boothe on Sin City 2:n häikäilemätön senaattori Roark.

Robert Rodriquezin ja Frank Millerin Sin City – A Dame to Kill for (2014) on tutkielma pahuudesta sen eri ilmenemismuodoissaan. Toiminta- ja rikoselokuva on visuaalisesti erittäin näyttävä ja elokuvakerronnaltaan tyylikäs ja harkittu. Kolmiulotteisuus toimii hienosti mustavalkoisessa elokuvassa, jossa valojen ja varjojen vaihtelun sävykkyys tuo mieleen Pirjo Honkasalon erinomaisen Betoniyön (2013). Muuten Sin City on lähempänä Quentin Tarantinoa ja film noir –klassikkoja kuin kertomusta suomalaisten syrjäytyneiden maailmasta.

”Syntinen kaupunki” perustuu Frank Millerin suosittuun sarjakuvasarjaan. Edeltäjänsä Sin Cityn (2005) tavoin filmi on enemmän sukellus ihmisen pahuuteen leveällä rintamalla kuin kristallinkirkas tarina. Läsnä ovat lähes kaikki katolisen kirkon seitsemän kuolemansyntiä: ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo.  Tässä tarinassa niissä ryvetään ylensyöntiä lukuun ottamatta.

Episodeista rakentuvan elokuvan ihmiset ovat koukussa pahuuteen. Ylivertaisin ja julmin kaikista on osavaltion senaattori Roark (Powers Boothe), jolle ihmiset ovat vain pelinappuloita rahan ja vallan tavoittelussa. Väkivallan koukuttamat turvamiehet Marv (Mickey Rouke), Dwight (Josh Brolin) ja Manute (Dennis Haysbert) elävät nyrkeillään ja alttiudellaan aseisiin. Nuori ja komea Johnny (Joseph Gordon-Levitt) on tyylikäs uhkapeluri, joka pelaa liian korkein panoksin. Häneen ripustautunut Marcie (Julia Garner) on elokuvan normaalein ja inhimillisin olento, joka maksaa ihastuksestaan kovan hinnan.

Syntisen kaupungin miehet ovat enimmäkseen tylyjä, kovaksikeitettyjä ja väkivaltaan alttiita häviäjiä, joidenka himokkuutta elokuvan naiset käyttävät taitavasti hyväksi. Sin Cityn naiskuva on hyvin yksiulotteinen. Vanhan kaupungin taistelunhaluisten narttujen lisäksi esille marssitetaan strippareita ja lutkia, joilta ei lempeä tai ymmärrystä juuri heru.

Elokuvan musta kuningatar on Dark Shadowsin (2012) ja The Salvationin (2014) tähti Eva Green, nainen, jonka vuoksi mies on valmis tappamaan. Ranskatar osaa Avan roolissa manipuloida tarkoituksiinsa jokaisen miehen, joka jää hänen verkkoonsa. Avassa on kieroutta, sex appealia ja pahuutta muillekin jaettavaksi. Mustavalkokuvaus rakastaa näyttelijättären upeaa vartaloa, jonka sulot Green paljastaa samalla auliudella kuin Sharon Stone aikanaan trillerissä Basic Instinct – vaiston varassa (1992).

Sin Cityn naisista huomio kiinnittyy myös Jamie Chungin näyttelemään Mihoon, joka on saanut vaikutteita Quentin Tarantinon Kill Bill-elokuvien kostonhimoisesta Uma Thurmanista. Miho heiluttaa samalla tarmokkuudella partaveitsenterävää miekkaansa, jonka edestä miehet lakoavat. Elokuva huipennus on silti  Avan ja Dwightin välienselvittely.

Elokuvan raakuus, graafinen väkivaltaisuus ja synkeän pessimistinen ihmiskuva ovat sitä luokkaa, ettei omassa sarjassaan korkeatasoinen elokuva on sopivaa katsottavaa kovin herkille ja väkivaltaa kammoksuville katsojille.

                                Eva Green on elokuvan miehiä manipuloiva Ava.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Tanskalainen laatulänkkäri ****

                                Jon (Mads Mikkelsen) on elokuvan kostonenkeli.

Tunnustan: olen ollut lapsuudesta lähtien hyvien lännenelokuvien ystävä. Westernien ohjaajamestarit John Ford, Sergio Leone ja Sam Pechinpah ovat osaltaan muovanneet kuvaani sekä Villistä lännestä että hyvästä ja pahasta. Riutunut elokuvagenre on ilmeisesti kokemassa uuden nousun. Ensin tuli Coenin veljesten Kova kuin kivi (2010) ja nyt todellinen yllättäjä, tanskalainen laatulänkkäri The Salvation (2014).

Kristian Levringin western käynnistyy komeasti ja kliseisesti. Rautahepo vyöryy puuskuttaen tuulenpieksemälle asemalaiturille vuonna 1870. Uuden mantereen uudisasukas ja entinen sotilas Jon (Mads Mikkelsen) saa seitsemän vuoden odotuksen jälkeen vaimonsa ja poikansa luokseen Tanskasta. Yhdistynyt perhe nousee postivaunuun ja aloittaa matkan kohti Jonin uudistilaa.

Jonin toiveet romahtavat, kun postivaunuihin noussut lainsuojaton surmaa hänen puolisonsa ja poikansa. Pahoinpidelty Jon kostaa miehelle, jonka veli Delarue (Jeffrey Dean Morgan) joukkioineen terrorisoi pientä Black Creekin kaupunkia. Rosvojoukon pelko on luhistanut moraalin kaupunkilaisilta, joita johtaa korruptoitunut pormestari Keane (Jonathan Pryce). Pormestari on kuin luihu luckylukemainen arkkumanu, jonka todelliset motiivit tulevat elokuvan edetessä esille.

Levringin elokuva tekee komeasti kunniaa lännenelokuvien klassiselle perinteelle. Yksinäinen kostaja on tuiki tuttu hahmo genressä. Sisäisesti rikkinäinen ja ulkoisesti kasvot turvoksissa vaeltava Jon ratkoo ongelmiaan väkivaltaisesti kostamalla. Hänen ainoana apurinaan toimii entinen aseveli Peter (Mikael Persbrandt). Black Creekin väen pelkurimaisuus ja vihamielisyys tuovat mieleen Fred Zinnemannin Sheriffin (1952), jossa lainvartija kohtasi yhteisönsä negatiivisuuden.

Levringin ohjaustyö valottaa pessimistisesti myös ihmisen ahneutta ja valmiutta petokseen. Tällä kertaa lähimmäisten hädän hyväksikäytössä ei ole kyse karjatilallisista,  rosvoparoneista tai kieroista rautatieyhtiöiden herroista. Motiivi yhteisöä riivaavalle väkivallalle on hyvin maanläheinen – ja nykypäivän näkökulmasta ymmärrettävä.

The Salvation on eheä, kovaksikeitetty ja kokonaisuutena erinomainen eurowestern. Filmi on karhea kostotarina, visuaalisesti näyttävä, tiivis puolitoistatuntinen. Elokuvan jälkituotannossa on käsitelty lähes 900 otosta, jonka avulla on kyetty rakentamaan uskottava Villin lännen kaupunki. Kuvaukset on hoidettu kokonaisuudessaan Etelä-Afrikassa.

Filmin näyttelijöistä jäävät mieleen Jonin kärsimysroolin erinomaisesti esittävä Mikkelsen, häijy ja arvaamaton Morgan sekä rosvopäällikön veljen vaimoa Prinsessaa näyttelevä Eva Green. Tämä topakka kaunotar on selviytyjä; kissa, joka putoaa aina jaloilleen.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Tyttökolmikon kuuma kesä

                      Minka Kuustonen, Anna Paavilainen ja Inka Kuustonen viettävät
                      elämänsä kesää Hangossa elokuvassa Kesäkaverit.

Inari Niemen ohjaama ja Juuli Niemen käsikirjoittama Kesäkaverit (2014) nousee hellekesämme suosituimpien elokuvien joukkoon. Kepeä, dialogiltaan näppärä ja nuorten naisten välisestä ystävyydestä kertova leffa risteilee draaman ja romanttisen komedian välimaastossa. Elokuva on luontevien nuorten näyttelijättärien juhlaa. Tietty tasapaksuus ja rohkeuden puute estävät kuitenkin elokuvan nousun todellisiin korkeuksiin.

Kesäkaverit on kuin tehty tämän kesän tarpeisiin. Elokuvan Iiris (Anna Paavilainen) palaa vuosien jälkeen Madridista Suomeen ystävättärensä Karoliinan (Inka Kuustonen) kutsumana. Molemmat saavat kesätyöpaikan hankolaisesta kahvilasta, jossa heidän seuraansa liittyy Eeva (Minka Kuustonen). Iiris ja Karoliina muuttavat pikavauhtia kolkosta kerrostaloasunnosta uuden tuttavansa tädin pitsihuvilaan. Tytöt uskovat auringon, rusketuksen, juhlien ja rantaelämän elvyttävään voimaan, vaikka ”tosi pienille miehillekin” annetaan mahdollisuutensa,

Elokuvan nuoret naiset ovat puolessavälissä kolmeakymmentä, todellisen aikuisuuden kynnyksellä.  Niemet saavatkin paljon irti kolmikon elämäntilanteen herkkyydestä. Nuoret naiset elävät nuoruuden ja aikuisuuden välitilassa, jossa tulevaisuus mietityttää ja ajoittain myös pelottaa. Asiaa eivät auta Iiriksen vanhemman sisaren Hertan (Pihla Viitala) inhorealistiset synnytyskuvaukset ja perhe-elämän todellisuus.

Teologiaa ja psykologiaa opiskelleella Karoliinalla näyttää tulevaisuus seesteisimmältä, kunnes hän heittäytyy kuumaan kesäromanssiin naimisissa olevan Tommyn (Sampo Sarkola) kanssa. Lievästi neuroottinen ja sitoutumiskammoinen Iiris kaihtaa päätöksentekoa ja kesädiegoja, kunnes kulttuuriantropologiaa opiskeleva tennisopettaja Jussi (Lauri Tilkanen) iskee hänet. Kömpelö ja epävarma Eeva pänttää töiden ohessa tenttikirjoja, kunnes löytää itselleen tärkeän Olli-pomon (Eero Ritala) läheltään.

Elokuvan tyttökolmikolla on paljon omaa elämää ilman miehiäkin. Kesäromanssit pakottavat kuitenkin naiset itsetutkisteluun ja pohtimaan elämänsä valintoja. Onko Karoliina vain kesäkissa, joka kiehnaa niukkailmeisen kesäkolli Tommyn ympärillä? Varatun miehen ulkoinen status näyttää olevan kohdillaan: hulppea purjevene, premiumauto alla ja kotipesässä vaalea viileä lääkärivaimo Linda (Matleena Kuusniemi). Jäävätkö salarakkaat nalkkiin? Myös Eevalla ja Iiriksellä riittää pohdittavaa.

Elokuvarooleissa lempeä Tilkanen ja vähäeleinen Sarkola jäävät selvästi nuorten naisten kolmikon varjoon. Erityisesti Paavilaisen kompleksinen Iiris ja Inka Kuustosen elämänjanoinen Karoliina ovat vahvoja roolitöitä. Elokuvan rohkeus on enemmän sanojen kuin tekojen asteella; rakastelukohtaukset ovat aika puisevia. Eniten erotiikkaa on karismaattisen Inka Kuustosen silmissä, joista löytyy läsnäolo ja lupaus. Sillä olisi käyttöä silmäpelin hallitsevien Bollywood-tähtienkin keskuudessa.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

                     Anna Paavilainen (Iiris) ja Inka Kuustonen (Karoliina) vilvoittelemassa.

Insinöörit vailla lempeä ***

                           Anatas Boev (kesk.) neuvoo nuoria insinöörejä naisasioissa.

Suomalais-bulgarialais-saksalaisena yhteistuotantona syntynyt Love and Engineering – Rakkauden insinöörit (2014) on hauska, pysäyttävä ja sympaattinen dokumenttielokuva. Elokuva kertoo nuorista insinööreistä, joille koodaaminen, algoritmit, vuokaaviot ja assemblyt eivät ole enää kaikki kaikessa. Nuoret miehet janoavat naisen rakkautta – ja he tähtäävät siihen tieteellisin menetelmin.  Mutta riittävätkö metodit sen oikean löytämiseen ja kiinnostuksen herättämiseen?

Rakkauden insinöörit on Suomessa työskentelevän bulgarialaistaustaisen Tonislav Hristovin toinen pitkä dokumenttielokuva Sinkkuelämän sääntöjen (2011) jälkeen. Uutuuselokuva voitti yleisöpalkinnon DocPoint-elokuvafestivaalilla tammikuussa.                              

Dokumentti kuvaa Suomessa asuvan Atanas Boevin johtamaa insinööriryhmää, joka pyrkii löytämään rakkauden lainalaisuudet ja saattamaan Todorin, Markuksen, Andonin ja Tuomaksen yhteyteen elämänsä naisen kanssa. Nämä nörtit pärjäävät työelämässä, hallitsevat logiikan ja tietokonepelit, mutta ovat kovin onnettomia viestimään kauniimmalle sukupuolelle tunteistaan ja toiveistaan.

Atanas on insinööri, joka on onnistunut löytämään vaimon ja hankkimaan tämän kanssa lapsenkin. Siis ilmiselvä onnistuja ja esikuva nuorille nörteille, joille nainen tuntuu olevan vielä tavallista enemmän terra incognita, tuntematon maa. Inssiryhmä osallistuu tieteellisiin kokeisiin, joissa mitataan naisten reaktioita miesten kuviin, hajuihin ja vitseihin. Treffeillä Atanas antaa viestinnällisiä ja toiminnallisia ohjeita korvakuulokkeisiin ryhmänsä jäsenille.

Insinöörimiehet unelmoivat nätistä, hauskasta ja älykkäästä naisesta. He eivät halua lähestyä potentiaalista naisystäväänsä lahjoin, lemmenlurituksin tai machoilemalla. Tavoitteena on naisten aivojen hakkeroiminen rakastumiselle otolliseksi. Tarkoitus on laittaa feromonit, hormonit ja välittäjäaineet liikkeelle. Rakkaus on heille kemiaa, fysiikkaa ja fysiologiaa, aivojen toimintaa. Kyse ei siten ole biologisesta, sosiaalisesta tai psykologisesta liittymistarpeesta.

Rakkauden insinööreissä on sekä hiljaista että tahatonta komiikkaa. Nuoret insinöörit ovat elokuvassa aitoja, uskottavia ja keskenään erilaisia persoonia. Filmi siirtyy tilanteesta ja tunnelmasta toiseen ihmistä ymmärtäen, vaikka katsoja ajoittain pohtiikin lemmenkipeiden insinöörien taktisia ja strategisia ratkaisuja. Toistuvat rukkaset sattuvat insinööriin siinä kuin keneen tahansa muuhunkin mieheen.

Love and Engineering muistuttaa avoimuudessaan muutaman vuoden takaisista huippudokumenttia Miesten vuoro (2009), joka pureutui poikkeuksellisen syvälle suomalaisen miehen sieluun. Samaa jännitettä tai syvällisyyttä ei löydy Hristovin elokuvasta. Se opettaa silti meille paljon insinöörin logiikasta – mutta myös ihmisenä olemisesta.

Elokuvan trailerin löydät tästä.