lauantai 28. tammikuuta 2017

Lumoavan hieno musikaali****½

                                      Seb (Ryan Gosling) ja Mia (Emma Stone) loistavat
                                      sinnikkäinä rakastavaisina La La Landissa.

Nuoren amerikkalaisen ohjaajan Damien Chazellen musikaali La La Land (2016) on todellinen elokuvatapaus. Se on kunnianosoitus Hollywoodin kulta-ajoille, ja osoittaa sen, miten hyvää viihdettä amerikkalainen elokuva voi parhaimmillaan tuottaa. Leffa on hauska, lumoava, rytmikäs, upeasti roolitettu ja hetkittäin jopa sydäntäsärkevän kaunis. Katsojalle kaksituntinen on täynnä silmäkarkkia.

Jo elokuvan ensimmäinen kohtaus tempaisee mukaansa. Tarinan poika ja tyttö ovat jumittuneet moottoritien ruuhkaan. Autostereot pauhaavat, matkustajat hytkyvät hyteissään, torvet soivat – ja sitten alkaa tanssi ja laulu kuten musikaaleissa on tapana. Kaikki on täydellisesti ajoitettua, ja elokuvan värimaailma mietittyä.

La La Landissa elokuvanteon häikäisevä ryhmätyö näkyy kaikessa: musiikissa, tanssissa, kuvauksessa, lavastuksessa ja leikkauksessa. Ei ole ihme, että elokuva on kerännyt peräti 14 Oscar-ehdokkuutta helmikuulle James Cameronin Titanicin (1997) tapaan. La La Land nappasi jo tammikuussa seitsemän Golden Globe –palkintoa.

Elokuvan käsikirjoitus tai tarina eivät sinänsä ole kovin ihmeellisiä. Nuori näyttelijäkokelas Mia (Emma Stone) on saapunut Enkelten kaupunkiin saadakseen elokuvaroolin. Sitä odottaessaan hän työskentelee lähikahvilassa baristana, ihailee klassikkoelokuva Casablancan (1942) Ingrid Bergmania ja käy tylsien tv-sarjojen koe-esiintymisissä.

Emman huomio kiintyy köyhään jazz-pianisti Sebastianiin (Ryan Gosling), joka taistelee jokapäiväisestä leivästään ravintolan pianistina. Joululaulujen ja kuluneiden tunnelmakappaleiden sijasta hän haluaisi soittaa perinteistä jazzia. Sebiä huolestuttaa jazzin suosion hiipuminen ja mahdollinen kuolema.

La La Landissa pääpari ihastuu ja rakastuu toisiinsa. Seb ja Mia tukevat toisiaan orastavien haaveidensa ja yhteisten unelmiensa etsinnässä. Tätä symboloi hienosti Justin Hurwitzin koskettava ja suorastaan sydäntäsärkevän kaunis kappale City of Stars. Mutta ajan kuluessa unelmienkin on mukauduttava todellisuuteen.

Emma Stone ja Ryan Gosling ovat täydellinen pääpari La La Landiin. Heidän keskinäisessä suhteessaan on sellaista lämpöä ja kemiaa, jota nykyään harvoin tapaa elokuvissa. Emma Stone on taitava, lahjakas ja hyvin viehättävä näyttelijätär, jonka ilmeikkäät kasvot hallitsevat valkokangasta. Gosling on sympaattinen romanttinen sankari. Molemmat selviävät kunniakkaasti laulu- ja tanssinumeroistaan. Rakastavaisten sulava tanssi läpi universumin sulattaa paatuneenkin katsojan.

La La Land sijoittuu nykypäivän Los Angelesiin, mutta se on kuin rakkauskirje vanhoille Hollywood-klassikoille ja jazzin kultakaudelle. Elokuvallisia viittauksia on Casablancan ohella mm. Vertigoon (1958) ja Nuoreen kapinalliseen (1955). Musikaalina elokuva lepää Laulavien sadepisaroiden (1952), West Side Storyn (1961) ja Cherbourgin sateenvarjojen (1964) luomalla vankalla perinteikkäällä pohjalla.


Vain 32-vuotias ja jazzia rakastava Damien Chazelle löi läpi ankaralla rumpalikuvauksellaan Whiplash (2014). Hänen uutuuselokuvansa tuo ajatuksen tasolla takaisin Hollywoodin tähtikultin ja suuret studiot. La La Land hehkuu elokuvakaupungin kultakauden lumoa ja puhdasta magiikkaa. Se on viehättävällä tavalla myös vanhanaikainen. Kuten eräs katsojista totesi leffan jälkeen: loistava elokuva ilman väkivaltaa ja seksiä.

Elokuvan traileri:




perjantai 13. tammikuuta 2017

Raukea ruumis hengenpelastajana***

                                Hank (Paul Dano) ja Manny (Daniel Radcliffe) säkenöivät
                                Swiss Army Manin päärooleissa.

Harvoin jokin elokuva saa katsojan leuat loksahtamaan, aiheuttaa päivien hämmennyksen ja pistää todella pohtimaan, oliko leffa totta ollenkaan vai silkkaa unta tai hallusinaatiota. Y-Kinon ensi-iltaan rynnistänyt Swiss Army Man (2016) tekee tämän. Elokuvan nähtyäsi voit unohtaa Sveitsin armeijan monitoimilinkkuveitset. Ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Daniel Kwan ja Daniel Scheinert osoittavat sen, kuinka tehokas yksi raukea ruumis voi olla hengenpelastajana.

Swiss Army Man on elokuva, joka jakaa elokuvakriitikot ja katsojat kahteen eri ryhmään. Toiset pitävät elokuvaa hyvin kauniina, upeasti kuvattuna, poikkeuksellisen luovana ja rohkeana elokuvan lajityyppien sekoittajana. Toiset leimaavat elokuvan tylsäksi, juonen köyhäksi, osan sen otoksista vastenmielisiksi ja leffan venytetyksi. Totuus löytynee tässäkin tapauksessa jostain välimaastosta.

Elokuva käynnistyy autiolta saarelta, jossa syrjäytynyt Hank (Paul Dano) suunnittelee päiviensä päättämistä jollain muulla kuin K-kahvilla. Hänen puuhansa keskeytyvät, kun rantaan ajelehtii pukumiehen (Daniel Radcliffe) ruumis. Hank ilostuu keskeytyksestä ja yrittää elvyttää lasittunein silmin maailmaa katsovan vainajan. Elvytyspainallukset käynnistävät vainajassa hillittömät ilmavaivat, joita Hank hyödyntää pelastautuessaan Mannyksi ristimänsä ruumiin kanssa autiolta saarelta.

Parivaljakko nousee maihin toisella hiekkarannalla. Hank heittää kalmon selkäänsä ja päättää huolehtia hänestä. Nuoren miehen yksinäisyys on ollut niin piinaavaa, että ruumiskin kelpaa kaveriksi. Hankin hämmästys on rajaton, kun Manny virkoaa metsästä sijaitsevassa luolassa henkiin zombin tavoin. Tämä elävä kuollut on menettänyt muistinsa, jolle Hankin on opetettava kaikki A:sta alkaen.

Elokuva seuraa Hankin ja Manny ystävystymistä, läheisyyttä ja eloa metsässä. Kahden nuoren miehen keskustelut avaavat uuden maailman. Pian käy ilmi, että Mannyllä on suorastaan yliluonnollisia kykyjä. Leffan nimi Swiss Army Man viittaa alkuosaltaan maailmankuuluun monitoimilinkkuveitseen. Käsikirjoittajakaksikon luovuutta ja oivalluskykyä voi enimmäkseen vain ihailla. On uskomatonta, kuinka monipuolisesti yhtä kalvakkaa vainajaa voi käyttää selviytymistaistelussa oudoissa olosuhteissa.

Swiss Army Mania ei ole helppo sijoittaa perinteisiin elokuvantaiteen lajeihin. Se on komedia, tragedia, rakkaus- ja fantasiaelokuva. Ehkä eniten leffa on kuitenkin kaverielokuva. Hankin ja Mannyn ystävyys on ylimmillään metsän bussikohtauksessa, joka jää hyvin todennäköisesti elokuvan historiaan. Mannystä huolehtiessaan Hank unohtaa oman sisäisen sirpaleisuutensa.

Paul Dano tekee upean ja suorastaan liikuttavan roolityön Hankina. Kuinka paljon yksinäisyys voi uuvuttaa? Mitä merkitsee se, että unelmien nainen osoittautuu todellisuudessa täysin odotusten vastaiseksi? Millaista on todellinen ystävyys? Viimeksi mainittuun kysymykseen antaa vastauksen Daniel Radcliffen hienosti näyttelemä kalmo. Tällä elokuvalla Radcliffe karistaa Harry Potter -hahmonsa harteiltaan.

Swiss Army Man ei ole juonielokuvan ystäville. Ajoittain elokuvan käsikirjoitus tuntuu teinipoikien tekeleeltä. Mutta siinä on paljon sellaista lumoa, viisautta ja outoutta, joka laittaa katsojan ajattelemaan.

Elokuvan traileri:



lauantai 7. tammikuuta 2017

Halujensa koukuttamat**

                                Ricky (Antti Luusuaniemi) ja Annika (Pihla Viitala) ovat
                                Kuudennen kerran seksiriippuvainen pääpari.

Maarit Lallin uutuuselokuva Kuudes kerta (2017) käsittelee suorasukaisesti ja moralisoimatta seksiriippuvuutta. Teema sopii hyvin hedonistiseen aikaamme, jossa sitoutuminen toiseen ihmiseen kammottaa ja ihmissuhteista tehdään helposti kertakäyttötavaraa. Päähenkilöitä esittävien näyttelijöiden roolitöistä huokuu ammattimaisuus, mutta tarinan sisältö ja henkilöiden kohtalot eivät juuri jaksa kiinnostaa.

Elokuvan miljöönä toimivat pääkaupungin kadut ja asunnot, välillä tosin pyörähdetään työmatkalla Ahvenanmaalla.

Kuudes kerta heijastaa valkokankaalle Annika Lahden (Pihla Viitala) ja Ricky Kalinin (Antti Luusuaniemi),  joiden välille kehittyy intohimoinen seksisuhde. Kolmikymppinen Annika elättää itsensä vaivoin yksityisetsivänä, jonka toimeksiannot liittyvät lähinnä aviorikoksista epäilyjen varjostamiseen ja todisteiden hankkimiseen heitä vastaan.

Luksusasuntoja välittävä Ricky pitää itseään alfauroksena, upeana lahjana koko naissukukunnalle. Rickyn pepun alla hyrisee valkoinen Jaguar, sylissä kehräävät erilaiset kiimaiset kisut. Kiinteistönvälittäjä kaataa vuoteelleen usein asiakkaitaan, josta moni elää avioeron ja itsellistymisen rajapinnassa. Heidän taustaltaan löytyy murskattuja unelmia, särkyneitä sydämiä, mutta myös tulevaisuuden toivoa, jota uusi asunto edustaa.

Nelikymppinen kiinteistönvälittäjä on seksiaddikti, jolla on työkalenterinsa ohessa omat aikataulunsa valloituksilleen, joita hän ”ilahduttaa” sähköisillä kikkelikuvillaan. Hän haluaa Annikan tavoin seksiä ilman sitoumuksia ja tunteita, mutta onnistuuko se? Voiko toisen ihmisen iholla olla pitkään ilman minkäänlaisia emootioita?

Maarit Lallin elokuva epäonnistuu päähenkilöidensä taustoittamisessa. Ohjaaja-käsikirjoittaja on todennäköisesti halunnut johdattaa katsojan minuutti minuutilta, vihje vihjeeltä päähenkilöidensä maailmaan samaan tahtiin kuin nämä tutustuvat toisiinsa. Elokuvakerronnassa tämä johtaa kuitenkin siihen, että Ricky, Annika ja heidän toimintansa tavoitteet jäävät irrallisiksi. Heidät liittää yhteen rujo, hätäinen ja nuhjuinen seksi, jossa ollaan kaukana vaakamambon hienouksista. Toki kuvausta voi kiittää arkisesta realismista.

Pihla Viitala tekee ammattinäyttelijän työtä Annikana, josta arvostelijan on vaikea saada otetta. Miksi hän käyttäytyy siten kuin käyttäytyy? Onko syynä himo, kosto vai rakkaudennälkä? Antti Luusuaniemen Rickystä välittyvät kyynisen ja osin narsistisen pelimiehen elkeet, vaikka kuluttava elämäntapa alkaa jo näkyä nelikymppisessä kiinteistönvälittäjässä.
   
Ohjaaja ei sanojensa mukaan ole halunnut moralisoida elokuvallaan. Häneltä olisi kuitenkin odottanut jonkinlaista analyysiä seksiaddiktion syistä. Monen kohdalla on kyseessä seksuaalinen hyväksikäyttö jossain vaiheessa elämänkaarta. Joillakin on toisaalta niin voimakas libido, että se johtaa vääjäämättä petoksen poluille. Seksiriippuvutta eivät nykyään ainakaan helpota yliseksualisoitunut mediaympäristö, erilaiset pettämissivustot sekä seuranhakusovellukset ja –palvelut, joita Rickykin hyödyntää.

Kuudennen kerran sekavuutta lisää sivuhenkilöiden suuri määrä. Heistä yksikään ei kasva kokonaiseksi ihmiseksi, vaikka mukana on Esko Salmisen, Pirkka-Pekka Peteliuksen, Minna Haapkylän ja Reino Nordinin kaltaisia kykyjä. Elokuvan tarina ei yksinkertaisesti kanna loppuun asti.

Elokuvan traileri: