Piinavuodet orjuuden helvetissä

                        Orjuuteen pakotettu Platt (Chiwetel Ejiofor) korjaamassa puuvillaa.

Y-Kinossa sai viikonloppuna ensi-iltansa englantilaisen ohjaajan Steve McQueenin orjuuteen liittyvä elokuva 12 Years a Slave (2013). Se kertoo vastaansanomattomalla voimalla ihmisen orjuuttamisen karmaisevan tarinan yhden yksilön näkökulmasta. Filmin kirkas toteutus ja sen universaali sanoma nostavat McQueenin ohjaustyön jo nyt elokuvavuoden eliittiin.

Elokuva lähestyy rujoa ja rankkaa aihettaan mikrohistoriallisesta näkökulmasta. Tarina perustuu päähenkilönsä Salomon Northupin vuonna 1853 julkaisemiin muistelmiin. Northup oli New Yorkissa asuva vapaa musta mies, taitava viulisti, joka siepattiin ja myytiin vuonna 1841 orjaksi Louisianaan. Hän on edelleen yksi niistä harvoista afroamerikkalaisista, jotka pääsivät pakenemaan orjuudesta takaisin vapauteen.

Yhdysvaltain historiassa neekeriorjuus on yhä häpeätahra. Mustasta Afrikasta rahdattiin 1800-luvun puoliväliin mennessä Atlantin taakse noin 12 miljoonaa mustaa, joista puoli miljoonaa päätyi Yhdysvaltoihin.

Elokuvateollisuutta orjuus ei ole kovin paljon kiinnostanut. Tähän asti tärkeimmät orjuutta kuvanneet filmit ovat olleet D.W. Griffithin rasistinen Kansakunnan synty (1915), George Cukorin sisällissotakuvaus Tuulen viemää (1939), Steven Spielbergin orjakapinasta kertova Amistad (1997) sekä 1970-luvun television minisarja Juuret, joka innoitti monet amerikkalaiset sukututkimuksen pariin. Steve McQueenin elokuvan realismi, brutaalisuus ja vaikuttavuus nostavat elokuvan epäilemättä orjuuselokuvien taiteelliseen kärkeen.

12 Years a Slave tuo esiin Yhdysvaltain Etelävaltioiden puuvillan suurviljelyyn liittyvän orjuuden taloudellisen logiikan. Musta halpatyövoima pakotetaan ahkeroimaan valkoisten plantaasinomistajien ja kartanonherrojen hyväksi puuvillapelloilla. Orjakaupasta hyötyy moni, mutta kärsijänä on aina musta, isäntänsä omaisuus, jolla ei ole ihmisarvoa.

Elokuvan päähenkilö Salomon Northup (loistava brittinäyttelijä Chiwetel Ejiofor) heitetään hetkessä valosta pimeyteen, vapaudesta kahleisiin, jotka ensin ovat rautaiset, mutta hetken kuluttua myös henkiset.

Orjan elämään kuuluvat julmat työnjohtajat, säälimättömät kartanonherrat, perheiden hajottaminen, minuuden riistäminen, seksiorjaksi alistaminen, lynkkaukset, riekaleiksi repivät ruoskaniskut, näkymättömyyden kulttuuri, mutta myös lyhyet helpotuksen hetket. Kaikesta huolimatta Plattiksi nimetty päähenkilö jaksaa uskoa vapautumiseen ja pääsyynsä perheensä pariin.

Elokuva pohtii hyvin ansiokkaasti erilaisia selviytymisstrategioita niin orjien kuin isäntienkin näkökulmasta. Orjan saama lahja tai aseman kohoaminen yhteisössä aiheuttaa aina velvoitteen. Moni kartanonherra painiskelee puolestaan velkojen, heikon satovuoden tai taloussuhdanteen aiheuttamien ongelmien parissa. Tämä johtaa toisinaan orjien myymiseen toiselle isännälle. Plattin valkoisina isäntinä ovat niin hyväntahtoinen Ford (Benedict Cumberbatch) kuin sadistinen, orjuutta Raamatulla perusteleva Edwin Epps (Michael Fassbender).

Paikoitellen 12 Years a Slave on yhtä rankkaa katsottavaa kuin Mel Gibsonin The Passion of the Christ (2004). Ruoskaniskut kirvelevät ja katsoja on vaipumassa samankaltaiseen toivottomuuteen kuin elokuvan Patsey (Lupita Nyong’o), jolta puuttuu päähenkilön sinnikkyys. Piina hellittää filmin loppumetreillä, mutta katsojalle on luvassa vielä yksi yllätys.

Vaikuttavasta tarinasta, erinomaisten näyttelijöistä ja Sean Bobbittin upeasta kameratyöstä huolimatta jään kaipaamaan elokuvassa kytkentää orjuuden laajempaan viitekehykseen. Ihmiskunnan häpeäksi orjuudenkaltaisissa olosuhteissa elää tänäänkin noin 30 miljoonaa ihmistä. He ovat lapsisotilaita, lapsityövoimaa, velkaorjia, pakkotyössä tai ihmiskaupan uhreja – ja vielä vailla vapautustaan.

****½

Elokuvan trailerin löydät tästä.