Orjuuteen
pakotettu Platt (Chiwetel Ejiofor) korjaamassa puuvillaa.
Y-Kinossa
sai viikonloppuna ensi-iltansa englantilaisen ohjaajan Steve McQueenin orjuuteen liittyvä elokuva 12 Years a Slave (2013). Se kertoo vastaansanomattomalla voimalla ihmisen
orjuuttamisen karmaisevan tarinan yhden yksilön näkökulmasta. Filmin kirkas toteutus
ja sen universaali sanoma nostavat McQueenin ohjaustyön jo nyt elokuvavuoden
eliittiin.
Elokuva
lähestyy rujoa ja rankkaa aihettaan mikrohistoriallisesta näkökulmasta. Tarina
perustuu päähenkilönsä Salomon Northupin
vuonna 1853 julkaisemiin muistelmiin. Northup oli New Yorkissa asuva vapaa
musta mies, taitava viulisti, joka siepattiin ja myytiin vuonna 1841 orjaksi
Louisianaan. Hän on edelleen yksi niistä harvoista afroamerikkalaisista, jotka
pääsivät pakenemaan orjuudesta takaisin vapauteen.
Yhdysvaltain
historiassa neekeriorjuus on yhä häpeätahra. Mustasta Afrikasta rahdattiin
1800-luvun puoliväliin mennessä Atlantin taakse noin 12 miljoonaa mustaa,
joista puoli miljoonaa päätyi Yhdysvaltoihin.
Elokuvateollisuutta
orjuus ei ole kovin paljon kiinnostanut. Tähän asti tärkeimmät orjuutta kuvanneet
filmit ovat olleet D.W. Griffithin
rasistinen Kansakunnan synty (1915), George Cukorin sisällissotakuvaus Tuulen viemää (1939), Steven Spielbergin orjakapinasta
kertova Amistad (1997) sekä
1970-luvun television minisarja Juuret,
joka innoitti monet amerikkalaiset sukututkimuksen pariin. Steve McQueenin elokuvan
realismi, brutaalisuus ja vaikuttavuus nostavat elokuvan epäilemättä orjuuselokuvien
taiteelliseen kärkeen.
12 Years a
Slave tuo esiin Yhdysvaltain Etelävaltioiden puuvillan suurviljelyyn liittyvän
orjuuden taloudellisen logiikan. Musta halpatyövoima pakotetaan ahkeroimaan
valkoisten plantaasinomistajien ja kartanonherrojen hyväksi puuvillapelloilla.
Orjakaupasta hyötyy moni, mutta kärsijänä on aina musta, isäntänsä omaisuus,
jolla ei ole ihmisarvoa.
Elokuvan
päähenkilö Salomon Northup (loistava
brittinäyttelijä Chiwetel Ejiofor)
heitetään hetkessä valosta pimeyteen, vapaudesta kahleisiin, jotka ensin ovat
rautaiset, mutta hetken kuluttua myös henkiset.
Orjan
elämään kuuluvat julmat työnjohtajat, säälimättömät kartanonherrat, perheiden
hajottaminen, minuuden riistäminen, seksiorjaksi alistaminen, lynkkaukset,
riekaleiksi repivät ruoskaniskut, näkymättömyyden kulttuuri, mutta myös lyhyet
helpotuksen hetket. Kaikesta huolimatta Plattiksi nimetty päähenkilö jaksaa
uskoa vapautumiseen ja pääsyynsä perheensä pariin.
Elokuva
pohtii hyvin ansiokkaasti erilaisia selviytymisstrategioita niin orjien kuin
isäntienkin näkökulmasta. Orjan saama lahja tai aseman kohoaminen yhteisössä
aiheuttaa aina velvoitteen. Moni kartanonherra painiskelee puolestaan velkojen,
heikon satovuoden tai taloussuhdanteen aiheuttamien ongelmien parissa. Tämä johtaa
toisinaan orjien myymiseen toiselle isännälle. Plattin valkoisina isäntinä ovat
niin hyväntahtoinen Ford (Benedict Cumberbatch) kuin sadistinen,
orjuutta Raamatulla perusteleva Edwin
Epps (Michael Fassbender).
Paikoitellen
12 Years a Slave on yhtä rankkaa katsottavaa kuin Mel Gibsonin The Passion of
the Christ (2004). Ruoskaniskut kirvelevät ja katsoja on vaipumassa
samankaltaiseen toivottomuuteen kuin elokuvan Patsey (Lupita Nyong’o),
jolta puuttuu päähenkilön sinnikkyys. Piina hellittää filmin loppumetreillä,
mutta katsojalle on luvassa vielä yksi yllätys.
Vaikuttavasta
tarinasta, erinomaisten näyttelijöistä ja Sean
Bobbittin upeasta kameratyöstä huolimatta jään kaipaamaan elokuvassa
kytkentää orjuuden laajempaan viitekehykseen. Ihmiskunnan häpeäksi
orjuudenkaltaisissa olosuhteissa elää tänäänkin noin 30 miljoonaa ihmistä. He
ovat lapsisotilaita, lapsityövoimaa, velkaorjia, pakkotyössä tai ihmiskaupan
uhreja – ja vielä vailla vapautustaan.
****½
Elokuvan trailerin löydät tästä.