Maailman parasta Manserockia Y-Kinossa

                Tommi (Reino Nordin) ja Karoliina (Malla Malmivaara) ovat leffan sankaripari

Keskiviikkona 23.1. kauhavalaisessa elokuvateatteri Y-Kinossa tehdään historiaa, kun leffateatteri välittää satelliittiyhteyksiensä avulla Tampere-talosta Vuonna 85 –elokuvan (2012) ensi-iltagaalan. Satelliittilähetys tuo Kauhavalle elokuvatähdet haastatteluineen sekä Manserockin legendojen konsertin.

Vuonna 85 on 250 000 katsojallaan Suomen katsotuin musikaaliesitys. Menestysteoksen elokuvaohjauksesta ovat vastanneet Timo Koivusalo ja Riku Suokas, joista ensimmäinen on toiminut tuottajana ja jälkimmäinen käsikirjoittajana yhdessä Heikki Syrjän ja Heikki Vihisen kanssa.

Filmi on kunnianosoitus Tampereelle, sen teollisille perinteille, ihmisille ja erityisesti sen vilkkaalle rockelämälle. Elokuvan alun ja lopun ilmakuvat Suomen Manchesterista tuovat vääjäämättä mieleen kaupungin kovan merellisen kilpailijan Turun, jonka näkymät ovat tulleet elokuvien ystäville tutuksi Vares-sarjan ansioista. Kuvaaja Tero Molinin otoksissa Tampere hengittää voimakkaasti.

Tapahtumien keskuksina toimivat mm. Pyynikki, keskustori ja Lokomon konepaja.

Vuonna 85 on romanttinen komedia Lokomon duunari Tommi Turmiolasta (Reino Nordin) ja hänen elämänsä rakkaudesta Karoliinasta (Malla Malmivaara), jotka kohtaavat Pyynikin rannalla ja erkanevat toisistaan yhteisen yön jälkeen. Karoliina jättää jälkeensä vain tiekartan, jota Tommi seuraa kiihkeästi läpi suvisen Suomen Datsun 100A:llaan. Kadonnutta aarretta metsästäessään Tommi unohtaa tyttöystävänsä Ellun (Miina Maasola), jolla on aikanaan ollut suhde Turmiolan parhaan ystävän Pallen (Mikko Nousiainen) kanssa.

Kepeä ja humoristinen Vuonna 85 alkaa muistuttaa neliödraamaa, kun Tommi palaa aina Tukholmaan asti suuntautuneelta etsintäretkeltään. Tällä välin Palle on perustanut huikean menestyksekkään Alabama-ravintolan, jonka iltaemäntänä Karoliina toimii. Palle on 80-luvun jupin perikuva raahattavine mobiroineen, luksusasuntoineen ja menestyvän miehen elkeineen. Konepajaduunari Tommille, joka yrittää uudelleen suhteen rakentamista Elluun, näyttää olevan tarjolla mopen rooli bestmanina Pallen ja Karoliinan häissä.

Sinnikkään mutta säheltävän Tommin elämä olisikin tylsää ilman hyviä ystäviä. Hänen rinkiinsä kuuluvat kovaiskuinen jätti Ruba (Jussi Lampi), juopporatti Iso G (Heikki Silvennoinen), ikuinen Tapparan mies (Jari Salmi) ja Ellun pikkuveli Mauno Peppone (Topi Kohonen), joka haaveilee rockkitaristin urasta. Näiden jäljillä kulkevat ajoittain komisario Peppone (Tapio Liinoja) ja konstaapeli Lutavuori (Tom Lindholm).

Kasarielokuva on todellinen nostalgiatrippi 80-luvulla nuoruuttansa eläneille. Ajankuva ilmiöineen on rakennettu taitavasti, vaikka elokuvakerronnassa on koivusalomaisia katkoksia. Peililasit, karvanopat, Rubikin kuutio, Pirtti-kupit, wunderbaumit, pitkät takatukat ja muu hiusmuoti sekä rockabillymies Krissen (Ilkka Koivula) vetämät nokialaisfiftarit tuovat 80-luvun osaltaan takaisin.

Vuonna 85 on erityisesti ylistys Suomirockin kultaiselle vuosikymmenelle ja sen manselaismestareille: Eppu Normaalille, Popedalle ja Juice Leskiselle. Pate Mustajärven Popedan Pitkä kuuma kesä villitsee vieläkin. Eput näyttäytyvät elokuvassa ja vyöryttävät hittibiisejään nimikkokappaleesta Baarikärpäseen ja Pimeyden tangoon. Suomi-rockin suurimman lyyrikon Juicen kappaleet ovat häikäisevän laadukkaita. Syksyn sävel, Musta aurinko nousee, Pyhä toimitus ja Viidestoista yö tuovat jokainen oman näkökulmansa Tommin ja Karoliinan tarinaan. Mikä musiikkielokuva!

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Anna Karenina – rakkauden kahdet kasvot

                           Keira Knightley jättää muut varjoonsa Anna Kareninassa.

      

Maailmankirjallisuuden valioihin kuuluvan venäläisen kirjailija Leo Tolstoin (1828−1910) teos Anna Karenina (1875–1877) kertoo yhden maailman tunnetuimmista rakkaustarinoista. Englantilaisen Joe Wrightin tyylitelty ohjaustyö tuo aiheen jo 13. kerran valkokankaalle. Elokuva kertoo Pietarin aatelispiireihin sijoittuvan kielletyn ja intohimoisen rakkauden traagisen tarinan.

Elokuvan alussa korkea-arvoisen pietarilaisen virkamiehen Aleksei Kareninin (Jude Law) vaimo Anna (Keira Knightley) matkustaa junalla Moskovaan. Hän on menossa tapaamaan veljeään Stiva Oblonskia (Matthew Macfadyen) ja tämän vaimoa Dollya (Kelly Macdonald), jotka ovat keskellä aviokriisiä Stivan syrjähyppyjen takia.

Yöjunassa Anna tapaa kreivitär Vronskin (Olivia Williams) ja luo ensisilmäyksen kreivi Aleksei Vronskiin (Aaron Taylor-Johnson), josta on tuleva hänen kohtalonsa. Kyseisen ratsuväen upseerin on tarkoitus kosia seurapiiritanssiaisten yhteydessä Dollyn siskoa Kittyä (ruotsalainen Alicia Vikander). Toisin käy: Vronskin käsivarsillä kiitää huikean teatraalisesti toteutetussa tanssikohtauksessa Anna Karenina. Tanssin viimein tauottua Anna ja kreivi eivät näe enää muuta kuin toisensa. Järkyttyneen Kittyn maailma romahtaa. Nuoren naisen piinaa lisää se, että hän on aiemmin antanut Vronskin takia rukkaset maanomistaja Konstantin Levinille (Domhnall Gleeson).

Annan ja Vronskin välille leimahtava intohimoinen ja kaikennielevä rakkaus ei jää muulta yhteisöltä huomaamatta. Juoruilun jotos vie pian paheksunnan poluille. Annan uskollinen, mutta yksitotinen puoliso Aleksei nousee arvostetuksi ministeriksi ja venäläisen yhteiskunnan tukipylvääksi. Traagisen laukkakilpailun jälkeen Annan tunteiden syvyys Vronskia kohtaan käy Kareninille selväksi. Hän kieltää vaimoaan tapaamasta lipevänoloista kreiviä − mutta turhaan. Pian Anna hylkää sekä miehensä että poikansa.

Kiihkeän suhteen alussa Vronski toteaa Annalle etteivät he voi saavuttaa rauhaa. Edessä on vain kärsimystä tai suurinta onnea. Itku seuraakin pitkää iloa. Tolstoin näkemyksen ja Wrightin ohjauksen mukaan aviollisten siteiden kuristusote tuhoaa Anna Kareninassa elämän lahjoittaman todellisen rakkauden.

Annan ja Vronskin traagisen tarinan rinnalla juoksee myös onnellisempi kertomus. Elokuva seuraa uskollisen Levinin pyrkimyksiä valloittaa Kitty omakseen. Suoraselkäinen Levin on sekä romaanin että leffan moraalinen määrittäjä. Hänen juureva, maahenkinen ja yksinkertainen elämäntyylinsä muodostaa valtavan kontrastin yläluokan ylenpalttiselle ja pinnalliselle elämäntavalle. Levinin maatilalla, joka on kuvattu Kižin saarella Äänisen pohjoisosassa, kukoistaa Levinin ja nukkemaisen Kittyn lempeä rakkaus.

Keira Knightley on esiintynyt edukseen useissa historiallisissa draamoissa viime vuosina. Näyttelijätär loisti jo Wrightin filmissä Ylpeys ja ennakkoluulo (2005) ja Saul Dibbin hiljattain tv:ssä nähdyssä Herttuattaressa (2008). Anna Kareninassa kamera palvoo tätä poikkeuksellisen kaunista naista. Filmin miespääosia näyttelevät Aaron Taylor-Johnson ja Jude Law jäävät väkisin hänen varjoonsa. Toinen ongelma syntyy siitä, ettei heidän ja Knightleyn välille synny kunnon kemiaa elokuvassa, joka on melkoista tunnetilojen pyöritystä.

Joe Wright ja käsikirjoittaja Tom Stoppard tekivät elokuvaa varten rohkean ratkaisun. Anna Kareninan tarina kerrotaan 1800-luvun teatterisalin näyttämöllä esitettävänä teatterikappaleena. Ihmiskohtalot vyöryvät esiin kulisseista. Ovet avautuvat yhä uusiin kohtauksiin. Teatterimaisuus, pukuloisto ja tietty teennäisyys välittyvät katsojalle, mikä haittaa jossain määrin elokuvallista kerrontaa. Filmi on tästä huolimatta todella komeasti ja visuaalisesti toteutettu.

Jäin pohtimaan teatterin symboliikkaa Anna Kareninan tarinan yhteydessä. Itselleni se kertoo monen ihmisen elävän kuin näyttämöllä, ympärillään leveä lavastus ja kalliit kulissit, joista pidetään kiinni viimeiseen asti. Elokuvassa myös junalla on tärkeä symbolinen merkitys. Se tutustuttaa ihmiset toisiinsa, kuljettaa karkumatkalle, tuo kotiin, vierii kuin elämä itse, mutta murskaa myös unelmat.  Juna lienee ollut Tolstoille modernisaation airut. Uusi teollistuva maailma ei miellyttänyt kirjailijaa sen enempää kuin Anna Kareninassa kuvattu ylhäisön byrokraattisuus, sovinnaiset säännöt tai ylellinen elämäntapa.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Meditatiivinen matka metsään

 

Pöllön pysähdyttävä katse.

Metsän tarina (2012) on upea koko perheen dokumenttielokuva suomalaisesta metsästä ja sen monimuotoisuudesta. Se vie katsojansa suomalaiseen aarniometsään, tutustuttaa eläimiin ja kasvistoon ja elävöittää aihettaan metsään liittyvillä muinaissuomalaisilla uskomuksilla. Maamme luonto näyttäytyy elokuvassa koko kauneudessaan ja komeudessaan.

Elokuvan ovat ohjanneet Ville Suhonen ja Kim Saarniluoto, joista edellinen vastaa myös käsikirjoituksesta ja jälkimmäinen leikkauksesta. Filmin varsinaiset tekijät ovat kuitenkin parikkalalaiset luontokuvaajat Mikko Pöllänen ja Hannu Siitonen, joka tunnetaan myös menestyneenä keihäänheittäjänä. Kaksikko kuvasi dokumenttia varten neljän vuoden ajan materiaalia, josta syntyi esileikattua elokuvaa yli 20 tuntia.

Luontokuvaajien häkellyttävän hieno työ on elokuvassa puristettu viiteen varttiin. Metsän rikas kuvasto vyöryy valkokankaalle Panu Aaltion kauniin ja rauhoittavan musiikin säestämänä. Sanoisin niin, että elokuva näyttää katsojalle sen, mitä hän on aina halunnut metsässä nähdä ja kokea, mutta mihin arjen sankarilla ei ole käytännössä aikaa, mahdollisuutta tai kärsivällisyyttä.

Metsän tarina keskittyy enemmän faunaan kuin flooraan. Eläimet näyttäytyvät kuvissa eri vuodenaikojen riennossa. Tähtinä loistavat niin hirvet, karhut, ketut, ilvekset, oravat, linnut, piennisäkkäät kuin hyönteisetkin. Elokuvan kertojat höystävät filmiä metsään liittyvillä kansa- ja uskontotieteellisillä tavoilla ja uskomuksilla sekä Aleksis Kiven metsäaiheisilla runoilla.

Elokuva kertoo mm. sielulinnuista ja taikalinnuista, hirvenhiihdosta, maahisista, käärmeiden käräjistä sekä Tapiosta ja Mielikistä. Estetiikka menee parissa paikassa luonnontieteellisten faktojen edelle. Aarniometsästä kerrottu tarina on sievä ja särötön; se ei kerro lajien eloonjäämiskamppailusta. Eri eläimet eivät ole kiinni toisissaan aggression tai kiiman takia. Siinä mielessä pienikin lapsi on turvallista tuoda katsomaan luontokuvaa. Sama pätee koululuokkiin, joille dokumentti avaa aarniometsän elämää oppikirjaa enemmän ja innostavammin.

Metsän tarina ei selosta kaikkea mutta sen kauniiden kuvien ja otosten kavalkadi tarjoaa katsojalleen rauhoittavan ja suorastaan meditatiivisen kokemuksen. Kaikesta kaupungistumiskehityksestä huolimatta metsä on monille suomalaisille edelleen verrattoman tärkeä. Metsäluonnossa voi aistia pyhyyden kosketuksen.

Leffan on tuottanut MRP Matila Röhr Productions. Elokuvan trailerin löydät tästä.