Depp kauhukomedian helmenä

                               Johnny Depp on vakuuttava herrasmiesvampyyrinä.

Viime vuosina vampyyrielokuvat ovat nousseet suureen suosioon. Twilightin ja televisiossa pyörivän True Bloodin kaltaiset teinivampyyrisaagat ovat olleet melkoisia yleisömenestyksiä. Oman osansa kassatuloista pyrkii kahmaisemaan näyttelijätähdillä kyllästetty kauhukomedia Dark Shadows (2012), joka on ohjaajalegenda Tim Burtonin käsialaa.

Elokuva käynnistyy vuodesta 1772. Menestyvä liikemies Barnabas Collins (Johnny Depp) rakentaa omaa kalanjalostusimperiumiaan ja menestyy myös naisrintamalla. Epäonnekseen hän särkee kauniin noitanaisen sydämen, kun Barnabas rakastuukin viehättävään Josetteen (Bella Heathcote).  Raivostunut Angelique Bouchard (Eva Green) raivaa Josetten tieltään, noituu Barnabaksen vampyyriksi ja hautaa tämän arkussaan maan uumeniin.

                                          .

Kaksisataa vuotta myöhemmin kaivinkoneen kauha osuu vampyyrin kirstuun ja Collins pääsee valloilleen aivan erilaiseen maailmaan. Vuosi 1972 on glam rockin kulta-aikaa (T. Rex ja Alice Cooper) ja hippiliikkeen hiipumista. Elokuvan hipit pääsevät juhlarooliin Collinsin verikekkereissä, mutta sen jälkeen kalvakas vampyyri paneutuu mielipuuhaansa. Hän entisöi rappeutuneen Collingwoodin kartanon ja tutustuu samalla sukunsa omituisiin edustajiin.

Rähjäistä kartanoa emännöi kova liikenainen Elizabeth Collins (Michelle Pfeiffer), joka kilpailee kalasäilykemarkkinoista häijyn kaunottaren Angeliquen  (Eva Green) kanssa. Hänen hankalalla teinityttärellään Carolynillä (Chloë Grace Moretz) on salaisuutensa. Elizabethin velton veljen Rogerin (Jonny Lee Miller) poika David (Gulliver McGrath) saa kotiopettajakseen kauniin Victorian (Bella Heathcote), joka muistuttaa Barnabaksen menettämää Josettea. Kartanon väkeen kuuluvat myös juoppo palvelija Willie Loomis (Jackie Earle Haley) ja neuroottinen psykiatri (ohjaajan puoliso Helena Bonham Carter).

Dark Shadows (”Tummat varjot”) perustuu 1960- ja 1970-luvulla Yhdysvalloissa esitettyyn päiväsarjaan, joka viehätti aikanaan niin Burtonia kuin Deppiäkin. Yli tuhannen jakson kulttisarjan tiivistäminen alle kaksituntiseksi elokuvaksi ei ole ollut helppo tehtävä. Tummasävyinen, visuaalisesti ja efekteiltään hieno goottielokuva kärsii käsikirjoituksen ongelmista. Tarina hapuilee siellä sun täällä. Elokuvassa on hyviä oivalluksia ja huumorin pilkahduksia, mutta draaman kaari jää jännittämättä.

Leffan pelastavat useat hyvät näyttelijäsuoritukset. Johnny Depp tekee jälleen kerran nappisuorituksen. Hänen kaunopuheinen herrasmiesvampyyrinsä on kerrassaan mainio. Ranskalainen kaunotar Eva Green on yliampuvuudessaan hyvä sähäkkänä noitanaisena. Hän on pahisroolissaan vaikuttava platinainen ilmestys. Scorsesen Hugo-elokuvassa loistanut Chloë Grace Moretz hoitaa hienosti ongelmatyttären roolin.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Kovasikajuttu rokkaa täysillä

                                          Kehitysvammaisten punk-bändi on jo
                                          noussut kulttimaineeseen.

Y-Kinon ohjelmistoon tullut Jukka Kärkkäisen ja J-P Passin Kovasikajuttu (2012) on erinomainen suomalainen dokumenttielokuva. Se kertoo neljän kehitysvammaisen miehen punk-bändin nousemisesta tuntemattomuudesta ilmiöksi. Filmin aitous, elämänmyönteisyys ja kyky kertoa erilaisuudesta vahvasti ja rehellisesti puhuttelevat  katsojaa.

Pentti Kurikan Nimipäivät –bändi kasattiin vuonna 2009 kehitysvammaisille tarkoitetussa työpajassa. Bändin nokkamies Pertti Kurikka kirjoittaa bändin sanoitukset yhdessä Kari Aallon (laulu) kanssa, säveltää kappaleet ja soittaa kitaraa. Pertin ja Karin lisäksi bändiin kuuluu Sami Helle (basso) ja Toni Välitalo (rummut).

Kovasikajuttu toimii erinomaisesti musiikkidokumenttifilminä. Yhtye soittaa nopeaa peruspunkkia, jonka suomalaisina esikuvina ovat toimineet 70- ja 80-lukujen vaihteessa toimineet Ratsia, Ypö-Viis ja Kollaa Kestää. Laulusolisti Kari esittää yhteiskunnallisen kritiikkinsä kuin Pelle Miljoona, vaikka hänen äänensä ja puhetapansa muistuttaa enemmän Andy McCoyta. Sanavalmis Kari riekkuukin rock-kukon tavoin: Rock, rock, rock. Kohta pääsee röökille ja naiselle!

Punkin ytimessä on kriittisyys yhteiskuntaa ja sen aiheuttamia ongelmia kohtaan. Elokuvassa kuultujen biisien sanoituksissa arvostellaan vammaisten laitoshoitoa, asuntolaelämää, eduskuntaa, päättäjiä ja jopa jalkahoitoa. On hienoa seurata bändin ja sen jäsenten arkista elämää iloineen, suruineen, rakkauksineen ja vihanpurkauksineen. Välillä soittajakaveria sadatellaan, mutta pian riidat sovitaan rehellisellä kädenpuristuksella. Kovasikajuttu on sekä hauska että liikuttava elokuva.

Vaikka vammaisten yhtye pysyy aina yhteiskunnallisessa marginaalissa, on yhtyeen tietä treenikämpältä pikkuklubien kautta kesäfestareille kiintoisaa seurata. Mitä pidemmälle leffa etenee, sen merkittävämmäksi käyvät musiikilliset tunnustukset. Vaikka Pentin kitara ja Iron Maiden-liivi ovat nähneet parhaat päivänsä, Kovasikajuttu rokkaa täysillä.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Sotilaszombit lahtauspenkissä

 

Zombisotilas käy kaulukseen.

Musiikkivideoistaan tunnetun Marko Mäkilaakson ensimmäinen pitkä elokuva War of the Death – Stone’s War (2011) taitaa olla näkemistäni tämänvuotisista leffoista huonoin. Toiminta- ja kauhuelokuvan sekasikiö on rehellisesti sanottuna puuduttavaa katseltavaa. Edes suomalaiset kärkipään näyttelijät Mikko Leppilampi, Samuli Vauramo ja Antti Reini eivät pysty pelastamaan elokuvaa, joka kaatuu heikkoon käsikirjoitukseen.

Elokuva ajoittuu jatkosodan alkuun, jolloin suomalaisten ja amerikkalaisten (!) valiojoukko saa tehtäväkseen hyökätä Neuvostoliiton alueella sijaitsevaan erikoisbunkkeriin. Sen tiloissa ovat saksalaiset hyökkääjät harjoittaneet outoja ihmiskokeitaan. Erikoisjoukon hyökkäys ei suju hyvin. Se joutuu pian vetäytymään metsään ja joutuu yllätetyksi.

Suomalais-amerikkalainen iskujoukko saa vastaansa äskettäin surmaamansa sotilaat. Nämä elävät kuolleet eli zombit käyvätkin sen jälkeen hupenevan valiojoukon kimppuun kuin herhiläiset. Loppu elokuvasta on yhtä lähitaistelun mäiskettä pääosin pitkin bunkkerin sokkeloita.

George A. Romeron zombielokuviin (esim. Elävien kuolleiden yö, 1990) verrattuna Mäkilaakson leffasta puuttuu aito kauhu ja jännitys. War of the Dead ammentaa Resident Evilin (2002) tapaan paljon tietokonepelien maailmasta, jossa pitkin käytäviä eteneviä örkkejä tai zombeja lahdataan silmät kiiluen. Toisin kuin parhaissa lahtauspeleissä, saman asian tuominen valkokankaalle tuntuu totaalisen tylsältä.

Kansainvälisiltä markkinoilta imuroidulla miljoonalla eurolla olisi voinut huomattavasti paremmankin elokuvan. Leffan myönteisiin puoliin kuuluu taitavasti toteutettu yökuvaus, josta vastaa Hannu-Pekka Vitikainen. Kuvakulmien visuaaliseen esillepanoon on myös kiinnitetty huomiota.

Elokuvan trailerin löydät tästä.