Lumikin ja äitipuolen kaksintaisto

                                    Lumikki (Judy Collins) ja 7 rosvoilevaa kääpiötä.

Intialaissyntyinen elokuvaohjaaja Tarsem Singh tunnetaan erittäin näyttävien elokuvien luojana. Hän on uutuusleffassaan Kerro, kerro kuvastin (2012) tarttunut Grimmin veljesten satuun ja Disneyn animaatioelokuvien suursuosikki Lumikkiin. Tuloksena on puvustukseltaan ja lavastukseltaan hieno koko perheen elokuva, jonka komedialliset ja sisällölliset ainekset jäävät kuitenkin varsin vähäisiksi.

Singhin Lumikissa juonikuviot on laitettu osittain uusiksi. Sankarittaren ilkeä äitipuoli, kuningatar (Julia Roberts), palvoo rapistuvaa kauneuttaan, käyttää hoviväkeään pelinappuloina ja poistaa Lumikin kuningasisän (Sean Bean) häikäilemättömästi päiväjärjestyksestään. Uljas prinssi (Armie Hammer) ei karauta kuninkaanlinnaan uljaalla ratsullaan, vaan koikkelehtii kuningattaren vastaanotolle lähes kalsareillaan ja rintalihakset väristen. Seitsemän kääpiötä eivät heiluta hakkujaan timanttien toivossa, vaan hankkivat elantonsa maantierosvoina. Peilin kautta kuningatar kulkee järvisaarelleen, jossa hänen kuvastimensa odottaa malttamattomasti ikävien totuuksien laukomista.

Kaunis Lumikki (Judy ”Philintytär” Collins) on sentään lähes ennallaan, vaikka oppiikin elokuvan edetessä puolustamaan itseään ja miekkailemaan miesten tavoin. Hänen ihonsa on valkea kuin lumi, mansikkahuulensa punaiset kuin veri ja hiuksensa mustat kuin eebenpuu.

Elokuvan katalana ja rahanahneena hääräävä kuningatar pyrkii pääsemään nuoresta neidosta eroon samalla keveydellä kuin entisestä ukostaan. Samalla on tarkoitus kaapata puumanaisen pontevuudella nuorikon hyväuskoinen sulho.

Kuningattaren tietämättä lipevä Brighton-lakeija (Nathan Lane) ei surmaakaan Lumikkia saamiensa ohjeiden mukaisesti, vaan ajaa tytön metsään pelätyn pedon kynsiin. Lakeijan pussissa ei ole Lumikin sydäntä vaan käristemakkaroita. Raivostunut kuningatar muuttaa Brightonin torakaksi ja palaa lempipuuhansa eli tavallisen rahvaan entistä ankarampaan verottamiseen. Kuningatarkunnan rahakirstussa pohja kuultaa läpi kuin nyky-Kreikassa konsanaan.

Kerro, kerro kuvastin ansaitsee tunnustuksen upeasta puvustostaan. Digitaaliset tehosteet ovat paikoitellen taitavasti tehtyjä. Kohtausten irrallisuus näkyy paikoitellen kerronnassa eivätkä kaikki vitsit naurata. Kunnon ripaus anarkismia olisi ollut paikallaan.

Näyttelijöistä Julia Roberts on erinomainen ja jättää selvästi varjoonsa Judy Collinsin, joka on herttainen ja hyväsydäminen alusta lopputeksteihin saakka.

Leimuavaa veljesvihaa sisällissodan Tampereen valtauksessa 1918

                                Yliluutnantti Melin (Nicke Lignell) johdattamassa
                                     joukkojaan kohti Näsilinnaa.

Suomen sisällissota 1918 on innoittanut viime vuosina lukuisia elokuvantekijöitä. Suomalaisten kansallista tragediaa ovat valottaneet mm.  Lauri Törhösen Raja 1918  (v.2007), Aku Louhimiehen Käsky (2008), Timo Koivusalon uudelleenfilmatisointi Täällä Pohjantähden alla I ja II (2009 ja 2010) sekä Peter Lindholmin Missä kuljimme kerran (2011), joka taipui sekä elokuvaksi että televisiosarjaksi. Suomenruotsalainen ohjaaja Claes Olsson pyrkii uutuuselokuvassaan Taistelu Näsilinnasta 1918 (2012) kuvaamaan yhden päivän tapahtumia veljessodan ratkaisseessa taistelussa Tampereesta.

Olssonin elokuva perustuu tositapahtumiin ja todella eläneisiin historiallisiin henkilöihin. Ohjaajan ja Robert Alftanin käsikirjoitus perustuu yliluutnantti Erik Gunnar Melinin komppanian miesten sota-arkistosta löytyvään laajaan haastatteluaineistoon. Rivimiesten haastattelut ovat peräisin 1930-luvulta.

Melinin 212 miehen komppaniassa oli suomenruotsalaisia mm. Kaskisista, Kristiinankaupungista ja Uudestakaarlepyystä. Valkoisiin kuulunut komppania oli sisällissodassa ensimmäinen, joka onnistui tunkeutumaan punaisten pääkaupungin Tampereen keskustaan. Olssonin draamaelokuva kuvaa huhtikuun 3. päivää, jolloin Melinin joukot onnistuivat ylittämään salaa Tammerkosken, ohittamaan punaisten puolustuslinjan ja etenemään keskikaupungin halki Näsikalliolle. Siellä sijainnutta punaisten päämajaa oli asettunut puolustamaan noin 200 kaartilaista.

Elokuva tuo sisällissotaan liittyvän julmuuden ja taisteluiden ankaruuden lähelle katsojaa. Tähän vaikuttaa ratkaisevasti ajoittainen kuvaaminen käsivaralta. Hengissä selviäminen on sotilaalle sattuman kauppaa. Varomattomuus maksetaan yleensä kuolemalla. Taistelun keskelle sattumalta päätyvien siviilien kohtalo on usein armoton. Vankeja ei mielellään oteta veljessodan riehuessa.

Elokuva on varsin tasapuolinen punaisten ja valkoisten ja heidän tappotöidensä kuvaamisessa. Melinin joukot valtaavat Näsilinnan palatsin, jonka huoneissa makaavat haavoittuneet hakevat lohtua lauluista. Kun vertavaluvat valkokaartilaiset tapailevat virren Jumala ompi linnamme sanoja, punakaarti uhoaa viimeistä taistoa hoilatessaan Kansainvälistä. Syntynyt musiikillinen kudelma on irvokas – ja samalla kiehtova.

Melinin parikymppiset nuorukaiset joutuvat taisteluissa koviin paikkoihin, ja joutuvat lopulta pakenemaan palatsista. Osa heistä selvisi Näsijärvelle asti hengissä tulikasteestaan.

Katsojalle samastuminen kollektiivisesti toimivaan joukkoon on vaikeaa Pertti Mutasen taidokkaasta kameratyöstä huolimatta. Katsojaa etäännyttää nopeatempoisuus, käsivarakuvaus, amatöörinäyttelijöiden runsas käyttö, mutta myös Olssonin valitsema mikrohistorallinen kerrontametodi. Kesken taistelun Melinin miehet esittävät omaan todelliseen elämäänsä liittyviä monologeja suoraan kameralle. Yksinpuhelut katkaisevat kerronnan ja etäännyttävät katsojan. Tuloksena on puolihistoriallinen dokumenttihistoriikki, ei jäntevä draamaelokuva.

Elokuvan aitoutta on pyritty vahvistamaan kuvaamalla se aidoilla tapahtumapaikoilla aina tyhjillään olevaa Näsilinnaa myöten. Leffa sopii mainiosti vaikka koululuokkien Suomen historian opetukseen, kunhan opettaja muistaa taustoittaa tarkoin sisällissodan tapahtumat. Ilman sitä elokuva on vain yksi sodan mielettömyyden kuvaus niin monen muun sotaleffan joukossa.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Vareksen onni ei kestä

                                     Sole Sulavesi (Minna Haapkylä) vie hetkeksi Jussi Varekselta
                                     (Antti Reini) jalat alta.

 

Turkulaisen yksityisetsivä Jussi Vareksen ympärille rakennettu elokuvasarja on edennyt viidenteen osaansa.  Vares – uhkapelimerkki (2012) tuo renttumaisesta yksityisetsivästä esiin aiempaa inhimillisemmän puolen. Naisia ja kaljaa vuorotellen kaatava etsivä rakastuu niin, että hänen kantakapakkansa siipijengi suorastaan huolestuu. Heidän helpotuksekseen Vareksen onnea ei kuitenkaan kestä kauan.

Vares-sarjan viidennen filmin on ohjannut Lauri Törhönen, joka ei tällä kertaa pääse turmelemaan leffaa Huhtikuun tyttöjen (2011) tapaan. Ansio tästä lankeaa Mika Karttusen ja Reijo Mäen käsikirjoitukselle, joka luo tarinaan tietyn jäntevyyden.

Elokuva käynnistyy pankkiautomaatilta, jossa Jussi Vares (Antti Reini) kohtaa hysteerisen varakkaan nuoren naisen Sole Sulaveden (Minna Haapkylä). Pari tuntee vetoa toisiinsa ensi hetkestä alkaen. Lyhytkestoisia suhteita harrastavaa Varesta salaperäinen ja ahdistunut Sole kiehtoo. Yksityisetsivä suorastaan rakastuu naiseen, mistä hän saa kuulla kuittailua Turun Uuden Apteekin kantajengiin kuuluvilta pastori Alaselta (Matti Onnismaa) ja Juhani Luusalmelta (Eppu Salminen).

Muutaman viikon romanssi loppuu lyhyeen, kun Sole löydetään Ruissalon lintutornista narun jatkeena. Murheen murtama Vares joutuu poliisitutkinnan kohteeksi. Komisario Hautavainio (Ilkka Heiskanen) vakuuttuu kuitenkin yksityisetsivän syyttömyydestä ja murhasta epäiltyjen etsintä alkaa.

Pian kaksi Solen lähipiiriin kuuluvaa henkilöä löydetään murhattuna. Vares alkaakin selvittää asiaa Solen pankinjohtajaveli Timo Pettersonin (Risto Kaskilahti) pyynnöstä. Mysteeri syvenee entisestään, kun yksityisetsivä alkaa selvittää toimittaja Ruuhion (Mikko Leppilampi) saamien ilmiantokirjeiden pohjalta yksityistä hoitokotia. Pian käsissä on sekava ja sotkuinen talousrikosvyyhti.

Varesta näyttelevä Antti Reini selviytyy tästäkin elokuvasta kunnialla. Vahvan ja uskottavan roolityön tekevät myös Risto Kaskilahti, Ilkka Heiskanen ja Kaarina Hazard bisnesnainen Selma Hatusena. Turkulaisista julkkiksista elokuvissa vilahtavat Tuula ”Lulu” Amberla Maria Rodrioques’na ja Uuden Apteekin asiakaskunnasta bongaamani tähtitieteilijä Esko Valtaoja.

Jari Mutikaisen ilmakuvat vuoden 2011 kulttuuripääkaupunki Turusta näyttävät jälleen hienoilta. Hänen kameransa kuljettaa tällä kertaa Varesta mm. Aurajoen rantamilla, Brahenpuistosa ja vaikuttavassa Ylösnousemuskappelissa.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Hugo on lumoava koko perheen elokuva

 

                            Hugo (Asa Butterfield), isä (Jude Law) ja koneihminen.

Amerikkalainen Martin Scorsese on nykyhetken elokuvaohjaajien ehdotonta aatelia. Hänen uutuusleffansa Hugo (2011) lienee ohjaajamestarin henkilökohtaisin elokuva. Filmin saaminen Y-Kinon ohjelmistoon on yksi elokuvavuoden merkkitapauksia, mikä ei johdu vain Hugon saamista viidestä Oscar-palkinnosta.

Elokuva sijoittuu 1930-luvun alun Pariisiin, jossa orvoksi joutunut Hugo Cabret (Asa Butterfield) elättää itsensä pitämällä juna-aseman monet kellot ajassaan. Hän haluaa saada tulipalossa kuolleen kelloseppäisänsä (Jude Law) hankkiman keskentekoisen koneihmisen valmiiksi.

Näpistellessään ruokaa ja erilaisia varaosia Hugo tutustuu outoon lelukauppiaaseen Georges Mélièsiin (Ben Kingsley). Lelukauppiaan elämästä paljastuu asteittain menestyksekäs menneisyys, joka on kadonnut aikuisuuden toteutumattomien haaveiden alle. Päähenkilö tapaa pian myös kaupanpitäjän kummitytön Isabellan (Chloë Grace Moretz), jonka kanssa Hugo jakaa salaisuudet ja kokee huiman seikkailun.

Hugon elämän tekee ajoittain piinaavaksi asemavalvoja (Ex-Borat Sacha Baron Cohen) hurjan dobermanninsa kanssa. Jalkaansa klinkkaavalla tuikealla asemavalvojallakin on pehmeä kohtansa rautatieasemalla, jossa parveilevat sivuhenkilöt ovat inhimillisiä ja liikuttavia.

Scorsesen Hugo on loistava filmi, ohjaajansa rakkaudentunnustus elokuvalle ja elokuvan kiehtovalle historialle. Se kertoo liikkuvien kuvien pioneerin, ohjaaja Georges Mélièsin tarinan − mutta hyvin paljon muutakin. Méliès oli elokuvan erikoistehosteiden keksijä, jota Scorsese kunnioittaa tekemällä ensimmäisen kolmiuloitteisen elokuvansa. Filmi olisi toisaalta ollut yhtä vakuuttava ilman 3D:täkin.

Ohjaajan luottoleikkaaja Thelma Schoonmaker on jälleen tehnyt vakuuttavaa jälkeä lopputuotantovaiheessa. Hugon kaunis musiikki on Howard Shoren käsialaa.

En ole vuosiin nähnyt näin lumoavaa elokuvaa, joka tempaisee katsojansa mekaniikan, teollistumisen ja upean elokuvakerronnan maailmaan. Filmi tulvii iloa, valoa, viisautta ja lapsuuden unelmia. Mafiakuvistaan tunnettu ohjaaja on loihtinut valkokankaalle yhden kaikkien aikojen perhe-elokuvista, joka herkistää myös aikuisen katsojan.

Elokuvan trailerin löydät tästä.