lauantai 24. maaliskuuta 2012

Leimuavaa veljesvihaa sisällissodan Tampereen valtauksessa 1918

                                Yliluutnantti Melin (Nicke Lignell) johdattamassa
                                     joukkojaan kohti Näsilinnaa.



Suomen sisällissota 1918 on innoittanut viime vuosina lukuisia elokuvantekijöitä. Suomalaisten kansallista tragediaa ovat valottaneet mm.  Lauri Törhösen Raja 1918  (v.2007), Aku Louhimiehen Käsky (2008), Timo Koivusalon uudelleenfilmatisointi Täällä Pohjantähden alla I ja II (2009 ja 2010) sekä Peter Lindholmin Missä kuljimme kerran (2011), joka taipui sekä elokuvaksi että televisiosarjaksi. Suomenruotsalainen ohjaaja Claes Olsson pyrkii uutuuselokuvassaan Taistelu Näsilinnasta 1918 (2012) kuvaamaan yhden päivän tapahtumia veljessodan ratkaisseessa taistelussa Tampereesta.
Olssonin elokuva perustuu tositapahtumiin ja todella eläneisiin historiallisiin henkilöihin. Ohjaajan ja Robert Alftanin käsikirjoitus perustuu yliluutnantti Erik Gunnar Melinin komppanian miesten sota-arkistosta löytyvään laajaan haastatteluaineistoon. Rivimiesten haastattelut ovat peräisin 1930-luvulta.
Melinin 212 miehen komppaniassa oli suomenruotsalaisia mm. Kaskisista, Kristiinankaupungista ja Uudestakaarlepyystä. Valkoisiin kuulunut komppania oli sisällissodassa ensimmäinen, joka onnistui tunkeutumaan punaisten pääkaupungin Tampereen keskustaan. Olssonin draamaelokuva kuvaa huhtikuun 3. päivää, jolloin Melinin joukot onnistuivat ylittämään salaa Tammerkosken, ohittamaan punaisten puolustuslinjan ja etenemään keskikaupungin halki Näsikalliolle. Siellä sijainnutta punaisten päämajaa oli asettunut puolustamaan noin 200 kaartilaista.
Elokuva tuo sisällissotaan liittyvän julmuuden ja taisteluiden ankaruuden lähelle katsojaa. Tähän vaikuttaa ratkaisevasti ajoittainen kuvaaminen käsivaralta. Hengissä selviäminen on sotilaalle sattuman kauppaa. Varomattomuus maksetaan yleensä kuolemalla. Taistelun keskelle sattumalta päätyvien siviilien kohtalo on usein armoton. Vankeja ei mielellään oteta veljessodan riehuessa.
Elokuva on varsin tasapuolinen punaisten ja valkoisten ja heidän tappotöidensä kuvaamisessa. Melinin joukot valtaavat Näsilinnan palatsin, jonka huoneissa makaavat haavoittuneet hakevat lohtua lauluista. Kun vertavaluvat valkokaartilaiset tapailevat virren Jumala ompi linnamme sanoja, punakaarti uhoaa viimeistä taistoa hoilatessaan Kansainvälistä. Syntynyt musiikillinen kudelma on irvokas ja samalla kiehtova.
Melinin parikymppiset nuorukaiset joutuvat taisteluissa koviin paikkoihin, ja joutuvat lopulta pakenemaan palatsista. Osa heistä selvisi Näsijärvelle asti hengissä tulikasteestaan.
Katsojalle samastuminen kollektiivisesti toimivaan joukkoon on vaikeaa Pertti Mutasen taidokkaasta kameratyöstä huolimatta. Katsojaa etäännyttää nopeatempoisuus, käsivarakuvaus, amatöörinäyttelijöiden runsas käyttö, mutta myös Olssonin valitsema mikrohistorallinen kerrontametodi. Kesken taistelun Melinin miehet esittävät omaan todelliseen elämäänsä liittyviä monologeja suoraan kameralle. Yksinpuhelut katkaisevat kerronnan ja etäännyttävät katsojan. Tuloksena on puolihistoriallinen dokumenttihistoriikki, ei jäntevä draamaelokuva.
Elokuvan aitoutta on pyritty vahvistamaan kuvaamalla se aidoilla tapahtumapaikoilla aina tyhjillään olevaa Näsilinnaa myöten. Leffa sopii mainiosti vaikka koululuokkien Suomen historian opetukseen, kunhan opettaja muistaa taustoittaa tarkoin sisällissodan tapahtumat. Ilman sitä elokuva on vain yksi sodan mielettömyyden kuvaus niin monen muun sotaleffan joukossa.
Elokuvan trailerin löydät tästä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti