Tuotantoyhtiö Yellow Film & TV hakee kaikenikäisiä elokuva-avustajia ja näyttelijöitä vuonna 2011 Pohjanmaalla kuvattavaan JP Siilin Härmä-elokuvaan. Yhteensä elokuvaan tarvitaan noin 140 avustajaa, ja mukana on myös repliikillisiä rooleja.
Yellow Film & TV järjestää Pohjanmaalla kolme casting- eli roolitustilaisuutta, joihin kaikki avustajantehtävistä ja –rooleista kiinnostuneet ovat tervetulleita. Aikaisempaa kokemusta elokuva-avustamisesta ei tarvitse olla.
Avustajacasting-tilaisuudet järjestetään seuraavasti:
8.12. klo 14.00 – 18.00 / VAASA
MediaCity / TV-Studio
Rantakatu 2 (Academill pääsisäänkäynti)
65100 Vaasa
9.12. klo 9.00 – 12.00 / KAUHAVA
Elokuvateatteri Y-Kino (Suomen Yrittäjäopiston tiloissa)
Kauppatie 109
62200 Kauhava
9.12. klo 14.00 – 18.00 / SEINÄJOKI
Seinäjoen kaupunginteatteri (Verstas-teatterin tilat)
Alvar Aallon katu 12
60100 Seinäjoki
Kaikkiin tilaisuuksiin on ilmoittauduttava ennakkoon 6.12.2010 mennessä.
Yhteydenotot, kyselyt ja ilmoittautumiset: Noora Haatainen / tuotantokoordinaattori, noora.haatainen@filmiteollisuus.fi, 0442747491 (puhelut arkisin klo 9-17).
HUOM: Jos avustajantehtävät kiinnostavat, mutta et pääse yhteenkään roolitus-tilaisuuteen, ota silti yhteyttä, niin saat avustajalomakkeen täytettäväksesi!
Elokuvan ohjaajana toimii JP Siili ja tuottajana Olli Haikka. Elokuvan budjetti on aiemmin arvioitu noin 1,6 miljoonan euron suuruiseksi.
Historiallinen suurelokuva Härmä sijoittuu 1800-luvun puoliväliin, vähän ennen tunnetuimpien häjyjen aikaa. Silloin oli tapana, että talon esikoinen perii kaiken ja muut lapset pärjäävät kukin omillaan.
Esko Välitalo on puukkojunkkarien kuningas, jota hänen isänsä ei halua vauraan sukutilan jatkajaksi. Isä testamenttaa talon kunnolliselle pikkuveljelle, Matille. Esikoinen saa asiasta vihiä eikä hyväksy menettelyä. Veljesten välillä alkaa ankara taistelu perinnöstä ja samasta naisesta, jota kumpikin rakastaa.
lauantai 27. marraskuuta 2010
maanantai 15. marraskuuta 2010
Kaikkien aikojen filmi elokuvanteosta: Fellinin 8 ½
Italialainen elokuvaohjaaja Federico Fellini oli joutunut vuoteen 1963 mennessä hankalaan tilanteeseen. Supersuosittu ”Ihana elämä” (La Dolce Vita) oli juuri valloittanut valkokankaat, ja elokuvayleisö ympäri maailmaa asetti ohjaajalle huikeat paineet seuraavaa filmiä ajatellen. Fellini koki luovuutensa ehtyneen. Niinpä hän päätti tehdä filmin elokuvanteosta. Elokuva 8 ½ (Otto e mezzo, 1963) olisi kuitenkin hänen testamenttinsa elokuvataiteessa. Niin hän luuli.
Tuloksena oli kenties elokuvahistorian vaikuttavin elokuvanteosta kertovat teos. Se on samalla myös ohjaajan omakuva. Elokuva on rikas, monimutkainen ja monikerroksinen – avoin siis loputtomalle analyysille. Italialaisen neorealismin airueena aloittanut Fellini luopui Otto e mezzossa juonellisesti lineaarisesta kertomuksesta. Elokuvaikoni Peter von Bagh on luonnehtinut elokuvaa juonettomaksi, unenomaiseksi tilaksi, jossa ajan, tilan ja muiston elementit kohtaavat vapaamuotoisesti.
Elokuvassa Fellinin alter ego, italialainen ohjaaja Guido Anselmi (mainio Marcello Mastroianni) kärsii luomisen tuskasta. Uuden tieteiselokuvan teko on jumiutunut, ja ohjaajan mielenkiintoa työhön vähentävät hänen taiteelliset ja aviolliset vaikeutensa. Kun Guido ponnistelee vaivalloisesti elokuvan kimpussa, hänen muistoihinsa ja mielikuviinsa nousee menneisyydestä unia ja takaumia, jotka sekoittuvat todellisuuteen. Näillä on vastineensa Fellinin omassa elämässä.
Dokumenttielokuvan mestari ja kirjailija William Bayerin mielestä Fellinin elokuva vertautuu Citizen Kaneen siinä, että Fellinin elokuva herättää katsojassa kiinnostuksen ryhtyä elokuvantekijäksi. Se ei ole vain elokuva elokuvasta. Keskeiseen sisältöaineistoon kuuluvat valta, taide, korruptio, tavat, moraali, raha, rakkaus, avioliitto, ystävyys, pettymykset, uskonto, lapsuus ja ihmisen elämäntapa.
Elokuvan erikoinen nimi ei tarkoita koulutodistuksen numeroa. Se viittaa järjestysnumeroon Fellinin omissa elokuvissa. Hän oli ohjannut kuusi pitkää ja kaksi lyhytelokuvaa sekä yhteistyöproduktion yhdessä Alberto Lattuadan kanssa ennen Otto e mezzoa. Fellinin elokuva kertoo tarinan 8 ½:n teosta, ei niinkään kuvauksista kuin filmiin liittyvistä psyykkisistä prosesseista.
On tuskin elokuvaa, jossa maailmankuulua elokuvaohjaajaa on niin rajusti riepoteltu kuin Guido Anselmia 8 ½:ssa. Hän joutuu kohtaamaan sietämättömän määrän piinallisia tilanteita kanssaihmistensä kanssa. Federico Fellini välittää henkilöidensä kautta taidokkaasti elokuvatekoon liittyvän kaaoksen ja lähes psykoottisen anarkian.
Fellinin leffan rehellisyys ja moniuloitteisuus eivät jääneet huomiotta. Se sai 1963 parhaan ulkomaisen elokuvan ja parhaan puvustuksen Oscarin. Kuuluisan englantilaisen elokuvalehti Sight & Soundin äänestyksissä Fellinin 8 ½ sijoittuu säännönmukaisesti kymmenen kärkeen. Elokuvan trailerin löydät tästä.
Tuloksena oli kenties elokuvahistorian vaikuttavin elokuvanteosta kertovat teos. Se on samalla myös ohjaajan omakuva. Elokuva on rikas, monimutkainen ja monikerroksinen – avoin siis loputtomalle analyysille. Italialaisen neorealismin airueena aloittanut Fellini luopui Otto e mezzossa juonellisesti lineaarisesta kertomuksesta. Elokuvaikoni Peter von Bagh on luonnehtinut elokuvaa juonettomaksi, unenomaiseksi tilaksi, jossa ajan, tilan ja muiston elementit kohtaavat vapaamuotoisesti.
Elokuvassa Fellinin alter ego, italialainen ohjaaja Guido Anselmi (mainio Marcello Mastroianni) kärsii luomisen tuskasta. Uuden tieteiselokuvan teko on jumiutunut, ja ohjaajan mielenkiintoa työhön vähentävät hänen taiteelliset ja aviolliset vaikeutensa. Kun Guido ponnistelee vaivalloisesti elokuvan kimpussa, hänen muistoihinsa ja mielikuviinsa nousee menneisyydestä unia ja takaumia, jotka sekoittuvat todellisuuteen. Näillä on vastineensa Fellinin omassa elämässä.
Dokumenttielokuvan mestari ja kirjailija William Bayerin mielestä Fellinin elokuva vertautuu Citizen Kaneen siinä, että Fellinin elokuva herättää katsojassa kiinnostuksen ryhtyä elokuvantekijäksi. Se ei ole vain elokuva elokuvasta. Keskeiseen sisältöaineistoon kuuluvat valta, taide, korruptio, tavat, moraali, raha, rakkaus, avioliitto, ystävyys, pettymykset, uskonto, lapsuus ja ihmisen elämäntapa.
Elokuvan erikoinen nimi ei tarkoita koulutodistuksen numeroa. Se viittaa järjestysnumeroon Fellinin omissa elokuvissa. Hän oli ohjannut kuusi pitkää ja kaksi lyhytelokuvaa sekä yhteistyöproduktion yhdessä Alberto Lattuadan kanssa ennen Otto e mezzoa. Fellinin elokuva kertoo tarinan 8 ½:n teosta, ei niinkään kuvauksista kuin filmiin liittyvistä psyykkisistä prosesseista.
On tuskin elokuvaa, jossa maailmankuulua elokuvaohjaajaa on niin rajusti riepoteltu kuin Guido Anselmia 8 ½:ssa. Hän joutuu kohtaamaan sietämättömän määrän piinallisia tilanteita kanssaihmistensä kanssa. Federico Fellini välittää henkilöidensä kautta taidokkaasti elokuvatekoon liittyvän kaaoksen ja lähes psykoottisen anarkian.
Fellinin leffan rehellisyys ja moniuloitteisuus eivät jääneet huomiotta. Se sai 1963 parhaan ulkomaisen elokuvan ja parhaan puvustuksen Oscarin. Kuuluisan englantilaisen elokuvalehti Sight & Soundin äänestyksissä Fellinin 8 ½ sijoittuu säännönmukaisesti kymmenen kärkeen. Elokuvan trailerin löydät tästä.
tiistai 9. marraskuuta 2010
Hiljaisuuden kuvaajan suuri mestariteos
Japanilaisen elokuvan suurmestareina on perinteisesti pidetty ohjaajia Akira Kurosawa, Yasuhiro Ozu ja Kenji Mizoguchi. Näistä Yasuhiro Ozua on pidetty kaikkien japanilaisimpana ainakin maanmiestensä keskuudessa. Järvilakeuden elokuvakerho esittää keskiviikkona 10.11. klo 18.00 Ozun maineikkaan laatuleffan Ensimmäinen matka (Tokyo monogatari, 1953).
Ensimmäisen matkan juonikuvio on yksinkertainen. Vanha aviopari saapuu Tokioon tavatakseen lapsensa ja lapsenlapsensa. Heidän lapsensa ovat hyvin kiireisiä ja iäkkäät vanhemmat tuntuvat haittaavan lastensa rutiineja. Vierailu sujuu huonosti, vaikkei kukaan rohkene sitä tunnustaakaan. Vain perheen sodassa kaatuneen pojan leski Noriko (Setsuko Hara) välittää vanhuksista. Niinpä vanhemmat palaavat kotiinsa Onomichiin. Reilu viikko myöhemmin isoäiti kuolee. Nyt on vuorostaan lasten vuoro matkustaa syntymäkotiinsa.
Näin yksinkertaisista aineksista syntyi yksi kaikkien aikojen klassikoista: Hiljaisuuden mestarin Ozun elokuva, joka ei pyri manipuloimaan katsojan tunteita. Sen universaalisuus puhuttelee kuitenkin elokuvayleisöä. Kyse voisi olla yhtä hyvin meidän perheestämme, luonteenpiirteistämme ja vajavaisuuksistamme sekä pyrkimyksestä löytää omaan elämäänsä rakkaus ja elämisen tarkoitus. Elokuvakriitikko Robert Ebert luonnehtiikin Ensimmäistä matkaa hyvin ylevöittäväksi elokuvaksi, jossa hän itse pidätteli kyyneliään viimeiset puoli tuntia.
Yasuhiro Ozun keskeinen tyylikeino on liikkumaton, rekisteröivä ja noin metrin korkeudella tatamista seisova kamera. Kun miljöö on esitelty, Ozu siirtyy saman tien puolilähikuviin, jossa hymyilevät näyttelijät puhelevat suoraan kameralle. Elokuvaohjaajan kerronta on äärimmäisen taidokasta. Jokainen otto on tarkkaan harkittu. Ohjaaja erottelee kohtauksensa usein kuvavälähdyksillä jokapäiväisestä elämästä. Hänen filmeissään vilahtelevat junat, savut, pilvet, naruilla kuivuvat pyykit, tyhjät kadut ja pienet arkkitehtoniset yksityiskohdat.
Elokuva kasvaa intensiivisesti yksityisestä yleiseen. Kyse on esineiden ja ihmisten kulumisesta, elämän väistämättömästä muutoksesta, elämän hitaasta valumisesta ajan tiimalasissa hukkaan.
Alkoholiongelmasta kärsineelle Ozulle elokuvan käsikirjoittaminen yhdessä kirjoittajakumppaninsa Kogo Nodan kanssa otti voimille. Käsikirjoituksen valmistuttua Ozu kirjoitti päiväkirjaansa: ”Valmis. 103 päivää, 43 pulloa sakea.”
On mielenkiintoista nähdä, kuinka koville nopeaan elokuvakerrontaan tottuneet nykykatsojat joutuvat tämän klassikon kanssa.
Ensimmäisen matkan juonikuvio on yksinkertainen. Vanha aviopari saapuu Tokioon tavatakseen lapsensa ja lapsenlapsensa. Heidän lapsensa ovat hyvin kiireisiä ja iäkkäät vanhemmat tuntuvat haittaavan lastensa rutiineja. Vierailu sujuu huonosti, vaikkei kukaan rohkene sitä tunnustaakaan. Vain perheen sodassa kaatuneen pojan leski Noriko (Setsuko Hara) välittää vanhuksista. Niinpä vanhemmat palaavat kotiinsa Onomichiin. Reilu viikko myöhemmin isoäiti kuolee. Nyt on vuorostaan lasten vuoro matkustaa syntymäkotiinsa.
Näin yksinkertaisista aineksista syntyi yksi kaikkien aikojen klassikoista: Hiljaisuuden mestarin Ozun elokuva, joka ei pyri manipuloimaan katsojan tunteita. Sen universaalisuus puhuttelee kuitenkin elokuvayleisöä. Kyse voisi olla yhtä hyvin meidän perheestämme, luonteenpiirteistämme ja vajavaisuuksistamme sekä pyrkimyksestä löytää omaan elämäänsä rakkaus ja elämisen tarkoitus. Elokuvakriitikko Robert Ebert luonnehtiikin Ensimmäistä matkaa hyvin ylevöittäväksi elokuvaksi, jossa hän itse pidätteli kyyneliään viimeiset puoli tuntia.
Yasuhiro Ozun keskeinen tyylikeino on liikkumaton, rekisteröivä ja noin metrin korkeudella tatamista seisova kamera. Kun miljöö on esitelty, Ozu siirtyy saman tien puolilähikuviin, jossa hymyilevät näyttelijät puhelevat suoraan kameralle. Elokuvaohjaajan kerronta on äärimmäisen taidokasta. Jokainen otto on tarkkaan harkittu. Ohjaaja erottelee kohtauksensa usein kuvavälähdyksillä jokapäiväisestä elämästä. Hänen filmeissään vilahtelevat junat, savut, pilvet, naruilla kuivuvat pyykit, tyhjät kadut ja pienet arkkitehtoniset yksityiskohdat.
Elokuva kasvaa intensiivisesti yksityisestä yleiseen. Kyse on esineiden ja ihmisten kulumisesta, elämän väistämättömästä muutoksesta, elämän hitaasta valumisesta ajan tiimalasissa hukkaan.
Alkoholiongelmasta kärsineelle Ozulle elokuvan käsikirjoittaminen yhdessä kirjoittajakumppaninsa Kogo Nodan kanssa otti voimille. Käsikirjoituksen valmistuttua Ozu kirjoitti päiväkirjaansa: ”Valmis. 103 päivää, 43 pulloa sakea.”
On mielenkiintoista nähdä, kuinka koville nopeaan elokuvakerrontaan tottuneet nykykatsojat joutuvat tämän klassikon kanssa.
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
Pelkoa ja kauhua Nosferatun seurassa
Parin viime vuoden aikana vampyyrielokuvat on hiipineet parrasvaloihin laajalla rintamalla. Twilight-filmit ja HBO:n True Blood ovat koukuttaneet erityisesti nuorempaa katselijakuntaa. Harva heistä on kuitenkaan nähnyt kaikkien vampyyrielokuvien isän, saksalaisen ohjaajan Friedrich Wilhelm Murnaun Nosferatun.
Nosferatu – Eine Symphonie des Grauens (1922) kuuluu kauhuelokuvan lajityyppiin, mutta on paljon muutakin. Elokuvaguru Peter von Baghin mukaan Nosferatu on on kuvaus hysteriasta ja paniikista, jonka valtaan kokonainen sivilisaatio joutuu, juuri kun onnelan päivien on kuviteltu alkaneen. Elokuva valmistui vain neljä vuotta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, joten varjojen ja kuoleman merkkien läsnäolo ei ole yllättävää.
Kirjailija Bram Stokerin legendaarinen Dracula on ekspressionismin mestari Murnaun innoittajana. Kun Stokerin perikunta nosti oikeusjutun elokuvantekijöitä vastaan, Murnaun oli pakko vaihtaa elokuvansa nimeä. Elokuvan päähenkilönä kummittelee Nosferatu, joka on todellisuudessa kalpea ja vinksahtanut kreivi Orlok (Max Schreck). Häntä saapuu palvelemaan lakiasioissa Hutter (Gustav von Wangenheim), joka on matkustanut Orlokin linnaan Karpaattien vuoristoon.
”Kauhun sinfonia” kuten filmin saksalainen alaotsikko kuuluu, syntyy keskelle rauhaa ja tasapainoa. Epidemiat leviävät ja rottalaumat vilistävät. Filmin keskipisteeseen tulee vampyyri, verenimijä, joka voi elää vain toisten kuolemasta eikä kuulu sen enempää elävien kuin kuolleidenkaan maailmaan.
Murnaun mestariteoksessa Max Schreck tekee hyytävän roolityön. Hänen vampyyrihahmonsa ei ole Twilightin tai True Bloodin kaltainen komistus vaan kalju, ruma ja pitkäkyntinen olento, joka jahtaa Hutterin vaimoa Elleniä (Greta Schröder) tai vähintään naisen kaunista kaulaa. Ellenin vaikeaksi tehtäväksi jää houkutella olento pysyvään kuolemaan eli muuttumaan höyryksi aamuauringon valossa.
Nykykatsoja, joka tottunut erilaisilla kauhuefekteillä mässäilyyn, ei kenties juuri hätkähdä itse hahmoja. Sen sijaan hänkin vakuuttuu elokuvan visuaalisesta ilmeestä. Hyytävän kreivin hiippailu varjona uhriensa perässä on karmivaa. Elokuvan kuvallinen voima on innoittanut niin Francis Ford Coppolaa Bram Stokerin Draculassa (1992) kuin lähes 200 muutakin Dracula-elokuvan tekijää – muista kauhuelokuvien ystävistä puhumattakaan. Saksalainen Werner Herzog filmasi 1979 elokuvasta hyvin onnistuneen uusintaversion Nosferatu - yön valtias, jossa pääosaa näytteli Klaus Kinski.
Oli hiuskarvan varassa, ettei koko elokuvaa menetetty, koska Nosferatun tekijät hävisivät oikeusjutun ja elokuvan kopiot määrättiin tuhottavaksi. Nosferatun kuvamaailma, aihepiirit (pikkukaupunki, maaseutu, porvallinen elämä) ja miljööt (Karpaatit, linna, meri ja vankilat) kuitenkin säilyivät – elokuvanystävien onneksi.
Nosferatu – Eine Symphonie des Grauens (1922) kuuluu kauhuelokuvan lajityyppiin, mutta on paljon muutakin. Elokuvaguru Peter von Baghin mukaan Nosferatu on on kuvaus hysteriasta ja paniikista, jonka valtaan kokonainen sivilisaatio joutuu, juuri kun onnelan päivien on kuviteltu alkaneen. Elokuva valmistui vain neljä vuotta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, joten varjojen ja kuoleman merkkien läsnäolo ei ole yllättävää.
Kirjailija Bram Stokerin legendaarinen Dracula on ekspressionismin mestari Murnaun innoittajana. Kun Stokerin perikunta nosti oikeusjutun elokuvantekijöitä vastaan, Murnaun oli pakko vaihtaa elokuvansa nimeä. Elokuvan päähenkilönä kummittelee Nosferatu, joka on todellisuudessa kalpea ja vinksahtanut kreivi Orlok (Max Schreck). Häntä saapuu palvelemaan lakiasioissa Hutter (Gustav von Wangenheim), joka on matkustanut Orlokin linnaan Karpaattien vuoristoon.
”Kauhun sinfonia” kuten filmin saksalainen alaotsikko kuuluu, syntyy keskelle rauhaa ja tasapainoa. Epidemiat leviävät ja rottalaumat vilistävät. Filmin keskipisteeseen tulee vampyyri, verenimijä, joka voi elää vain toisten kuolemasta eikä kuulu sen enempää elävien kuin kuolleidenkaan maailmaan.
Murnaun mestariteoksessa Max Schreck tekee hyytävän roolityön. Hänen vampyyrihahmonsa ei ole Twilightin tai True Bloodin kaltainen komistus vaan kalju, ruma ja pitkäkyntinen olento, joka jahtaa Hutterin vaimoa Elleniä (Greta Schröder) tai vähintään naisen kaunista kaulaa. Ellenin vaikeaksi tehtäväksi jää houkutella olento pysyvään kuolemaan eli muuttumaan höyryksi aamuauringon valossa.
Nykykatsoja, joka tottunut erilaisilla kauhuefekteillä mässäilyyn, ei kenties juuri hätkähdä itse hahmoja. Sen sijaan hänkin vakuuttuu elokuvan visuaalisesta ilmeestä. Hyytävän kreivin hiippailu varjona uhriensa perässä on karmivaa. Elokuvan kuvallinen voima on innoittanut niin Francis Ford Coppolaa Bram Stokerin Draculassa (1992) kuin lähes 200 muutakin Dracula-elokuvan tekijää – muista kauhuelokuvien ystävistä puhumattakaan. Saksalainen Werner Herzog filmasi 1979 elokuvasta hyvin onnistuneen uusintaversion Nosferatu - yön valtias, jossa pääosaa näytteli Klaus Kinski.
Oli hiuskarvan varassa, ettei koko elokuvaa menetetty, koska Nosferatun tekijät hävisivät oikeusjutun ja elokuvan kopiot määrättiin tuhottavaksi. Nosferatun kuvamaailma, aihepiirit (pikkukaupunki, maaseutu, porvallinen elämä) ja miljööt (Karpaatit, linna, meri ja vankilat) kuitenkin säilyivät – elokuvanystävien onneksi.
Y-Kinon uudistamiseen 100 000 euroa elokuvasäätiöltä
Suomen Elokuvasäätiö on myöntänyt elokuvateatteri Y-Kinon uudistamiseen lähes satatuhatta euroa. Elokuvateatterin digitalisointiin saatiin tukea 63000 euroa ja elokuvasalin uudistamiseen kunnostustukea 35000 euroa.
Elokuvateatterin uudistaminen on loppusuoralla. Jäljellä olevista töistä ovat tärkeimmät digitaalisen projektorin sekä uusien istuinten ja valkokankaan asentaminen.
Y-Kino avaa ovensa perusteellisesti uudistettuna kuukauden kuluessa.
Elokuvateatterin uudistaminen on loppusuoralla. Jäljellä olevista töistä ovat tärkeimmät digitaalisen projektorin sekä uusien istuinten ja valkokankaan asentaminen.
Y-Kino avaa ovensa perusteellisesti uudistettuna kuukauden kuluessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)