Japanilaisen elokuvan suurmestareina on perinteisesti pidetty ohjaajia Akira Kurosawa, Yasuhiro Ozu ja Kenji Mizoguchi. Näistä Yasuhiro Ozua on pidetty kaikkien japanilaisimpana ainakin maanmiestensä keskuudessa. Järvilakeuden elokuvakerho esittää keskiviikkona 10.11. klo 18.00 Ozun maineikkaan laatuleffan Ensimmäinen matka (Tokyo monogatari, 1953).
Ensimmäisen matkan juonikuvio on yksinkertainen. Vanha aviopari saapuu Tokioon tavatakseen lapsensa ja lapsenlapsensa. Heidän lapsensa ovat hyvin kiireisiä ja iäkkäät vanhemmat tuntuvat haittaavan lastensa rutiineja. Vierailu sujuu huonosti, vaikkei kukaan rohkene sitä tunnustaakaan. Vain perheen sodassa kaatuneen pojan leski Noriko (Setsuko Hara) välittää vanhuksista. Niinpä vanhemmat palaavat kotiinsa Onomichiin. Reilu viikko myöhemmin isoäiti kuolee. Nyt on vuorostaan lasten vuoro matkustaa syntymäkotiinsa.
Näin yksinkertaisista aineksista syntyi yksi kaikkien aikojen klassikoista: Hiljaisuuden mestarin Ozun elokuva, joka ei pyri manipuloimaan katsojan tunteita. Sen universaalisuus puhuttelee kuitenkin elokuvayleisöä. Kyse voisi olla yhtä hyvin meidän perheestämme, luonteenpiirteistämme ja vajavaisuuksistamme sekä pyrkimyksestä löytää omaan elämäänsä rakkaus ja elämisen tarkoitus. Elokuvakriitikko Robert Ebert luonnehtiikin Ensimmäistä matkaa hyvin ylevöittäväksi elokuvaksi, jossa hän itse pidätteli kyyneliään viimeiset puoli tuntia.
Yasuhiro Ozun keskeinen tyylikeino on liikkumaton, rekisteröivä ja noin metrin korkeudella tatamista seisova kamera. Kun miljöö on esitelty, Ozu siirtyy saman tien puolilähikuviin, jossa hymyilevät näyttelijät puhelevat suoraan kameralle. Elokuvaohjaajan kerronta on äärimmäisen taidokasta. Jokainen otto on tarkkaan harkittu. Ohjaaja erottelee kohtauksensa usein kuvavälähdyksillä jokapäiväisestä elämästä. Hänen filmeissään vilahtelevat junat, savut, pilvet, naruilla kuivuvat pyykit, tyhjät kadut ja pienet arkkitehtoniset yksityiskohdat.
Elokuva kasvaa intensiivisesti yksityisestä yleiseen. Kyse on esineiden ja ihmisten kulumisesta, elämän väistämättömästä muutoksesta, elämän hitaasta valumisesta ajan tiimalasissa hukkaan.
Alkoholiongelmasta kärsineelle Ozulle elokuvan käsikirjoittaminen yhdessä kirjoittajakumppaninsa Kogo Nodan kanssa otti voimille. Käsikirjoituksen valmistuttua Ozu kirjoitti päiväkirjaansa: ”Valmis. 103 päivää, 43 pulloa sakea.”
On mielenkiintoista nähdä, kuinka koville nopeaan elokuvakerrontaan tottuneet nykykatsojat joutuvat tämän klassikon kanssa.
Elokuva oli yksinkertaisen juonen ja pituutensa puolesta pitkäveteistä seurattavaa, eli en siis juurikaan pitänyt siitä. Jos elokuva olisi ollut lyhyempi ja lisätty tapahtumia, olisi se voinut olla mielenkiintoisempi katsoa. Olen katsonut japanilaisista elokuvista lähinnä kauhua, eli kuitenkin oli hyvä nähdä tämänkin tyylisuunnan japanilaista.
VastaaPoistaKaikki oli hyvin yksinkertaista ja hidasta, eikä elokuvassa edes tapahtunut mitään. Isoäiti kuoli ja lapset olivat vieraantuneet liikaa vanhemmistaan. Ne kuuluvat elämään, enkä itse tekisi siitä elokuvaa.
VastaaPoistaKyseinen elokuva oli ehkä omana aikanaan huippuleffa, mutta nykyaikaan verrattuna - kuten totesit - nopeaan toimintaan tottuneena en osannut yhtään nauttia pitkäveteisestä kerronnasta ja lähes eleettömistä vuoropuheluista.
VastaaPoistaOzun Tokyo Story oli mielestäni ehkä hieman liian arkipäiväinen. Vasta elokuvan loppupuolella saatiin mukaan tietynlaista tunteiden purkamista. Elokuva tuntui myös ehkä hieman pitkältä aikalaisekseen. Olen aikalailla samalla kannalla Jarnon kanssa. Minunlaiselleni ns. toimintaleffahirmulle tämä elokuva oli ehkä hieman liian tavallinen. Olipahan hieman erilainen kokemus. :-D
VastaaPoistaElokuva oli kaiken kaikkiaan hyvin pitkäveteinen ja tylsä, enkä taaskaan tajua, miten se on päässyt klassikkojen joukkoon. Valitsijoiden joukossa on varmaan ollut hyvin tylsiä ihmisiä. Elokuvasta tuli hyvin selville, miten ankeaa elämä oli silloin verrattuna nykypäivään, ja se teki siitä siten vieläkin huonomman. Jos olisin katsonut elokuvaa telkkarista, olisi kanava vaihtunut ensimmäisten 15 minuuttien aikana. Ei kiitos. Oli elokuvassa myös hauskoja kohtia, tarkoituksellisesti ja tarkoituksettomasti. Niiden avulla elokuvan jaksoi katsomaan loppuun.
VastaaPoistaElokuva kuvasi hyvin Japanin tuon ajan yksinkertaista elämää, ja sitä että vaikka vaikeista asioista puhutaan, hymyillään kuitenkin. Miehen ja naisen suhde oli vain pientä juttelua eikä mitään sen syvällisempää, aivan kuin Japanissa nykyäänkin. Nykynuoren näkökulmasta elokuva oli tosiaan tylsä ja kameralla ei leikitty yhtään. Elokuvassa ei paljon oltu ulkona ja se oli jotenkin hieman ahdistavaa. Kaikenkaikkiaan aika huono leffa.
VastaaPoistaHyviä ja aitoja ovat kommenttinne olleet. Keski-ikäinen, joka on omassa lapsuudessaan tottunut jos jonkinlaisiin mustavalkoisiin elokuviin, kahteen tv-kanavaa, kahteen radiokanavaan jne. ei vähästä hätkähdä.
VastaaPoistaOzun elokuva on vuosikymmenestä toiseen säilynyt elokuvakriitikkojen suosiossa. He katsovat elokuvia työkseen ja ovat nähneet myös valtavan määrän ns. huonoja elokuvia. On luonnollista, ettei Tokio monogatarin kerronta puhuttele nykypäivän nuorta. Iäkkääseen pariskuntaan, jolle elämä on osoittautunut jonkinlaiseksi pettymykseksi ei voi samastua. Lisäksi elokuva on hyvin arkinen eikä siinä todellakaan tapahdu mitään järin ihmeellistä. Kulttuurierot vaikeuttavat myös tiettyjen asioiden ymmärtämistä. Mutta jos katsotte leffan 10-15 vuoden kuluttua uudelleen, voitte ehkä löytää siitä sellaistakin, mitä ette nähneet vielä AD 2010. On kyllä todettava sekin, että kriitikkojenkin keskuudessa joskus snobbaillaan elokuvilla. Katsoin yliopiston elokuvakerhossa aikanani ylistetyn taide-elokuvan Resnais'n Viime vuonna Marienbadissa - ja olin kuolla tylsyyteen...
Uusia, oikeasti hyviä leffoja on kuitenkin tulossa.