Homoikoni salonkikelpoisena ***

                                Pekka Strang loistaa homotaiteilija Touko Laaksosena.

Ohjaaja Dome Karukosken uutuuselokuva Tom of Finland (2017) lienee vuoden odotetuimpia kotimaisia filmejä. Homopornoon erikoistuneen kuvataiteilija Touko Laaksosen kuvasto on viime aikoina löytänyt tiensä niin pussilakanoihin, patalappuihin kuin postimerkkeihinkin. Seksuaalivähemmistön sankarista kertova leffa on hyvien näyttelijöiden tähdittämä ja vankkaa ammattityötä, mutta jää aiheensa arkaluonteisuudesta huolimatta kesyksi ja tasapaksuksi elämäkertaelokuvaksi.

Viime vuosina homoseksuaalinen presidenttiehdokas, tasa-arvoinen avioliittolaki ja yhteiskuntamme arvomaailmassa tapahtuneet muutokset ovat nostaneet seksuaalivähemmistön asioita voimakkaasti julkiseen keskusteluun. Samalla helposti unohtuu, että satavuotiaassa Suomessa ”haureus samaa sukupuolta olevan kanssa” oli rikos vuoteen 1971 asti. Eikä homoseksuaalien pilkka ja vähättely ole kadonnut vieläkään, vaikka heidän oikeuksiaan ymmärretään nykyään huomattavasti aiempaa paremmin.

Tom of Finland kertoo kaarinalaisen Touko Laaksosen (1920-1991) värikkään tarinan. Elokuva alkaa jatkosodasta, jossa luutnantti Laaksonen (Pekka Strang) on tulenjohtaja Helsingin ilmatorjuntarykmentissä. Sotatila, pimennetty Helsinki sekä suuri määrä suomalaista ja saksalaista upseeristoa herättävät Toukossa valtavan mielenkiinnon univormuja kohtaan. Homoseksuaalien on pääosin tavattava salaa puistoissa ja yleisissä vessoissa. Poliisit jahtaavat seksuaalisesti poikkeavia, ja hakkaavat heitä pampuillaan aina tilaisuuden tullen.

Vähäistä väkivaltaa lukuun ottamatta elokuva tuntuu kesyltä ja arvokkuutta hakevalta. Puistohomojen tapaamiset ovat niin erotiikasta riisuttuja, että elokuvan ikärajaksi on määritelty K-12. Ristiriita Laaksosen maskuliinisuutta tihkuvien homoeroottisten piirrosten ja elokuvan ydinsanoman välillä on huomattavan suuri. Laaksosen piirrosjälkeen kuluvat homoseksuaalisuuteen liitetyt kliseet: univormut, nahka-asut ja koppalakit, valjaat ja vetimet ja jättimäiset penikset. Elokuvassa tällainen fetisistinen homokuva kristalloituu vasta Tom of Finlandin ja Yhdysvaltain länsirannikon homoyhteisöjen kohtaamisissa.

Elokuvan Touko on alkuun pianisti, joka pääsee Helsingissä samaan mainostoimistoon sisarensa Kaijan (Jessica Grabowsky) kanssa. Molempien piirrosjälki on hyvä, mutta veljellä on sisartaan enemmän itseluottamusta. Elokuva sähköistyy, kun elokuvaan astuu mukaan Laaksosen suuri rakkaus ja pitkäaikainen elämänkumppani Veli ”Nipa”Mäkinen (Lauri Tilkanen). Kolmikosta jokainen on roolissaan pätevä, mutta leffan kantava voima on kuitenkin Pekka Strang. Hän luo jurosta päähenkilöstä uskottavan kuvan ja vanhenee tyylikkäästi vuosikymmenten edistyessä.

Touko Laaksonen eli suuren osan elämästään ns. kaapissa ja joutui salaamaan sen, että hän asui yhdessä Nipansa kanssa. Hänen ensimmäiset eroottiset piirroksensa ilmestyivät jo ennen sotaa, mutta matka maailmanmaineeseen alkoi v. 1957 amerikkalaisen bodauslehden Physique Pictorialin julkaistua kevätnumeronsa kannessa Laaksosen piirroksen tukkijätkistä. Piirtäjä käytti taiteilijanimeä Tom, johon kustantaja liitti sanat of Finland.

Varsinainen nousu homoseksuaalien kultti-ikoniksi jäi odottamaan 1970- ja 1980-lukua.

Elokuvan keskeinen ansio on siinä, että Karukosken elokuva tekee tunnetuksi sellaisen suomalaisen elämäntarinan, joka tunnetaan ulkomailla hyvin siinä missä monet suomalaiset urheilijat, kuvataiteilijat, säveltäjät, kapellimestarit ja kirjailijat. Touko Laaksonen on yksi 1900-luvun tärkeimmistä eroottiseen mieskuvaan vaikuttaneista taiteilijoista.

On silti kieltämättä erikoista, että paheksutusta pornotaiteilijasta tehdään itsenäisyyden juhlavuonna salonkikelpoista kulttuuripersoonaa. Samalla hänen villagepeoplemaiset fetissinsä toimivat elokuvan rekvisiittana.

 Itse elokuva on kansainvälistä tasoa visuaalisuudeltaan ja toteutukseltaan. Dome Karukoskella on kyky kuvata valtavirtaelokuvaa aiheesta kuin aiheesta, ja Aleksi Bardyn käsikirjoittama elokuva soljuu notkeasti. Helsinki-Filmi on kyennyt tuottamaan viiden miljoonan euron elokuvan, joka on kuvattu Suomessa, Ruotsissa, Saksassa ja Yhdysvalloissa.

Elokuvan traileri:

Takuuvarmaa Kaurismäkeä***

                                Khaled (Sherwan Haji) pääsee töihin ex-paitakauppias
                                Wikströmin (Sakari Kuosmanen) ostamaan ravintolaan.


Suomen kansainvälisesti tunnetuin elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki lähestyy tuoreimmassa elokuvassaan hyvin ajankohtaista aihetta: maailmanlaajuista pakolaiskriisiä ja suomalaisten suhtautumista maahanmuuttoon. Elokuva Toivon tuolla puolen (2017) on toinen lenkki kehutun Le Havren (2011) aloittamassa satamakaupunkitrilogiassa. Hajanainen uutuusleffa jää edeltäjänsä varjoon, mutta manifestoi jälleen kerran kaurismäkeläisen kyvyn asettua pienen ja marginaaliin työnnetyn pienen ihmisen puolelle.

Toivon tuolla puolen kertoo kaksi tarinaa, jotka linkittyvät toisiinsa vasta elokuvan puolivälissä. Tämä aiheuttaa elokuvan rakenteeseen ja kerrontaan selkeän tyylirikon. Ajoittain tuntee katsovansa kahta erilaista filmiä.

Tarinoista tummempi kertoo syyrialaisesta Khaledista (Sherwan Haji), joka kohottautuu rahtilaivan hiilikasasta Helsingin satamassa ja nousee maihin. Khaled hakee turvapaikkaa, mutta saa maahanmuuttovirastolta ja muilta viranomaisilta varsin viileää kohtelua. Hän päätyy Helsingin kaduille.

Filmin toinen kertomus tutustuttaa katsojan Sakari Kuosmasen hienosti esittämään Wikströmiin. Hän jättää elokuvan alussa alkoholisoituneen puolisonsa ja työnsä paitakauppiaana. Hän voittaa pokerissa ja perustaa varojensa avulla ravintola Kultaisen Tuopin.

Roskia viedessään Wikström törmää viranomaisia välttelevään Khalediin, joka saa ravintolasta töitä. Ravintoloitsijan karun kuoren alta löytyy lämmin sydän. Ravintolakohtauksissa näkyy parhaiten perinteinen kaurismäkeläisyys: absurdit käänteet, älykäs ja lakoninen huumori, surumielisyys ja karut interiöörit.

On kuitenkin sääli, ettei ohjaaja ole luottanut täysin pakolaisuusteemansa voimaan. Khaled kohtaa Suomessa ihmisiä ja kohtelua laidasta laitaan. Reilun Wikströmin ohella hän törmää äärikansallisin skineihin, jotka nauttivat maahanmuuttajien rääkkäämisestä. Elokuvan pääosaa näyttelevä Sherwan Haji luo roolihahmostaan uskottavan ja koskettavan

.

Kaurismäen Le Havressa pakolaisuusasioita käsiteltiin todellisina, mutta tyylitellysti. Uutuuselokuvassaan ohjaaja on paljon edellistä filmiään poliittisempi ja yhteiskuntakriittisempi. Asiat sanotaan suoraan ja kiertelemättä ja ainakin kerran suorastaan epätarkasti. Yhdessä kohtauksessa Khaled aiotaan palauttaa ”turvalliseen Aleppoon”. Tätä seuraa saman tien uutisosuus pommien moukaroimasta syyrialaiskaupungista. Ohjaajan manipuloimisyritys on ilmiselvä kun ottaa huomioon sen, ettei Suomesta ole palautettu tiettävästi yhtään pakolaista Syyriaan.

Aiempien Aki Kaurismäen elokuvien tapaan musiikilla on tässäkin elokuvassa tärkeä merkitys. Kamera poimii tällä kertaa esiin Tuomari Nurmion, Ismo Haaviston, Marko Haaviston & Poutahaukat sekä Harri Marstion ja Antero Jakoilan.

Sivurooleista voidaan mainita ravintolan henkilökuntaa esittävät Ilkka Koivula, Nuppu Koivu ja Janne Hyytiäinen. Elokuvan pikkurooleissa nähdään muiden muassa Kaija Pakarinen, Kati Outinen, Sulevi Peltola, Taneli Mäkelä, Milka Ahlroth, Ville Virtanen, Elina Knihtilä, Tommi Korpela ja Jörn Donner.

Elokuvan traileri: