Tähtien sodan onnistunut taustoitus****

                                Rogue Onen päätähdet Diego Luna, Felicity Jones ja droidi
                                K-SO2. (LUCASFILM)

Supersuosittua Tähtien sota – elokuvasarjaa taustoittava Roque One: A Star Wars Story (2016) on visuaalisesti ja kerronnallisesti komea sota- ja fantasiaelokuva. Rogue One on aikuisille suunnattu, tummasävyinen ja aiemmat Tähtien sota –leffat mainiosti yhteenpunova mahtipontinen spektaakkeli. Sen ongelmat ovat lähinnä ohuessa ihmiskuvauksessa ja huumorintajuttomuudessa.

Gareth Edwardsin taitavasti ohjaama Rogue One sijoittuu ajallisesti elokuvasaagan Episodi III - Sithin koston (2005) ja Episodi IV – Uusi toivo (1977) väliin. Se on ensimmäinen kolmesta taustaelokuvasta, jotka luovat kontekstin George Lucasin ohjaamille Skywalker-suvun tarinoille.

Leffa kertoo galaktista Imperiumia vastaan taistelevasta kapinallisjoukosta, joka on häviämäisillään sodan niskanpäällä olevaa vastustajaansa vastaan. Väsyneet ja lähes loppuun palaneet kapinalliset saavat jättimäisen haasteen, kun he kuulevat Imperiumin saavan pian käyttöönsä uuden superaseen, Kuolemantähden. Se on pienen kuun kokoinen taisteluasema, joka voi superlaserillaan tuhota kokonaisia planeettoja.

Kuolemantähden suunnittelija on Galen Erso (Mads Mikkelsen), joka elokuvan alussa pakotetaan uudelleen Imperiumin palvelukseen. Elokuvan päähenkilö on hänen tyttärensä Jyn Erso (Felicity Jones), joka 20 vuotta isänsä sieppauksen jälkeen joutuu vastentahtoisesti kapinallisten riveihin. Jynin toivotaan pääsevän käsiksi Kuolemantähden piirustuksiin, jotka voisivat paljastaa taisteluaseman heikon kohdan.

Jyn Erson roolihahmo tuo mieleen taisteluhalussaan ja –valmiudessaan Tomb Raiderin Lara Croftin sekä vuoden takaisen Star Wars – The Force Awakensin sankarittaren Rayn.  Hänen salaisen tehtävänsä ympärille rakentuu kapinallisten ydinjoukko. Jayn rinnalle nousee kylmäverinen kapinallisjohtaja Cassian Andor (Diego Luna) ja sotaisa droidi K-2SO (äänenä Alan Tudyk). Monenkirjavasta kapinallisjoukosta nousevat esiin myös sokea soturimunkki Chirrut Imwe (Donnie Yen) ja hänen tulivoimainen ystävänsä Baze Malbus (Jiang Wen).

Ristiriitaisin hahmo kapinallisjoukosta on Saw Gerrera (Forest Whitaker), jonka erillinen kapinallisryhmä tekee terrori-iskuja sivullisista kuolonuhreista välittämättä. Tämä vertautuu vääjäämättä nykypäivän terrorismiin. Kapinalliset käyvät katutaisteluja Imperiumin iskujoukkoja vastaan mm. sodan murentamassa jedipyhättö Jedhassa, jonka näkymät tuovat mieleen Irakin sodan ja kovia kärsineen Syyrian Aleppon.

Leffan keskeinen pahis on Imperiumin insinöörijoukkojen kenraali Orson Krennic (Ben Mendelsohn), joka pyrkii saamaan Kuolemantähden valmiiksi - ja näin keisarin suosion. Hän joutuu silti toimissaan usein ylempiensä nöyryyttämäksi ja manipuloimaksi. Elokuvan veretseisauttavin hahmo on kuitenkin Tähtien sota –faneille niin tuttu (Darth) Vader. Kun hän tarttuu punaiseen valomiekkaansa ja hönkii James Earl Jonesin baritoniäänellä,  jokin arvostelijassa kiljuu jällennäkemisen ilosta.  Mikä galaktinen konna!

Roolihahmojen runsaus aiheuttaa sen, että elokuvan ihmiskuvaus jää vääjäämättä ohueksi. Felicity Jones Jyninä ja Diego Luna Cassian Andorina eivät pääparina sytytä ollenkaan samaan tapaan kuin Carrie Fisher prinsessa Leiana ja Harrison Ford Han Solona Episodi IV:ssä. Elokuvan maailma on synkkä ja väkivaltainen. Asiat ratkotaan pitkälti asein, ja lahtaaminen on lähes samaa luokkaa kuin räiskintäpeleissä. On jotenkin kuvaavaa, että elokuvan sankaridroidi K-2SO vastaa lähes yksin elokuvan humoristisista heitoista.

Pienistä puutteistaan huolimatta Rogue One on hyvää elokuvaviihdettä. Se paikkaa monia epäloogisia aukkoja edellisissä Star Wars –elokuvissa. Se on visuaalisesti erittäin näyttävä ja avaruusnäkymiltään lumoava Alfonso Cuarón Gravityn (2013) tapaan. Pitkä lopputaistelu huipentaa tämän hienon fantasia- ja sotaelokuvan. Disneyn seuraavaa siirtoa avaruussaagassa odottaakin jo innolla.

Elokuvan traileri:

Viihdyttävä dokkari suomirockin keski-ikäisestä dinosauruksesta ****

                                Eppu Normaali vuodelta 1984: Martti ja Aku Syrjä, Juha
                                Torvinen, Pantse Syrjä ja Mikko Nevalainen.

”Tässä on viisi Eppua, viisi kaunista heppua

Me soitamme rajulla tavalla, ja näytämme hyvältä lavalla…”

-        -  Eppu Normaali: Jee jee 1979. Poko Records

Suomirokin dinosaurus, ylöjärveläisbändi Eppu Normaali juhlii tänä vuonna 40-vuotista taivaltaan. Punkbändinä aloittanut yhtye on kulkenut pitkän matkan teini-ilmiöstä myöhäisessä keski-iässä olevien muusikkojen instituutioksi. Monet yhtyeen fanit ovat vanhentuneet rinnakkain bändin jäsenten kanssa.

Eppu Normaali nousi suomirokin tähtikaartiin 1970- ja 1980-luvulla yhdessä Juice Leskisen, Dingon, Pelle Miljoonan, Hassisen Koneen ja Leevi & The Leavingsin kanssa. Siinä missä Pelle Miljoonan punk oli julistavaa ja yhteiskunnallista kritiikkiä tulvillaan, Eput irrottelivat humoristisin, sarkastisin ja ajoittain suorastaan rupisinkin riimein.

Eput-elokuvan (2016)  on käsikirjoittanut ja ohjannut television puolella dokumentteja tehnyt Saku Pollari. Dokumentin kehystarinana kulkee Eppu Normaalin valmistautuminen 40-vuotisjuhlakonserttiin Tampere Filharmonian kanssa. Tästä taustasta tie vie bändin jäsenten kertomana menneisyyteen, jota ryyditetään arkistomateriaalilla ja dramatisoinneilla. Hiljattain ensi-iltansa saaneeseen Danny-dokumenttiin verrattuna Eput-leffasta löytyy selkeä draaman kaari ja näkökulma.

Tarinan keskiössä ovat Eppu Normaalin kitaristi ja säveltäjä Mikko ”Pantse” Syrjä ja yhtyeen ikiliikkuja, laulusolisti Martti Syrjä. Ylöjärveläisen veljesparin ohella esiin pääsevät kaikki bändin jäsenet, rumpuja soittava serkkupoika Aku Syrjä, kitaristi Juha Torvinen sekä bassoa kaulineet Mikko Saarela, Mikko Nevalainen ja Sami Ruusukallio. Taitavan sanoittajan Saarelan jätettyä bändin sen sieluina toimivat Eppu-saundin luoja Pantse ja dynaaminen huumorimies Martti.

Dokumentti piirtää eloisan ja letkeän kuvan Epuista, joiden veljeys ja kaveruus ovat silmiinpistävän aitoja asioita. Elokuva ei peittele myös suursuosion kääntöpuolta. Bändin alkoholinkäyttö oli holtitonta 1980-luvun huippuvuosina ja 1990-luvulla. Pahasti alkoholisoitunut Martti pelastui elämälle 2000-luvun alussa Lapualla saamansa Minnesota-hoidon ansioista. Tänään bändi on instituutio, jonka soittotaidot ja vahva saundi ovat aivan eri maata kuin kolmen soinnun peruspunkkia edustanut läpimurtobiisi Poliisi pamputtaa taas.

Tässä dokumentissa ei pidetä ikävää. Njet njet. Leffa on täynnä hauskoja muisteluita. Yksi parhaista liittyy kirjailijaperheeseen syntyneiden Syrjän veljesten varhaislapsuuteen. Pantse oli kyhännyt laudoista panssarivaunun eli martintappoaseen. Kun ammuksina käytetyt multapaakut eivät olisi osuneet varsinaiseen kohteeseen eli pikkuveljeen, Pantse pakotti Martin seisomaan 1,5 metrin päässä tykinpiipusta. Myöhemmin hän kyllä hyvitti velipoikaan kohdistuneita kolttosia.

Filmissä kuullaan pätkiä lukuista Eppujen biiseistä Akun tehtaasta kansalliskappale Murheellisten laulujen maahan ja sieltä Suolaiseen sateeseen. Dokumentin äijämeiningistä kertoo se, että ainoa valkokankaalla vilahtava nainen on Martin ja Pantsen kirjailijaäiti Kirsi Kunnas. Näin siitäkin huolimatta, että ilonpitobändin arsenaalista löytyy läjäpäin kauniita rakkauslauluja: Tahroja paperilla, Kun olet poissa, Tahdon sut, Näissä sanoissa ja Sydän tyhjää lyö.

Kauhavalaisittain ainoa harmittava asia on se, että kitaristi Juha Torvinen jättää mainitsematta neljä varhaisnuoruutensa vuotta Kauhavalla, jolloin hän oli muun muassa musiikinlehtori Selim Rentolan oppilaana.

Elokuvan traileri;