Y-Kinon ensi-iltaan vapuksi tullut Edelleen Alice (2014) on erinomainen elokuva. Samalla se on
yhteiskunnalliselta merkitykseltään kenties tärkein tämänvuotisista filmeistä.
Kuvaahan se hyvin koskettavasti yhden yksilön minuuden murenemisen Alzheimerin
taudissa, josta on tullut yksi teollisuusmaiden piinaavimmista sairauksista.
Elokuvan sielu on hieno amerikkalainen luonnenäyttelijä Julianne Moore, joka esittää elokuvassa
Columbian yliopiston kielitieteiden professori Alice Howlandin vajoamista asteittain muistisairauden syövereihin.
Mooren erinomainen roolisuoritus toi hänelle muiden muassa parhaan naispääosan
Oscarin, Golden Globen ja BAFTA-palkinnon.
Elokuvan alkaessa tyylikkäällä ja säteilevällä Alicella on
suurin piirtein kaikki, mitä nainen voi toivoa. Hänellä on huippuvirka, rakastava
aviomies John (Alec Baldwin), kolme aikuista hyvin menestyvää lasta, koti Manhattanilla,
turvattu toimeentulo ja itseluottamusta. Alicen 50-vuotisjuhlat ovat onnellinen
kohokohta, jossa aviomiehen ja lasten Anna
(Kate Bosworth), Lydia (Kristen Stewart) ja Tom (Hunter Parrish) arvostus kodin hengetärtä
kohtaan huipentuu.
Tasavuotisjuhlasta alkaa kuitenkin hidas liuku alaspäin. Ikänsä
sanojen, käsitteiden ja viestinnän kanssa askaroinut Alice alkaa unohdella
sanoja. Juoksulenkillään tutulle kampusalueelle nainen eksyy. Hän alkaa
kadotella esineitä kotonaan ja unohdella sovittuja tapaamisia. Älykäs nainen
huomaa oitis, että jotain on vialla ja hän hakeutuu neurologi Benjaminin (Stephen Kunken) vastaanotolle.
Neurologin diagnoosi on tyly. Alice sairastaa nopeasti
etenevää ja perinnöllistä Alzheimerin taudin muotoa. Tieto on luonnollisesti
järkytys naiselle ja hänen perheenjäsenilleen, joista jokainen reagoi Alicen
sairastumiseen omalla tavallaan. Erityisen mielenkiintoiseksi rakentuu
professorin ja hänen tyttärensä Lydian suhde. Aikaisempi taistelupari löytää
nyt toisensa. Lydiaa näyttelevä Twilight-supertähti Kristen Stewart tekee
elokuvassa hienon sivuroolin.
Älykkäänä viestinnän ammattilaisena Alice yrittää taistella
sairauttaan vastaan kaikin keinoin. Hän arvioi oman terveydentilansa kehittymistä
ja pyrkii sopeutumaan eri tilanteisiin. Julman sairauden etenemistä voi harjoituksilla
ja lääkityksellä hidastaa, mutta taudista ei vieläkään voi parantua, vaikka
merkittävä osa länsimaiden lääketieteellisestä tutkimuksesta on parhaillaan kohdistunut
hoitokeinojen löytämiseen kyseiseen muistisairauteen.
Alicen kohtalona on vajota sentti sentiltä muistamattomuuden
suohon. Lähimuisti rappeutuu, muistot haihtuvat, minuus kuoriutuu ja ihminen
ajautuu vähitellen täysin läheisistään riippuvaiseksi. Tämän riipaisevan ja
surullisen prosessin Julianne Moore kuvaa hyvin herkästi ja hienovaraisesti. Ajoittain
päähenkilö kuitenkin manipuloi läheisiään ja käyttää sairauttaan hyväkseen
vältelläkseen tiettyjä sosiaalisia tilanteita.
Edelleen Alice säilyttää koko elokuvan ajan tärkeimmän:
ihmisyyden kunnioittamisen vaikean sairauden keskellä. Filmi on koskettava –
vain harvan katsojan kyynelkanavat pysyvät kuivina. Empatian harjoittajana elokuva
onkin mitä parhain. Se perustuu Lisa
Genovan menestysromaaniin.
Osaselittäjä filmin uskottavuudelle löytyy elokuvan
ohjanneiden ja käsikirjoittaneiden Wash
Westmorelandin ja Richard Glazerin
taustasta. Avioparista Glazer sairasti pitkään lihasten toiminnan rappeuttavaa
ALS-tautia, johon hän menehtyi reilu kaksi viikkoa alkuvuoden Oscar-gaalan
jälkeen. Omakohtaiset kokemukset vakavan sairauden etenemisestä heijastuivat
väistämättä Edelleen Aliceen.
Elokuvan traileri:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti