sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Mustalla huumorilla makeutettu kostotarina***

                                Lumiauramies Nils (Stellan Skarsgård) on elokuvan kostaja.

Y-Kino on ottanut ohjelmistoonsa norjalaisen  Hans Petter Molandin ohjaaman Lumiauramiehen (2014), jossa trilleriä on maustettu toiminnalla ja mustalla huumorilla. Keitoksesta tulee kuitenkin maistuva nokkelan dialogin, etevien näyttelijöiden ja absurdin huumorin ansiosta.

Lumiauramies on pohjimmiltaan erityisesti lännenelokuvista ja toimintaseikkailuista tuttu kostotarina. Mies ottaa oikeuden omiin käsiinsä, kun häntä on kohdannut anteeksiantamaton menetys ja vastoinkäyminen.

Mies on lumiaurankuljettaja Nils Dickman(Stellan Skarsgård), joka ajaa tunturiteillä valtavaa lumiaurakuormuria.  Kotikaupunkinsa vuoden kansalaiseksi valittu Nils menettää ainoan poikansa Ingvarin huumeiden yliannostukseen. Kun hän saa kuulla poikansa kuoleman olleenkin paikallisen huumeliigan järjestämä murha, Nils aloittaa yksinäisen miehen sotansa rikollisjengiä vastaan.

Huumeliigaa pyörittää väkivaltainen vegaani Kreivi (Pål Sverre Hagen), jonka elämää varjostaa avioero ja huoltajuuskiista ex-vaimonsa Maritin (Birgitte Hjort Sørensen) kanssa. Kun Nils ryhtyy lahtaamaan hänen luottomiehiään, Kreivi luulee erheellisesti syylliseksi serbialaista huumeliigaa. Tätä johtaa Perikadossa (2004) loistanut Bruno Ganz, norjalaisfilmin Pappa.

 

Pian kostotarina pyörii norjalaisten ja serbialaisten huumejengien sekä Nilsin välisenä taisteluna, johon oman lisänsä tuo lumiauramiehen sieppaama Kreivin poika. Verikekkerit tuovat mieleen Quentin Tarantinon elokuvat, ja päähenkilön luoviminen rikollisjärjestöjen välissä Sergio Leonen spagettiwesternin Kourallinen dollareita (1964). Nilsin suoraviivaiset ja armottomat ratkaisut muistuttavat puolestaan Clint Eastwoodin tähdittämiä Dirty Harry-elokuvia.

 

Vaikka Molandin leffa onkin saanut vaikutteita ohjaajasuuruuksien teoksista, on Lumiauramiehen absurdissa ja mustassa huumorissa paljon ohjaajan näkemystä.  Molandin tapa korostaa menetettyjä ihmishenkiä risteillä ja väliteksteillä on aika originellia. Huumoria irtoaa myös huumediilereiden keskinäisestä sanailusta sekä Nilsin ja siepatun pojan kohtaamisista. Perinteistä kostotarinaa pehmentää Norjan talvi, jonka lumisuus ja valoisuus työntävät ajoittain lumiauran lailla sivuun filmin raakuuden.

 

Lumiauramiestä kannattelee vähäeleisen Stellan Skarsgårdin ja serbipomoa näyttelevän Bruno Ganzin roolitöiden vakaus ja rauhallisuus. Pål Sverre Hagenin esittämä Kreivi on heihin verrattuna impulsiivinen, ylinäyttelevä ja epäuskottava.

 

Elokuvasta on mainittava myös Kaspar Kaaen, Brian Batzin ja Kåre Vestrheimin säveltämä ja tarinaa uljaasti kuljettava musiikki. Lumiauramiehen kappaleita ei ilmeisesti vielä ole kuitenkaan saatavilla soundtrackina. Sääli niin.

Elokuvan trailerin löydät tästä. 

lauantai 4. lokakuuta 2014

Kansankodin kiihkein kannattaja***½

                                Lotta (Frida Hallgren), Mikko (Jonas Karlsson) ja Maria
                                (Josephine Bornebusch) ovat komedian keskushenkilöitä.

Ruotsinsuomalaisen ohjaajan Leif Lindblomin uutuuselokuva Vadelmavenepakolainen (2014) perustuu Miika Nousiaisen samannimiseen menestysromaaniin (2007). Elokuva kertoo ruotsalaisuutta kritiikittömästi ihannoivan Mikko Virtasen (Jonas Karlsson) edesottamuksista Helsingissä ja Tukholmassa. Romaanissa loppuratkaisuihin alkaa kehittyä traagisia sävyjä, mutta elokuva muuttuu satiirista tavanomaiseksi ihmissuhdekomediaksi, johon sisältyy aimo annos farssin piirteitä.

Elokuvan alle nelikymppinen päähenkilö Mikko kokee syntyneensä suomalaiseen ruumiiseen, mutta omistavansa ruotsalaisen sielun. Länsinaapurissa kaikki on kotimaata paremmin. Siellä ratkotaan ongelmat diskuteeraamalla,  nautitaan nissepullista, vadelmavenekarkeista ja paljon suomalaisia paremmista urheilijoista (Björn Borg ja Tre Kronor), muusikoista (ABBA) ja autoista (Volvo, Saab).  Kansankoti huolehtii heikoista yksilöistään, kasvattaa vaurauttaan ja on muutenkin kuin paratiisi suomalaisuutta vihaavalle Mikolle.

Ruotsinlaivalla Mikkoa onnistaa. Hän kohtaa itsemurhaa suunnittelevan ruotsalaispsykologi Mikael Anderssonin (Erik Johansson), jonka kanssa Mikko vaihtaa henkilöllisyyttä. Kun Mikko pääsee paratiisinomaiseen Tukholmaan, hän yrittää muuntautua Mikaeliksi ja hankkiutua tämän hoitokodissa olevan Greta-äidin (Suzanne Reuter) ja tylyn sisaren Marian (Josephine Bornebusch) suosioon. Menestys on aluksi hyvin vaatimatonta.

Pakkosuomalaisesta tulee kansallisuustransvestiitti. Mikon ruotsalaisuuden ihailussa on pakonomaisia piirteitä, josta aluksi saadaan revittyä huumoria. Elokuva käsittelee lempeästi ja kevyesti suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden tyypillisinä pidettyjä piirteitä. Jossain vaiheessa hyvät naurut vaihtuvat kuitenkin yhä kasvavaan vaivautuneisuuteen. Mikko on niin jakautunut kielellisesti ja mielellisesti, että hänen puolestaan alkaa tuntea myötähäpeää.  Tässä vaiheessa elokuvaa kannattelee vain Jonas Karlssonin sympaattinen ja oivaltava näyttelijätyö.

Puolitoistatuntinen elokuva menettää rytmiään ja tarkkanäköisyyttään edetessään ja muuttuu varsin tyypilliseksi ihmissuhdesopaksi. Mikon suhteet kolmeen naiseen nousevat keskiöön. Mikkoon on iskenyt silmänsä vaalea ruotsitar Lotta (Frida Hallgren), kiintymystään osoittava valesisar Maria ja hämmentynyt suomalainen ex-tyttöystävä Tiina (Armi Toivanen). Heistä jokaisella on ongelmia kömpelön ja epävarman Mikon tunteiden tulkitsemisessa. Tässä ristitulessa Mikon on tehtävä ratkaisunsa.

Elokuvan keskeiseksi sanomaksi nousee tarve aitouteen ja rehellisyyteen. Ilman niitä elämänsä voi saada pahasti solmuun. Ihmisen on oltava sitä mitä hän on.

Vadelmavenepakolaisessa musiikilla on tärkeä rooli. Erityisesti jäävät mieleen Miss Lin I Finally Found It ja käännösbiisi Simonin ja Garfunkelin hitistä The Boxer. Huomiota kannattaa kiinnittää myös kuvaaja Tuomo Hutrin kameratyöhön.


Elokuvan trailerin löydät tästä.