Paluu pahojen ihmisten kaupunkiin****

                     Powers Boothe on Sin City 2:n häikäilemätön senaattori Roark.

Robert Rodriquezin ja Frank Millerin Sin City – A Dame to Kill for (2014) on tutkielma pahuudesta sen eri ilmenemismuodoissaan. Toiminta- ja rikoselokuva on visuaalisesti erittäin näyttävä ja elokuvakerronnaltaan tyylikäs ja harkittu. Kolmiulotteisuus toimii hienosti mustavalkoisessa elokuvassa, jossa valojen ja varjojen vaihtelun sävykkyys tuo mieleen Pirjo Honkasalon erinomaisen Betoniyön (2013). Muuten Sin City on lähempänä Quentin Tarantinoa ja film noir –klassikkoja kuin kertomusta suomalaisten syrjäytyneiden maailmasta.

”Syntinen kaupunki” perustuu Frank Millerin suosittuun sarjakuvasarjaan. Edeltäjänsä Sin Cityn (2005) tavoin filmi on enemmän sukellus ihmisen pahuuteen leveällä rintamalla kuin kristallinkirkas tarina. Läsnä ovat lähes kaikki katolisen kirkon seitsemän kuolemansyntiä: ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo.  Tässä tarinassa niissä ryvetään ylensyöntiä lukuun ottamatta.

Episodeista rakentuvan elokuvan ihmiset ovat koukussa pahuuteen. Ylivertaisin ja julmin kaikista on osavaltion senaattori Roark (Powers Boothe), jolle ihmiset ovat vain pelinappuloita rahan ja vallan tavoittelussa. Väkivallan koukuttamat turvamiehet Marv (Mickey Rouke), Dwight (Josh Brolin) ja Manute (Dennis Haysbert) elävät nyrkeillään ja alttiudellaan aseisiin. Nuori ja komea Johnny (Joseph Gordon-Levitt) on tyylikäs uhkapeluri, joka pelaa liian korkein panoksin. Häneen ripustautunut Marcie (Julia Garner) on elokuvan normaalein ja inhimillisin olento, joka maksaa ihastuksestaan kovan hinnan.

Syntisen kaupungin miehet ovat enimmäkseen tylyjä, kovaksikeitettyjä ja väkivaltaan alttiita häviäjiä, joidenka himokkuutta elokuvan naiset käyttävät taitavasti hyväksi. Sin Cityn naiskuva on hyvin yksiulotteinen. Vanhan kaupungin taistelunhaluisten narttujen lisäksi esille marssitetaan strippareita ja lutkia, joilta ei lempeä tai ymmärrystä juuri heru.

Elokuvan musta kuningatar on Dark Shadowsin (2012) ja The Salvationin (2014) tähti Eva Green, nainen, jonka vuoksi mies on valmis tappamaan. Ranskatar osaa Avan roolissa manipuloida tarkoituksiinsa jokaisen miehen, joka jää hänen verkkoonsa. Avassa on kieroutta, sex appealia ja pahuutta muillekin jaettavaksi. Mustavalkokuvaus rakastaa näyttelijättären upeaa vartaloa, jonka sulot Green paljastaa samalla auliudella kuin Sharon Stone aikanaan trillerissä Basic Instinct – vaiston varassa (1992).

Sin Cityn naisista huomio kiinnittyy myös Jamie Chungin näyttelemään Mihoon, joka on saanut vaikutteita Quentin Tarantinon Kill Bill-elokuvien kostonhimoisesta Uma Thurmanista. Miho heiluttaa samalla tarmokkuudella partaveitsenterävää miekkaansa, jonka edestä miehet lakoavat. Elokuva huipennus on silti  Avan ja Dwightin välienselvittely.

Elokuvan raakuus, graafinen väkivaltaisuus ja synkeän pessimistinen ihmiskuva ovat sitä luokkaa, ettei omassa sarjassaan korkeatasoinen elokuva on sopivaa katsottavaa kovin herkille ja väkivaltaa kammoksuville katsojille.

                                Eva Green on elokuvan miehiä manipuloiva Ava.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Tanskalainen laatulänkkäri ****

                                Jon (Mads Mikkelsen) on elokuvan kostonenkeli.

Tunnustan: olen ollut lapsuudesta lähtien hyvien lännenelokuvien ystävä. Westernien ohjaajamestarit John Ford, Sergio Leone ja Sam Pechinpah ovat osaltaan muovanneet kuvaani sekä Villistä lännestä että hyvästä ja pahasta. Riutunut elokuvagenre on ilmeisesti kokemassa uuden nousun. Ensin tuli Coenin veljesten Kova kuin kivi (2010) ja nyt todellinen yllättäjä, tanskalainen laatulänkkäri The Salvation (2014).

Kristian Levringin western käynnistyy komeasti ja kliseisesti. Rautahepo vyöryy puuskuttaen tuulenpieksemälle asemalaiturille vuonna 1870. Uuden mantereen uudisasukas ja entinen sotilas Jon (Mads Mikkelsen) saa seitsemän vuoden odotuksen jälkeen vaimonsa ja poikansa luokseen Tanskasta. Yhdistynyt perhe nousee postivaunuun ja aloittaa matkan kohti Jonin uudistilaa.

Jonin toiveet romahtavat, kun postivaunuihin noussut lainsuojaton surmaa hänen puolisonsa ja poikansa. Pahoinpidelty Jon kostaa miehelle, jonka veli Delarue (Jeffrey Dean Morgan) joukkioineen terrorisoi pientä Black Creekin kaupunkia. Rosvojoukon pelko on luhistanut moraalin kaupunkilaisilta, joita johtaa korruptoitunut pormestari Keane (Jonathan Pryce). Pormestari on kuin luihu luckylukemainen arkkumanu, jonka todelliset motiivit tulevat elokuvan edetessä esille.

Levringin elokuva tekee komeasti kunniaa lännenelokuvien klassiselle perinteelle. Yksinäinen kostaja on tuiki tuttu hahmo genressä. Sisäisesti rikkinäinen ja ulkoisesti kasvot turvoksissa vaeltava Jon ratkoo ongelmiaan väkivaltaisesti kostamalla. Hänen ainoana apurinaan toimii entinen aseveli Peter (Mikael Persbrandt). Black Creekin väen pelkurimaisuus ja vihamielisyys tuovat mieleen Fred Zinnemannin Sheriffin (1952), jossa lainvartija kohtasi yhteisönsä negatiivisuuden.

Levringin ohjaustyö valottaa pessimistisesti myös ihmisen ahneutta ja valmiutta petokseen. Tällä kertaa lähimmäisten hädän hyväksikäytössä ei ole kyse karjatilallisista,  rosvoparoneista tai kieroista rautatieyhtiöiden herroista. Motiivi yhteisöä riivaavalle väkivallalle on hyvin maanläheinen – ja nykypäivän näkökulmasta ymmärrettävä.

The Salvation on eheä, kovaksikeitetty ja kokonaisuutena erinomainen eurowestern. Filmi on karhea kostotarina, visuaalisesti näyttävä, tiivis puolitoistatuntinen. Elokuvan jälkituotannossa on käsitelty lähes 900 otosta, jonka avulla on kyetty rakentamaan uskottava Villin lännen kaupunki. Kuvaukset on hoidettu kokonaisuudessaan Etelä-Afrikassa.

Filmin näyttelijöistä jäävät mieleen Jonin kärsimysroolin erinomaisesti esittävä Mikkelsen, häijy ja arvaamaton Morgan sekä rosvopäällikön veljen vaimoa Prinsessaa näyttelevä Eva Green. Tämä topakka kaunotar on selviytyjä; kissa, joka putoaa aina jaloilleen.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Tyttökolmikon kuuma kesä

                      Minka Kuustonen, Anna Paavilainen ja Inka Kuustonen viettävät
                      elämänsä kesää Hangossa elokuvassa Kesäkaverit.

Inari Niemen ohjaama ja Juuli Niemen käsikirjoittama Kesäkaverit (2014) nousee hellekesämme suosituimpien elokuvien joukkoon. Kepeä, dialogiltaan näppärä ja nuorten naisten välisestä ystävyydestä kertova leffa risteilee draaman ja romanttisen komedian välimaastossa. Elokuva on luontevien nuorten näyttelijättärien juhlaa. Tietty tasapaksuus ja rohkeuden puute estävät kuitenkin elokuvan nousun todellisiin korkeuksiin.

Kesäkaverit on kuin tehty tämän kesän tarpeisiin. Elokuvan Iiris (Anna Paavilainen) palaa vuosien jälkeen Madridista Suomeen ystävättärensä Karoliinan (Inka Kuustonen) kutsumana. Molemmat saavat kesätyöpaikan hankolaisesta kahvilasta, jossa heidän seuraansa liittyy Eeva (Minka Kuustonen). Iiris ja Karoliina muuttavat pikavauhtia kolkosta kerrostaloasunnosta uuden tuttavansa tädin pitsihuvilaan. Tytöt uskovat auringon, rusketuksen, juhlien ja rantaelämän elvyttävään voimaan, vaikka ”tosi pienille miehillekin” annetaan mahdollisuutensa,

Elokuvan nuoret naiset ovat puolessavälissä kolmeakymmentä, todellisen aikuisuuden kynnyksellä.  Niemet saavatkin paljon irti kolmikon elämäntilanteen herkkyydestä. Nuoret naiset elävät nuoruuden ja aikuisuuden välitilassa, jossa tulevaisuus mietityttää ja ajoittain myös pelottaa. Asiaa eivät auta Iiriksen vanhemman sisaren Hertan (Pihla Viitala) inhorealistiset synnytyskuvaukset ja perhe-elämän todellisuus.

Teologiaa ja psykologiaa opiskelleella Karoliinalla näyttää tulevaisuus seesteisimmältä, kunnes hän heittäytyy kuumaan kesäromanssiin naimisissa olevan Tommyn (Sampo Sarkola) kanssa. Lievästi neuroottinen ja sitoutumiskammoinen Iiris kaihtaa päätöksentekoa ja kesädiegoja, kunnes kulttuuriantropologiaa opiskeleva tennisopettaja Jussi (Lauri Tilkanen) iskee hänet. Kömpelö ja epävarma Eeva pänttää töiden ohessa tenttikirjoja, kunnes löytää itselleen tärkeän Olli-pomon (Eero Ritala) läheltään.

Elokuvan tyttökolmikolla on paljon omaa elämää ilman miehiäkin. Kesäromanssit pakottavat kuitenkin naiset itsetutkisteluun ja pohtimaan elämänsä valintoja. Onko Karoliina vain kesäkissa, joka kiehnaa niukkailmeisen kesäkolli Tommyn ympärillä? Varatun miehen ulkoinen status näyttää olevan kohdillaan: hulppea purjevene, premiumauto alla ja kotipesässä vaalea viileä lääkärivaimo Linda (Matleena Kuusniemi). Jäävätkö salarakkaat nalkkiin? Myös Eevalla ja Iiriksellä riittää pohdittavaa.

Elokuvarooleissa lempeä Tilkanen ja vähäeleinen Sarkola jäävät selvästi nuorten naisten kolmikon varjoon. Erityisesti Paavilaisen kompleksinen Iiris ja Inka Kuustosen elämänjanoinen Karoliina ovat vahvoja roolitöitä. Elokuvan rohkeus on enemmän sanojen kuin tekojen asteella; rakastelukohtaukset ovat aika puisevia. Eniten erotiikkaa on karismaattisen Inka Kuustosen silmissä, joista löytyy läsnäolo ja lupaus. Sillä olisi käyttöä silmäpelin hallitsevien Bollywood-tähtienkin keskuudessa.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

                     Anna Paavilainen (Iiris) ja Inka Kuustonen (Karoliina) vilvoittelemassa.