Y-Kinon ohjelmistoon tullut Phyllida Lloydin ohjaama Rautarouva (2011) kertoo 1900-luvun kenties tunnetuimman naispoliitikon Margaret ”Maggie” Thatcherin tarinan. Paronitar Thatcher oli paitsi kolmen kauden pääministeri, myös kansainvälisen politiikan yksi keskeinen toimija Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin kanssa 1970- ja 1980-luvuilla. Äärimmäisen lujatahtoinen, jäykkä ja kunnianhimoinen konservatiivipoliitikko elää vielä tänään hauraana, tutisevana ja hallusinaatioista kärsivänä dementikkona.
Elokuva alkaa leskirouva Thatcherin (Meryl Streep) käynnistä pienessä kulmakaupassa ostamassa maitoa. Ostoksensa Thatcher on hakenut kahdeksan vuotta aikaisemmin kuolleelle miehelleen Denisille (Jim Broadbent), jonka muisto kummittelee vanhan naisen mielessä päivin ja öin.
”Leidipomon” elämässä vain kaksi miestä näyttää jäävän jyräämättä: säästäväinen kauppiasisä Alfred Roberts (Iain Glen) ja puoliso Denis Thatcher, menestyvä liikemies, joka saa Maggien puolisokseen. Kosittaessa energinen Margaret ilmoittaa, ettei aio kuolla kahvikuppia tiskatessaan. Elämällä on oltava syvempi tarkoitus. Kemiaa Oxfordissa lukenut ja myöhemmin oikeustieteeseen vaihtanut Thatcher pyrkii parlamenttiin ja onnistuu siinä lopulta. Nuorta naispoliitikkoa esittävä Alexandra Roach piirtää kömpelöstä ja tiukasta roolimallistaan uskottavan kuvan.
Tämän jälkeen elokuva siirtyy 1970-luvulle, jolloin Thatcherin ura lähtee nousukiitoon. Tämä ei toteudu vain Rautarouvan (nimitys peräisin neuvostoliittolaisesta Punatähti-lehdestä) rautaisella tahdonvoimalla. Puolueen puheenjohtajaksi valinnan taustalla on myös harkittua poliittisen imagon rakentamista. Tärkeä avustaja Airey Neave (Nicholas Farrell) ja tv-guru Gordon Reace (Roger Allam) opettavat mm. leidipomon puhumaan matalammalla äänellä ja luopumaan vanhahtavasta hatustaan luoden uudentyyppisen konservatiivipoliitikon. Thatcherin poliittista nousua tarkastellaan välillä myös kuvitteellisen nykyhetken kannalta.
Thatcheria valtansa huipulla ja hauraana dementikkona esittää Meryl Streep aivan suvereenisti. Hän menee roolihahmoonsa täydellisesti. Jokainen ilme, ele ja puheenparsi tuovat elävästi mieleen kiistellyn tähtipoliitikon. Vanhan naisen ilmiasu on maskeerauksen tyylinäyte. On todella vaikea kuvitella ketään muuta naisnäyttelijää, joka voisi napata Oscarin Streepin edestä. Niin häikäisevää on hänen osaamisensa.
Elokuvan seuraaminen vaatii kuitenkin jonkin verran tietämystä sekä Englannin poliittisesta järjestelmästä että kansainvälisestä politiikasta 70- ja 80-luvuilla. Ohjaaja Lloyd ja käsikirjoittaja Abi Morgan eivät myöskään helpota katsojakokemusta. Aikajärjestykseen perustuva rakenne on rikottu vastaavaan tapaan kuin klassikkoelokuvassa Kansalainen Kane. Ajoittain saa tosissaan pinnistellä elokuvakerronnan seuraamisen kanssa, kun katsoja joutuu miettimään mikä on todellista takaumaa − ja mikä dementikon hallusinaatiota.
Rautarouvan yksi ongelma on myös se, ettei mihinkään yksittäiseen asiaan Margaret Thatcherin poliittisella uralla kunnolla syvennytä kenties Falkland-Malvinas-sotaa lukuun ottamatta. Sitä naispääministeri johtaa samalla kovuudella ja peräänantamattomuudella kuin Sir Winston Churchill aikanaan Taistelua Britanniasta. Lyhyet välähdykset parlamenttikeskusteluista ovat mannaa katsojalle. Mielellään olisi nähnyt välähdyksiä myös konservatiivipuolueen sisäisistä valtataisteluista. Rautarouvan jälkeenhän pääministeriksi nousi suhteellisen väritön John Major, joka tuo tänään mieleen meidän poliitikkojemme mattivanhaset.
