Kotimaista komediaa vuosien varrelta kansalaisopiston elokuvakerhossa

Elokuvakerho peruttu liian vähäisen osallistujamäärän takia.

Järvilakeuden kansalaisopiston elokuvakurssi painottuu tänä vuonna kotimaisen komedian kultaisiin vuosiin. Elokuvakurssilla katsotaan yhteensä kymmenen kotimaista komediaa syys- ja kevätkauden aikana. Kurssin aikana tutustutaan elokuvaan taidemuotona ja nautitaan elokuva-alan asiantuntijaluennoista. Elokuvaesitykset ovat Y-Kinossa joka toinen keskiviikko klo 18.00−20.30.

Kurssin vetäjänä toimii FM Toni Uusimäki. Elokuvakurssi alkaa keskiviikkona 14.9.2011 Kauhavan koulukeskuksen luokassa 256. Osoite on Jylhäntie 14.

Syyskauden elokuvat:

28.9. Valentin Vaala: Vaimoke (1936)

12.10. Toivo Särkkä ja Yrjö Norta: Lapatossu (1937)

2.11. Risto Orko: Ryhmy ja Romppainen (1941)

16.11. Matti Kassila: Radio tekee murron (1951)

7.12. Armand Lohikoski: Pekka ja Pätkä puistotäteinä (1954)

Kevätkauden elokuvat:

1.2. Risto Jarva: Mies joka ei osannut sanoa ei (1975)

15.2. Spede Pasanen: Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976)

7.3. Aki Kaurismäki: Leningrad Cowboys Go America (1989)

21.3. Kummeli: Alivuokralainen (2008)

4.4. Dome Karukoski: Napapiirin sankarit (2010)

Lisätietoja elokuvakurssista löydät jatkossa Y-Klaffin kaikuja-blogista osoitteesta http://citdon.blogspot.com.

Smurffit koheltavat New Yorkissa

Pieni Belgia tunnetaan laadukkaista sarjakuvistaan, joista Hergen Tintti on maailmanlaajuisesti tunnetuin. 1950-luvun lopussa sarjakuvantekijä Peyo eli Pierre Culliford loihti kynästään pienet siniset olennot smurffit, jotka elelivät sienitaloissaan lumotun metsän keskellä olevassa kylässään. Tämä kolmen omenan korkuinen pikkuväki sai hyvin sympaattisen kohtelun Hanna-Barbera Productionsin tuottamassa animaatiosarjassa 1980-luvulla. Sarjaa näytettiin myös  Suomen televisiossa.

2010-luku tuo smurffit jälleen valkokankaalle – ja tällä kertaa kolmiulotteisina. 3D:stä ei tällä kertaa ole erityistä lisähyötyä. Toki kaikki keskeiset smurffihahmot – mm. Suursmurffi, Smurffiina, Tohelo, Ärjysmurffi ja Välkky  – on taitavasti animoitu ja mallinnettu. Sen sijaan Smurffien piinaaja velho Gargantuel (Hank Azaria, suomalaisäänenä Jukka Voutilainen) ja kissansa Rontti ovat saaneet lihaa ja verta olevat näyttelijät. Smurffit 3D (2011) elokuvan on ohjannut Raja Gosnell.

Elokuva käynnistyy Smurffikylästä, jossa pikkuväki on valmistautumassa sinisen kuun juhlaan. Sen pilaa paikalle rymistelevä velho kissoineen. Smurffit pakenevat hädissään ympäriinsä ja heidän neuvokas kuuden smurffin joukkonsa siirtyy vesiputousportaalin kautta New Yorkin keskuspuistoon. Siellä he päätyvät mainosmies Patrick Winslow’n  (Neil Patrik Harris, suomalaisäänenä Antti Jaakola) ja hänen raskaana olevan vaimonsa Gracen (Jayma Mays, suomalaisäänenä Raili Raitala) kotiin. Alun koheltamisen jälkeen pikkuväki ystävystyy isäntäperheensä kanssa.

Lastenleffan keskeisenä juonena on ratkaista se, kuinka smurffit voivat smurffata takaisin kotikyläänsä. Sen estämiseksi Gargantuel tekee parhaansa kätyrikissansa kanssa. Valitettavasti eurooppalaiselle animaatiotaiteelle ominainen laadukkuus on joutunut väistymään amerikkalaissmurffeissa Hollywood-elokuvien pahimpien piirteiden tieltä.

Smurffeja leimaa koheltaminen, kovaäänisyys,  tarpeeton mäiskintä ja ajoittainen imelyys. Kaikkein pahinta lienee kuitenkin smurffien uhraaminen kaupallisuuden alttarille. Äkkiä ei tule mieleen lastenelokuvaa, jossa olisi enemmän mainoskrääsää ja yliampuvaa tuotesijoittelua. Se ei ole tuotantoyhtiölle kunniaksi.

Smurffielokuvan K7-ikäraja on paikallaan. Alle kouluikäisille toiminta lienee paikoitellen hieman liian rajua.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Järkälemäisen noloja tyyppejä

    Lihi (Ylermi Rajamaa), Henninen (Eero Milonoff) ja Marsalkka

    (Jussi Nikkilä) tappavat aikaa Helsingin Kalliossa.

 

Verbaalivirtuoosi Mikko Rimminen ylsi Nenäpäivä-romaanillaan 2010 Finlandia-palkintoon. Kirjallisen läpimurtonsa Rimminen teki kuitenkin jo 2004 Helsingin Kallioon sijoittuvalla teoksellaan Pussikaljaromaani. Nyt romaani on taipunut elokuvaksi, jossa kirjailija on toiminut toisena käsikirjoittajana. Pussikaljaelokuvan (2011) on ohjannut Britanniassa elokuvakoulunsa käynyt Ville Jankeri.

Yhteen kesäiseen päivään sijoittuvan elokuvan miljöönä toimii Helsingin Kallio, vanha työläiskaupunginosa, joka tunnetaan nykyään opiskelijoiden, boheemien taiteilijoiden ja erilaisten yhteiskunnan pudokkaiden värikkäänä asuinalueena. Kuvaaja Jarkko T. Laineen kamera dokumentoi taitavasti katunäkymät: lukuisat pubit, thaihierontapaikat, asiakkaitaan odottavat ilolinnut ja halpaan kaljaan hukkuvat miehet ja naiset. Rappio peittyy kuitenkin osittain Kallion karhean charmin alle.

Näillä kulmilla ja kadunpätkillä tappavat aikaansa kolmikymppiset Henninen  (Eero Milonoff), Lihi  (Ylermi Rajamaa) ja Marsalkka (Jussi Nikkilä). Nuoria miehiä ei ruumiillinen tai henkinen työ juuri kiinnosta, halpa olut, nopanheitto ja suunpieksintä sitäkin enemmän. Hennisen puhemylly jauhaa taukoamatta arkipäivän filosofiaa ja kirosanoja. Hän joutuu toistuvasti tukaliin tilanteisiin, kun aina tulee lausuttua pari sanaa liikaa. Ylermi Rajamaan Lihi on näpistelijänalku, mutta lämmin, toverillinen ja myönteinen. Jussi Nikkilän Marsalkalla voisi olla parhaat eväät elämässä selviytymiseen, mutta luonteen heikkous ja alttius päämäärättömään hengailuun pitävät hänet syrjäytymisvaarassa olevassa kolmikossa.

Sillä luusereita nämä nuoret ovat kilpailua ja tehokkuutta painottavassa yhteiskunnassamme. Alkoholisoitumisen merkit ovat luettavissa kolmikon kohdalla, kalja ja krapula ovat parhaita seuralaisia.  Alamäkeen on helppo lasketella, ylämäki kohti Kallion kirkkoa on raskas ja kirousten tahdittama. Henninen tunnustaakin: ”Me ollaan täydellisiä häviäjiä.” Leffa ja sen pohjana oleva kirja kyseenalaistavat perinteisen arvomaailman ja työmoraalin hieman samaan tapaan kuin Aki Kaurismäen Calamari Unionissa (1985).

Vaikka elämän noppapelissä nuoret miehet ovat saaneet pienet silmäluvut, elokuvasta huokuu positiivisuus ja miesten välinen ystävyys. Näiden miesten pienet unelmat eivät ole aivan vielä murskautuneet asfalttiin. Toverihenkeä löytyy samaan tapaan kuin  Dome Karukosken Napapiirin sankareiden (2010) päähenkilöiltä. Miesten yhteyttä ei murra nuorten naistenkaan seura. Viehättävä Laura (Marjut Maristo) ei saa väsähtänytta Marsalkkaa pauloihinsa yrityksistään huolimatta. Nikkilän roolihahmo ei ole mikään J. Karjalaisen Kolmen Cowboyn lehmipoika, joka kääntää hevosensa kohti kotia ja rakastettuaan. Ei, Marsalkka ratsastaa vakaasti kohti aavistettavissa olevaa lohdutonta loppuaan.

 Elokuvan trailerin löydät tästä.