Ainutlaatuinen kunnianosoitus van Goghille***½

                                Loving Vincent on maailman ensimmäinen maalattu animaatio.
                                Päähenkilö Armand Roulin (Douglas Booth) oikealla.

Y-Kinon ensi-illassa perjantaina 20.10. nähdään poikkeuksellinen elokuva. Dorota Kobiela ja Hugh Welchman ovat ohjanneet taidemaalari Vincent van Goghista maailman ensimmäisen täysin käsinmaalatun animaation, jonka tekeminen vei kuusi vuotta. Loving Vincent (2017) on visuaalisesti erinomaisen tyylikäs ja kiehtova elokuva, joka ei kuitenkaan onnistu ratkaisemaan kovan onnen taiteilijan arvoitusta.

Loving Vincentin tekoon osallistui 125 taiteilijaa Puolasta ja Kreikasta. He maalasivat maailman kenties kuuluisimman taidemaalarin 120 teokseen perustuen käsin 65000 ruutua. Tuloksena on noin 1,5 tuntia kestävä elokuva, jossa tämän postimpressionistin maalaukset heräävät henkiin. Oivana esimerkkinä on taiteilijan teos Yökahvila (1888), joka punaisen ja vihreän sisustuksen avulla saa roihuamaan ihmisyyden hirveimmät intohimot.

Vincent van Gogh: Yökahvila (1888)

Loving Vincent onnistuu hienosti taiteilijan töiden henkiinherättämisessä. Vincent van Goghin maalaustyylille olivat ominaista voimakas siveltimenkäyttö, ääriviivoin rajatut muodot ja huomionkiinnittävät värit. Hänen aiheensa olivat varsin vaatimattomia: karut maisemat, tavalliset esineet ja köyhien arkielämä. Valon ja varjon mestari maalasi mielellään keskipäivällä. Vaikka van Gogh oli pitkälti itseoppinut taiteilija, hän tutustui lukuisiin taidesuuntauksiin ja aikansa taidemaalareista mm. Paul Gauguiniin, Georges Seurat’iin ja Henri de Toulouse-Lautreciin.

Animaatio alkaa noin vuosi Vincent van Goghin (Robert Gulaczyk) kuoleman jälkeen, jolloin postinkantaja Roulin (Chris O´Dowd) pyytää poikaansa Armandia (Douglas Booth) toimittamaan taiteilijan viimeiseksi jääneen kirjeen tämän veljelle ja mesenaatille Theo van Goghille (Cezary Lukaszewicz). Vastahakoinen Armand suostuu pyyntöön ja alkaa matkallaan pohtia syitä taiteilijan itsemurhaan. Hän ryhtyy selvittämään taiteilijan tunteneiden ihmisen avulla van Goghin viime vaiheita.

Elokuvan tarina vuorottelee taiteilijan elämän ja hänen kuolemansa jälkeisten tapahtumien välillä. Draaman kaari ei animaatiossa oikein jännity. Modernin taiteen isänä tunnetun van Goghin mysteeri jää avautumatta. Elokuvakerronta jää hieman heppoiseksi ja paikoittain sekavaksi.

Tämä ei kuitenkaan latista liikaa häikäisevän kaunista animaatiota, jossa piirroshahmoja edustavat oikeat näyttelijät. Katsoja ei voi olla ihailematta sitä taitoa, millä maalaukset herätetään henkiin. Yötaivaalla tuikkivat pitsimäiset tähdet. Voinkeltainen aurinko laskeutuu oranssinruskeiden peltojen taustan horisonttiin. Siniset pilvet kiitävät taivaalla. Sade lankeaa maahan suorina harmaina viivoina. Hämärää tavernaa valaisevat kultaiset ja vihreät valorenkaat.

Loving Vincent on elokuva, jota ei vain katsota vaan se koetaan. Taiteilijan haamu muistuttaa lähes 130 vuoden takaa: ”Runous ympäröi meidät kaikkialla, mutta sen paneminen paperille, ikävä kyllä, ei ole niin helppoa kuin sen katsominen.”

Elokuvan traileri:

Yksinhuoltajaisän oppivuosi***

                                Yösyötön Antti (Petteri Summanen) tutustuu kantapään kautta
                                 lapseensa ja yksinhuoltajaisän arkeen.
                                 Kuva: Solar Films/Marek Sabogal.

Y-Kinon ensi-iltaan tulee ensi perjantaina 6.10. uusi kotimainen komedia Yösyöttö (2017). Elokuva kertoo yllättäen yksinhuoltajaisäksi joutuneen miehen selviytymistarinan. Petteri Summanen tekee yh-isänä uskottavan ja erinomaisen roolityön.

Marja Pyykön ohjaama komedia perustuu Eve Hietamiehen suosittuun Yösyöttö-romaaniin (2011). Käsikirjoituksesta ovat vastanneet Pyykkö ja kirjailija Marko Leino. Leffa on Solar Filmsin tuotantoa ja sen ovat tuottaneet Markus Selin ja Jukka Helle.

Elokuvan alussa päähenkilö Antti Pasasella (Petteri Summanen) näyttää olevan elämä hyvin raiteillaan. Miehellä on hyvä työ toimittajana, menevä auto alla, asuntolaina lyhennyksineen ja aviovaimo Pia (Ria Kataja), joka on raskaana. Antin shokki onkin melkoinen, kun synnytyksestä kotiuttamisen yhteydessä Pia hyppää taksiin, jättää vastasyntyneen miehelleen ja ajaa pois pienen perheen elämästä.

Synnytyksen jälkeistä masennusta? Ehkä sitä. Antti on kuitenkin täysin uuden tilanteen edessä. Hän jupiseekin romaanihenkilön tavoin: "Hyvästi seksi, baari-illat ja juttukeikat. Tervetuloa puklurätti, äidinmaidonvastike ja Teletapit. Mutta mistä hitosta tällainen äijä löytää ne kivikautiset äitigeenit".

Yösyöttö on todella hauska kirjana ja mainio elokuvanakin. Yksinhuoltajaisä saa toimia myös äitinä pikku-Paavolle. Edes isoäideistä ei ole apua, koska toinen on kuollut ja toinen asuu Espanjassa.

Elokuvassa sketsikkyys ja arjen haasteellisuus tulevat esiin. Paavon perusruokavalioon kuuluu äidinmaidonkorvike. Isä täydentää sitä valmissoseilla ja nakeilla, ja syötön jälkeen nappaa itse rentoutusoluen. Yh-isän elämä tuo eteen miehelle yllättäviä tilanteita: toisinaan tulee sekoiltua vauvantarvikehyllyjen välissä, toisinaan on pakko ihmetellä itseään ja rooliaan mammakerhon joukkoimetysringissä.

Yksinäisen yh-miehen elämää tarkkailee monta naista. Erityisesti nuorella yh-äidillä Ennillä (Marja Salo) on silmää huolehtivaisen, mutta ajoittain kireän, tylsistyneen ja väsyneen Antin varalle. Päähenkilön elämä tuntuukin olevan yhtä oppivuotta.

Yösyöttö on kepeäksi naamioitu komedia, jonka pinnan alla on kuitenkin vakava pohjaväre. Vauva-arjessa on ilon ja riemun lisäksi paljon rutiinia, jaksamisen ongelmia, koliikkiongelmia, yösyöttöjä ja tavallista tylsistymistä. Elokuvan isähahmo ei ole niinkään sankari kuin selviytyjä.

Leffan keskeisin puute liittyy ennalta-arvattavaan juonikuvioon, mutta dialogi on yllättävänkin iskevää.

Elokuvan traileri:

Väkevä pala vaiettua historiaa****½

                                Jussi Ketola (Tommi Korpela) ja Kallonen (Hannu-Pekka Björkman) 
                                      ovat Ikitien vastapelurit. Erityisesti Björkman loistaa roolissaan.

Elokuvasyksystä 2017 on tulossa kotimaisen elokuvan osalta todella mielenkiintoinen. Ensi-iltaan tulevista elokuvista todennäköisesti katsotuimmaksi nousee Aku Louhiniemen uusi Tuntematon sotilas, joka pohjaa Väinö Linnan klassikkoromaaniin ja sen alkuperäisversioon Sotaromaani. Ennen sitä valkokankaan täyttävät Tiina Lymin Napapiirin sankarit 3, Visa Koiso-Kanttilan Kaiken se kestää ja Antti-Jussi Annilan Ikitie, joka perustuu kauhavalaissyntyisen Antti Tuurin samannimiseen romaaniin.

Ikitie sai ensinäytöksensä Y-Kinossa 22.8., vaikka varsinainen ensi-ilta on vasta 15.9. Elokuvaa taustoittamassa ja markkinoimassa oli sen syntyyn keskeisesti vaikuttanut kolmikko: käsikirjoittaja Antti Tuuri, tuottaja Ilkka Matila ja ohjaaja AJ Annila.

Antti Tuurin taituruus historiallisen romaanin mestarina ja pohjalaisen ihmisen kuvaajana heijastuu vääjäämättä uutuuselokuvaankin. Kotimaisen elokuvan perisynnistä – keskinkertaisesta käsikirjoituksesta – ei ole tietoakaan. Tuurin lisäksi käsikirjoituksen tekoon ovat osallistuneet ohjaaja ja tuottaja.

Tuurin romaanien taipumisesta elokuviksi on vakuuttavaa näyttöä aiemmilta vuosilta. Valkokankaalle ovat päätyneet Pohjanmaa (1988), Talvisota (1989), Amerikan raitti (1990), Rukajärven tie (1999) ja Lakeuden kutsu (2000).  Niistä monien miljöö koskettaa tavalla tai toisella Kauhavaa. Ikitien päähenkilö elokuvassa on Jussi Ketola (elokuvassa Tommi Korpela).

Ikitie kuuluu Tuurin kirjallisessa tuotannossa Äitini suku –sarjaan, jonka teoksista Jussi Ketola esiintyy päähenkilönä kolmessa. Jokainen niistä liittyy Suomen historian merkittävään ilmiöön: Taivaanraapijat (2005) Amerikan siirtolaisuuteen, Kylmien kyytimies (2007) vuoden 1918 sisällissotaan ja Ikitie 1930-luvun oikeistoradikalismiin ja Karjalaan suuntautuneeseen amerikansuomalaisten siirtolaisuuteen.

Elokuva Ikitie kertoo varsin vähän julkisuutta saaneesta historian ilmiöstä: amerikkalaisten, kanadalaisten ja amerikansuomalaisten muutosta Neuvostoliittoon 1930-luvun alussa. Vuoden 1929 pörssiromahdus syöksi maailman suureen lamaan. Yhdysvalloissa työttömyysaste nousi 25:een ja joissakin maissa jopa 33 prosenttiin. Pula-ajan ongelmien seurauksena noin 6000 amerikansuomalaista päätti muuttaa Neuvosto-Karjalaan, jonne Stalinin johdolla oli tarkoitus rakentaa työläisten paratiisi sosialismin ja kommunismin hengessä.

Lamakauden vaikutuksiin kuului Suomessa myös kommunisminvastaisen lapuanliikkeen nousu. Elokuvan alussa sosialistisena sodanvastustajana pidetty Jussi Ketola haetaan kotoaan Kauhavalta ja muilutetaan Neuvostoliiton rajalle. Taakse jäävät vaimo Sofia (Irina Björklund), lapset ja kotitalo. Itärajalla Jussi selviytyy nipin napin murhayrityksestä ja rynnii huohottaen Neuvostoliiton puolelle päätyen lopulta sairaalaan Petroskoihin.

Neuvosto-Karjalan pääkaupungissa Jussi tutustuu amerikansuomalaisiin, jotka Stalin ja Karjalan tasavallan johtaja Edvard Gylling ovat houkutelleet maahan.  Vammoistaan toipuvaa Ketolaa auttaa uuden elämän alkuun erityisesti Strang (Sampo Sarkola).  Alusta alkaen Jussi Ketolan niskaan hengittää sisäasiainkansankomissariaatin NKVD:n paikallisjohtaja Kallonen (Hannu-Pekka Björkman), jonka laskuun päähenkilön pitäisi urkkia mielialoja ja kumouspuheita amerikansuomalaisten kolhoosinrakentajien keskuudessa. Tästä uuden henkilöllisyyden (Jussi Kari) saanut kauhavalainen kieltäytyy.

Ketola päätyy Hopea-nimiseen kolhoosiin, jossa amerikansuomalaiset ahkeroivat uuteen ja parempaan tulevaisuuteen tähdäten.  Alun kitkuttelun jälkeen ruokaa ja hyvinvointia tuntuu riittävän tässä utopistisosialistisessa yhteisössä. Optimismin aika heijastuu elokuvassa mm. tanssiaisina ja baseball-otteluiden kiihkeytenä.

 Kolhoosissa Jussi Karin elämään tulee uusia henkilöitä: kolhoosinjohtaja Hill (Ville Virtanen), Mäki (Antti Virmavirta), Emma (Jonna Järnefelt) ja Laina (Emmi Parviainen). Erityisen tärkeäksi nousevat karjalalaisleski Sara (Sidse Babett Knudesen), jonka kanssa Jussi jakaa elämänsä ja vuoteensa, ja hänen tyttärensä Mary (Eedit Patrakka 8v/Rosa Salomaa 14v).

Vuosien varrella amerikkalaiset paratiisinrakentajat alkavat NKVD:n silmissä muuttua sabotööreiksi ja sosialismin vihollisiksi. ”Epäkansallisten ainesten ylivallan” murentaminen johtaa V. 1937 Stalinin puhdistuksiin, jossa hän marssittaa pääosin kuviteltuja vastustajiaan vankileireille ja teloitus-komppanioiden eteen.  Miljoonat heittävät henkensä. Myös Hopean kolhoosi joutuu myrskyn silmään. Jussin välit Kalloseen heikkenevät ratkaisevasti. Vainot vievät vierastyöläiset helvetin porteille, yksilöt lastuiksi laineille.

Annilan Ikitie on vaikuttava ja väkevä elokuva, täysin kansainvälistä tasoa ja laajaan levitykseen tarkoitettu. Amerikansuomalaisten kohtaloa Neuvosto-Karjalassa on tutkittu mm. Turun yliopistossa laajan siirtolaistutkimuksen yhteydessä. Silti Hitlerin juutalaisvainot tunnetaan julkisuudessa paljon paremmin kuin Stalinin vielä verisemmät puhdistukset.

Itänaapurissa asia oli pitkään tabu ja esimerkiksi Petroskoin lähellä sijaitsevan Krasni Borin metsähautojen olemassaolo tunnustettiin vasta 1992 Neuvostoliiton romahdettua. Sodanjälkeisessä Suomessa asiasta ei myöskään juuri puhuttu.

Ikitie on upeasti kuvattu ja leikattu. Kuvauksesta vastaa Rauno Ronkainen, ja kuvauspaikat ovat löytyneet suurta elokuvatuotantotukea maksavasta Virosta. Vahva käsikirjoitus, kiinnostava ja jännittävä tarina sekä taitavat näyttelijät rakentavat pohjan vaikuttavalle elokuvaelämykselle.

Näyttelijöistä kolme nousee keskiöön hienosti roolitetussa elokuvassa. Tommi Korpela on vakuuttava Jussina, jonka syöksyminen koettelemuksesta ja kärsimyksestä toiseen tuo vääjäämättä mieleen niin monelle elokuvalle tyypillisen Kristus-hahmon. Hänen vastapelurinaan Hannu-Pekka Björkman on ilmiömäinen. Hänen Kallosestaan heijastuu oveluus, itsetehostus ja harkittu julmuus, mutta myös ripaus inhimillisyyttä. Björkmanin roolihahmon on habitukseltaan osittain kuin Lenin, johon on sekoittunut osa Stalin pyövelinä tunnettua Berijaa. Jussi Ketolan naisystävää näyttelevä tanskalainen Sidse Babett Knudsen on Sarana (kirjassa Irinana) erinomainen. Vallan linnake –sarjasta tuttu Knudsen tuo elokuvaan vahvan naishahmon ja lisää entisestään intensiivisyyden tunnetta.

Ikitie on yleisilmeeltään tumma ja loppua kohti yhä raaempi ja raadollisempi. Siksi 16 vuoden ikäraja on perusteltu.

Uutuuselokuvan pieni puute on juuri tässä. Amerikansuomalaisten utopian iloinen jakso tuntuu jotenkin laahaavalta ja irralliselta. Mitä enemmän sävyt ja kerronta tummenevat, sen paremmaksi elokuva käy.

Yhtä olennaista Antti Tuurin romaaneihin liittyvää piirrettä Ikitie ei tavoita. Kirjojen riveillä ja rivien väleissä kukkii paikoitellen kirjailijan hienovarainen hyrisevä huumori, jonka erityisesti pohjalaiset tunnistavat. Sitä ei ole saatu sisällytettyä uutuusfilmiin. Satavuotias Suomi on kuitenkin saanut Ikitiessä komean elokuvan, joka kunnioittaa vakuuttavalla tavalla unohdettujen suomalaisten historiaa.

Elokuvan trailerin löydät tästä:

Ikitien ennakkoesitys oli menestys

                                 Kirjailija Antti Tuuri, tuottaja Ilkka Matila ja ohjaaja
                                 Antti-Jussi Annila Ikitien ennakkonäytöksessä Y-Kinossa.

Y-Kinon elokuvateatteripäällikkö Ilkka Peura sai tiistaiksi 22.8.2017 järjestymään pienimuotoisen kulttuuritapahtuman Kauhavalle. Syyskuun puolivälissä ensi-iltaan tuleva Ikitie-elokuva veti Y-Kinoon lähes elokuvateatterillisen väkeä.

Elokuva kertoo amerikansuomalaisten tarinan 1930-luvun Neuvostoliitossa. Yli 6000 amerikansuomalaista tuli rakentamaan Neuvostoliitosta työläisen paratiisia. Tämä utopia kaatui kuitenkin neuvostodiktaattori Josif Stalinin v. 1937 aloittamiin puhdistuksiin.

Antti Tuurin romaaniin (Ikitie, 2011) perustuva leffa alkaa lapuanliikkeen toimeenpaneman kauhavalaisen pasifistin Jussi Ketolan muilutuksesta Ikitietä Suomen ja Neuvostoliiton rajalle. Ketola pakenee murhaa yrittäviä miehiä rajan yli Neuvostoliiton puolelle.

Rajan takana Neuvostoliiton valtiollinen poliisi NKVD antaa hänelle uuden henkilöllisyyden ja työpaikan kolhoosilta. Vähitellen Ketolan elämä alkaa murentua vainojen alkaessa. Matka paratiisin esikartanosta helvetin porteille osoittautuu lyhyeksi…

Y-Kinon ennakkonäytöksessä elokuvasta kertoivat käsikirjoittaja Antti Tuuri, tuottaja Ilkka Matila ja ohjaaja Antti-Jussi (AJ) Annila. Heidän esityksensä välitettiin eteläpohjalaisiin elokuvateattereihin live-lähetyksenä.

MRP Matila Röhr Productions Oy:n tuottaja Ilkka Matilan mielestä Antti Tuurin lauseet kääntyvät hyvin elokuvaksi. Romaanit ovat myös hyvin visuaalisia. Matilan mukaan Ikitie on suuri tarina Neuvosto-Karjalaa rakentamassa olleista amerikansuomalaisista, joista moni teloitettiin Stalinin puhdistuksissa ja haudattiin nimettömiin metsähautoihin. Ikitie kertookin unohdettujen suomalaisten vaietun tarinan.

Ohjaaja Annila sai elokuvan käsikirjoituksen ja Tuurin romaanin Matilalta. Hän uppoutui uskomattomaan tarinaan, teki runsaasti reunamerkintöjä lukuun ottamatta romaanin viimeistä 70 sivua. Lopussa tuli itku. Historianopettajan pojalle ei kukaan ollut kertonut tätä tarinaa.

-         -  Elokuvan Jussi Ketola on mies, joka ei ole valmis valitsemaan puoltaan. Maailma tuntuu minusta tänään vielä mustavalkoisemmalta kuin 1930-luvulla, Annila aprikoi.

Annilan mukaan elokuvan roolitus eli casting on 90 prosenttia ohjaajan työstä. Eri rooleissa on noin 50 näyttelijää. Tuottaja Matilan mukaan yksikään näyttelijöistä, joihin oltiin yhteydessä, ei kieltäytynyt osallistumasta elokuvaan.

Kauhavalaiskirjailija Antti Tuuri valotti romaaninsa ja Ikitie-elokuvan taustaa. Hän oli haastatellut kauhavalaista miestä, jonka isän lapuanliikkeen muiluttajat olivat hakeneet kotoa kesällä 1930-luvun alussa. Mies oli Hirvijoella asunut Nestori Saarimäki, jonka muilutus muistuttaa suuresti elokuvan Jussi Koskelan tapausta.

Tuurin mukaan romaanin syntyyn vaikuttivat olennaisesti hänen lukemansa tutkimukset Kanadaan ja Yhdysvaltoihin muuttaneiden suomalaisten siirtolaisten historiasta. Siinä yhteydessä hän tutustui myös Neuvosto-Karjalaan muuttaneiden amerikansuomalaisen tarinoihin ja kohtaloihin.

-  Hyvät ohjaajat ovat tehneet romaaneistani hyviä elokuvia, Tuuri kehaisee

Ikitie (2017) on nähdyn perusteella hyvin väkevä ja vaikuttava elokuva. Sen arvostelu julkaistaa Y-Klaffin kaiuissa kuluvan viikon aikana. Elokuvan ensi-ilta on 15.9.

Unelmien Miami****½

                                Sonja Kuittinen (Anna) ja Krista Kosonen (Angela) loistavat
                                uutuuselokuvassa Miami.

Ohjaaja Zaida Bergrothin uutuuselokuva Miami (2017) on kuluvan vuoden kotimaisen elokuvan ehdotonta kärkeä. Ohjaaja Bergroth ja käsikirjoittaja Jan Forsström punovat elokuvaan juonikuvion, joka pitää katsojan otteessaan ensimmäisistä otoksista leffan lopputeksteihin. Miami on kahden loistavan näyttelijän – Krista Kososen ja Sonja Kuittisen juhlaa. Showtanssija Angelaa esittävälle Kososelle voisi jo jakaa Jussi-pystin parhaasta naispääosasta.

Miamia ei voi ahtaa yhteen elokuvalajiin. Se yhdistelee onnistuneesti draamaa, kasvutarinaa, rikoselokuvaa ja tie-elokuvaa. Yllättävät käänteet seuraavat toistaan. Juuri kun katsoja on oivaltanut seuraavansa kahden nuoren naisen perhetarinaa ja jouhevaa road movie’ta leffa kääntyy mustaksi rikoselokuvaksi.

Elokuva alkaa showtanssija Angelan tanssiryhmän hajoamisesta. Velkakierteessä olevan nuoren naisen tilanteen pelastaa pikkusisko Anna (Sonja Kuittinen), joka ilmaantuu yllättäen Angelan keikalle. Valovoimainen ja glamouria tihkuva tanssijatar houkuttelee ujon ja värittömältä vaikuttavan sisarensa esiintyjäksi. Edessä on viihdytyskiertue baareissa, ravintoloissa ja yökerhoissa läpi Suomen.

Zaida Bergroth osoittautui taitavaksi henkilöohjaajaksi jo ensimmäisellä pitkällä elokuvallaan Skavabölen pojat (2009). Hyvä poika (2011) osoitti ohjaajan ja käsikirjoittaja kyvyn rakentaa intensiivinen perhedraama, jossa vaaran ja tietynlaisen uhan tunne kasvatti jännitettä koko filmin ajan. Miamissa päähenkilöt on luotu taidokkaasti ja heidän hahmonsa syvenevät elokuvan edetessä.

Lapsuudessa toisistaan erotettujen sisarusten keskinäisen suhteen kehittyminen on elokuvan keskiössä. Kososen Angela on impulsiivinen luonnonlapsi, ristiriitainen hahmo, jossa on voimaa, haurautta, pyhimysmäisyyttä ja eroottista hehkua. Ei ole ihme, että pikkukaupungista pienistä piireistä tuleva Anna lumoutuu sisarestaan ja tämän lavakarismasta.

Anna ei kuitenkaan jää seinäkukkaseksi. On jännittävää nähdä, kuinka viihdekiertueen valokeilassa Annasta kuoriutuu tietoinen, rohkea, uhmakas ja ajoittain jopa kylmäkiskoisen realistinen nuori nainen, joka ottaa ohjat käsiinsä. Tämä näkyy myös Annan ja työharjoittelija Timin (Alex Anton) kauniisti kuvatussa pikaromanssissa. Nuoren näyttelijän Sonja Kuittisen roolisuorituksessa on vakuuttavuutta ja tunneälyä.

Krista Kososen Angela lienee yksi suomifilmin hienoimmista roolitöistä. Niin ilmeikkäästi, herkästi ja vahvasti Kosonen piirtää Miamin showpiireihin kaihoavan tanssijan tarinan. Naisen, joka on korviaan myöten veloissaan rikollispomo Mertsille (Kristian Smeds), naisen, joka jaksaa seuraavaan päivään alkoholin ja unelmaansa uskomisen avulla. Naisen, joka rakastettava silloinkin kun hän tihkuu kateutta ja häikäilemättömyyttä.

Zaida Bergrothin Miami on visuaalisesti vakuuttava elokuva, josta on kiittäminen myös kuvaaja Henri Blombergia. Leffan taidokasta leikkausta tukee Matthias Petschen alkuperäinen musiikki.

Elokuvan traileri:

Dunkirk tuo sodan iholle*****

                                Britit evakuoivat 338 000 sotilasta Dunkerque'sta v. 1940 ja
                                pystyivät jatkamaan sotaa Hitlerin Saksaa vastaan.

Sota ei ole kaunista. Sotilaalle tärkeintä on selviytyä hengissä – ainakin seuraavaan taisteluun asti.  Hyvin harva elokuva saavuttaa saman aitouden, intensiivisyyden, visuaalisen suurenmoisuuden ja tunteen yksilön elämän arvaamattomuudesta  kuin Christopher Nolanin uutuuselokuva Dunkirk (2017). Trillerimäinen selviytymistarina on mestariteos, joka nousee vääjäämättömästi toista maailmansotaa kuvaavien leffojen ehdottomaan aateliin.

Hollywoodissa vaikuttava brittiohjaaja Christopher Nolan nousi maailmanmaineeseen Batman-trilogiallaan (2005-2012), erinomaisella trillerillään Inception (2010) ja sci-fi-leffallaan Interstellar (2014). Nolanin kyky yllättää katsoja, rakentaa tiivistunnelmainen jännityselokuva , hyödyntää käsivarakuvausta ja epälineaarista elokuvakerrontaa ovat kaikki läsnä myös Dunkirkissa. Uutuuselokuva on uskottava ja realistinen, muttei kuvaa varsinaista sotilaiden lahtaamista Steven Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryanin (1998) tapaan. Dunkirk on trilleri ja selviytymiskertomus, ei  perinteinen sotaelokuva.

Elokuva sijoittuu ajallisesti toisen maailmansodan alkuun ja Saksan menestyksekkääseen salamasotaan länsirintamalla. Toukokuun 1940 loppuun mennessä  Hitlerin Saksan joukot olivat jyränneet yli Belgian ja Alankomaiden ja saartaneet  englantilaisten ja ranskalaisten joukot Dunkerquen (engl. Dunkirk) kaupunkiin Pohjois-Ranskassa. Näistä yli 400 000 sotilaasta kyettiin kesäkuun 5. päivään mennessä evakuoimaan kanaalin yli Englantiin yli 338 000 miestä, joista brittejä oli kaksikolmasosaa. Kyse oli maailmanhistorian suurimmasta  evakuoinnista.

Dunkirk tempaisee katsojan välittömästi saarretun kaupungin ja sen rannalla evakuointia odottelevien brittisotilaiden tunnelmiin. He ovat keskimäärin hyvin tietämättömiä tulevasta. Nolan rakentaa yhdessä luottokuvaajansa Hoyte van Hoyteman kanssa tapahtumista uskomattoman intensiivisen kokemuksen, joka rakentuu kolmella eri henkilötasolla. Sotaa ei voi kuvata ilman tunnistettavia ihmiskasvoja.

Dunkerquen rannan tapahtumia todistaa ensinnäkin nuori ja juonikas sotilas Tommy (Fionn Whitehead), jonka toimia määrää voimakas elämänhalu. Samat pyrkimykset ohjaavat ranskalaissotilas Gibsonia (Aneurin Barnard), johon vähäsanainen Tommy törmää hiekkadyynillä.

Sotahistoriallisen ihmeen taustalta löytyvät  Britannian kuninkaallisten ilmavoimien (RAF) lisäksi myös yli  600 yksityistä jahtia, kalastusalusta ja huvivenettä, jotka Amiraliteetti määräsi avustamaan Britannian merivoimien 200 sotalaivaa. Elokuvassa sankarillista ja isänmaallista asennetta edustavat näyttävästi Moonstone-aluksen kippari Mr. Dawson (Mark Rylance), joka kiiruhtaa auttamaan brittiarmeijaa yhdessä poikansa Peterin (Tom Glynn-Carney) ja naapurinpoika Georgen (Barry Keoghan) kanssa. Kukaan heistä ei voi aavistaa kuinka vaaralliseksi Englannin kanaalin ylitys muodostuukaan pikkupurtilolla.

Maan ja meren lisäksi Dunkerquen ihme rakentuu ilmassa. Keskiössä on kolmen Spitfiren lentue ja erityisesti Tom Hardyn näyttelemä hävittäjälentäjä Farrier. Elokuvan aikana Hardy pystyy hämmästyttävästi kertomaan lentäjän tunnelmistaan erilaisin elein ja silmänliikkein, koska nahkapäähine ja maski estävät ilmeiden tulkinnan kiivaiden ilmataisteluiden tuoksinassa. Ilmataistelut ovat komeaa ja hyvin realistiselta vaikuttavaa seurattavaa. Kuvauskamerat  kiinnitettiin elokuvaa varten brittihävittäjien kylkiin ja  taistelut Messerschmitt Bf 109- ja Heinkel  He 111-koneita vastaan ovat yhtä taivasbalettia. Sankariksi kohoavan Farrierin liito yli Dunkerquen hiekkadyynien elokuvan loppupuolella on poikkeuksellisen kaunista katsottavaa.

Christopher Nolan linkittää tapahtumat saumattomaksi ja intensiiviseksi jatkumoksi, jossa katsoja pidetään koko ajan varpaillaan. Hans Zimmerin musiikki kutoo tunnelman tiiviiksi ja jännittäväksi. Kun elokuvan näyttelijöiden roolitus on vielä kohdallaan, ovat kaikki huippuelokuvan ainekset koossa. Dunkirk on kertomus kärsimyksestä ja urheudesta. Se on tarina sotaa käyvistä briteistä, joille yleinen etu merkitsi enemmän kuin oman edun tavoittelu.

Vain dialogi pelastaa jakautuneen Suomen***½

                                     Innokkaat saunojat Tapio ja Oula ovat eri mieltä maahan-
                              muutosta, mutta dialogi toimii.

Ohjaaja ja kirjailija Elina Hirvosen dokumenttielokuva Kiehumispiste (2017) tuo esiin jakautuneen Suomen. Lähtökohtana on vuolaan turvapaikanhakijavirran sekoittama Suomi, mikä on tuonut esiin erityisesti ilmiön ääripäät. Elokuva on tuore, ajankohtainen ja kiitettävän neutraali. Katsoja saa itse muodostaa käsityksensä asiasta, joka jakaa mielipiteet ja herättää yhä suuria intohimoja suomalaisissa.

Elina Hirvosen elokuva on kuvattu vuoden 2016 aikana. Kamera kiertää eri paikkakunnilla pienestä Petäjävedestä pääkaupunki Helsinkiin. Elokuvakamera tallettaa kansalaisten ja vastaanottokeskusten asukkaiden arkea, mutta valottaa myös mielenosoitusten kiihkeyden, kärjekkyyden ja alati läsnä olevan väkivallan uhan.

Dokumentissa suunvuoron saavat niin maahanmuuttoa kannattavat kuin sen kovat kriitikotkin. Kuva Suomestamme on ajoittain hätkähdyttävä. Mielenosoituksissa marssitaan niin maahanmuuttoa, rasismia kuin nykyhallituksen leikkauspolitiikkaakin vastaan. Keskiluokkainen katselija hätkähtää alaluokkaan kuuluvan kansanosan vihaa, pelkoa, pettymystä ja nöyryytyksen tuntemuksia leipäjonossa.

Ohjaaja Hirvonen vieraili Kauhavalla Y-Kinossa perjantaina 31.3. ja kertoi elokuvastaan mm. lukiolaisille ja yläkoululaisille. Hän kertoi havahtuneensa reilu vuosi sitten poikkeukselliseen ilmapiiriin, joka tuntui hyvin vihaiselta, jakaantuneelta ja aggressiiviselta. Ohjaaja hyllytti tuolloin tekeillä olleen elokuvansa aiheen ja tarttui tuottajan ja kuvaajan kannustamana uuteen ideaansa.

Näin syntyi Kiehumispiste, elokuva, jonka keskiössä on eri lailla ajattelevien ihmisten kohtaaminen. Yksi mieleenpainuvimmista liittyy pienten turvapaikanhakijoiden saapumiseen tanssitunnille. Opettaja esiteltyä heidät, muut lapset sanovat, etteivät he pidä tulokkaista. Heillä on aivan vääränlaiset nimetkin. Tilanne kuitenkin vähitellen laukeaa ensireaktion jälkeen.

Kiehumispisteen kantaviin voimiin kuuluvat innokkaat saunojat Oula Silvennoinen ja Tapio Salminen. He kuuluvat suhtautumisessaan turvapaikanhakijoihin aivan eri leireihin. He kritisoivat toistensa näkemyksiä, mutta keskustelevat ja kuuntelevat toisiaan. Dialogi ei katkea. Erilaisista lähtökohdistaan huolimatta Oulasta ja Tapsasta näkyy keskinäinen arvostus.

Saunakavereiden suhtautumisessa toisiinsa piilee myös ratkaisun avain maahanmuuton kannattajien ja vastustajien keskinäisen vihanpidon vähentämiseen. Heidän pitäisi kyetä aitoon vuorovaikutukseen.  Suurin osa suomalaisista kun ei halua kuulua kumpaankaan ääripäähän. Dokumentin pohjalta syntyvä keskeinen ajatus on dialogissa. Pienellä kansalla ei ole varaa niin jyrkkään kahtiajakoon kuin Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen on nähty

Kiehumispiste pysyy hyvin koossa. Jarkko M. Virtasen korkeatasoinen kuvaus ja Timo Peltolan jäntevä leikkaus tukevat ohjaajan näkemystä. Dokumentti sopii kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita nykypäivän Suomesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä.

                  Ohjaaja Elina Hirvonen kertoi Kauhavan lukion

                  opiskelijoille elokuvansa teosta.