Väkevä pala vaiettua historiaa****½

                                Jussi Ketola (Tommi Korpela) ja Kallonen (Hannu-Pekka Björkman) 
                                      ovat Ikitien vastapelurit. Erityisesti Björkman loistaa roolissaan.

Elokuvasyksystä 2017 on tulossa kotimaisen elokuvan osalta todella mielenkiintoinen. Ensi-iltaan tulevista elokuvista todennäköisesti katsotuimmaksi nousee Aku Louhiniemen uusi Tuntematon sotilas, joka pohjaa Väinö Linnan klassikkoromaaniin ja sen alkuperäisversioon Sotaromaani. Ennen sitä valkokankaan täyttävät Tiina Lymin Napapiirin sankarit 3, Visa Koiso-Kanttilan Kaiken se kestää ja Antti-Jussi Annilan Ikitie, joka perustuu kauhavalaissyntyisen Antti Tuurin samannimiseen romaaniin.

Ikitie sai ensinäytöksensä Y-Kinossa 22.8., vaikka varsinainen ensi-ilta on vasta 15.9. Elokuvaa taustoittamassa ja markkinoimassa oli sen syntyyn keskeisesti vaikuttanut kolmikko: käsikirjoittaja Antti Tuuri, tuottaja Ilkka Matila ja ohjaaja AJ Annila.

Antti Tuurin taituruus historiallisen romaanin mestarina ja pohjalaisen ihmisen kuvaajana heijastuu vääjäämättä uutuuselokuvaankin. Kotimaisen elokuvan perisynnistä – keskinkertaisesta käsikirjoituksesta – ei ole tietoakaan. Tuurin lisäksi käsikirjoituksen tekoon ovat osallistuneet ohjaaja ja tuottaja.

Tuurin romaanien taipumisesta elokuviksi on vakuuttavaa näyttöä aiemmilta vuosilta. Valkokankaalle ovat päätyneet Pohjanmaa (1988), Talvisota (1989), Amerikan raitti (1990), Rukajärven tie (1999) ja Lakeuden kutsu (2000).  Niistä monien miljöö koskettaa tavalla tai toisella Kauhavaa. Ikitien päähenkilö elokuvassa on Jussi Ketola (elokuvassa Tommi Korpela).

Ikitie kuuluu Tuurin kirjallisessa tuotannossa Äitini suku –sarjaan, jonka teoksista Jussi Ketola esiintyy päähenkilönä kolmessa. Jokainen niistä liittyy Suomen historian merkittävään ilmiöön: Taivaanraapijat (2005) Amerikan siirtolaisuuteen, Kylmien kyytimies (2007) vuoden 1918 sisällissotaan ja Ikitie 1930-luvun oikeistoradikalismiin ja Karjalaan suuntautuneeseen amerikansuomalaisten siirtolaisuuteen.

Elokuva Ikitie kertoo varsin vähän julkisuutta saaneesta historian ilmiöstä: amerikkalaisten, kanadalaisten ja amerikansuomalaisten muutosta Neuvostoliittoon 1930-luvun alussa. Vuoden 1929 pörssiromahdus syöksi maailman suureen lamaan. Yhdysvalloissa työttömyysaste nousi 25:een ja joissakin maissa jopa 33 prosenttiin. Pula-ajan ongelmien seurauksena noin 6000 amerikansuomalaista päätti muuttaa Neuvosto-Karjalaan, jonne Stalinin johdolla oli tarkoitus rakentaa työläisten paratiisi sosialismin ja kommunismin hengessä.

Lamakauden vaikutuksiin kuului Suomessa myös kommunisminvastaisen lapuanliikkeen nousu. Elokuvan alussa sosialistisena sodanvastustajana pidetty Jussi Ketola haetaan kotoaan Kauhavalta ja muilutetaan Neuvostoliiton rajalle. Taakse jäävät vaimo Sofia (Irina Björklund), lapset ja kotitalo. Itärajalla Jussi selviytyy nipin napin murhayrityksestä ja rynnii huohottaen Neuvostoliiton puolelle päätyen lopulta sairaalaan Petroskoihin.

Neuvosto-Karjalan pääkaupungissa Jussi tutustuu amerikansuomalaisiin, jotka Stalin ja Karjalan tasavallan johtaja Edvard Gylling ovat houkutelleet maahan.  Vammoistaan toipuvaa Ketolaa auttaa uuden elämän alkuun erityisesti Strang (Sampo Sarkola).  Alusta alkaen Jussi Ketolan niskaan hengittää sisäasiainkansankomissariaatin NKVD:n paikallisjohtaja Kallonen (Hannu-Pekka Björkman), jonka laskuun päähenkilön pitäisi urkkia mielialoja ja kumouspuheita amerikansuomalaisten kolhoosinrakentajien keskuudessa. Tästä uuden henkilöllisyyden (Jussi Kari) saanut kauhavalainen kieltäytyy.

Ketola päätyy Hopea-nimiseen kolhoosiin, jossa amerikansuomalaiset ahkeroivat uuteen ja parempaan tulevaisuuteen tähdäten.  Alun kitkuttelun jälkeen ruokaa ja hyvinvointia tuntuu riittävän tässä utopistisosialistisessa yhteisössä. Optimismin aika heijastuu elokuvassa mm. tanssiaisina ja baseball-otteluiden kiihkeytenä.

 Kolhoosissa Jussi Karin elämään tulee uusia henkilöitä: kolhoosinjohtaja Hill (Ville Virtanen), Mäki (Antti Virmavirta), Emma (Jonna Järnefelt) ja Laina (Emmi Parviainen). Erityisen tärkeäksi nousevat karjalalaisleski Sara (Sidse Babett Knudesen), jonka kanssa Jussi jakaa elämänsä ja vuoteensa, ja hänen tyttärensä Mary (Eedit Patrakka 8v/Rosa Salomaa 14v).

Vuosien varrella amerikkalaiset paratiisinrakentajat alkavat NKVD:n silmissä muuttua sabotööreiksi ja sosialismin vihollisiksi. ”Epäkansallisten ainesten ylivallan” murentaminen johtaa V. 1937 Stalinin puhdistuksiin, jossa hän marssittaa pääosin kuviteltuja vastustajiaan vankileireille ja teloitus-komppanioiden eteen.  Miljoonat heittävät henkensä. Myös Hopean kolhoosi joutuu myrskyn silmään. Jussin välit Kalloseen heikkenevät ratkaisevasti. Vainot vievät vierastyöläiset helvetin porteille, yksilöt lastuiksi laineille.

Annilan Ikitie on vaikuttava ja väkevä elokuva, täysin kansainvälistä tasoa ja laajaan levitykseen tarkoitettu. Amerikansuomalaisten kohtaloa Neuvosto-Karjalassa on tutkittu mm. Turun yliopistossa laajan siirtolaistutkimuksen yhteydessä. Silti Hitlerin juutalaisvainot tunnetaan julkisuudessa paljon paremmin kuin Stalinin vielä verisemmät puhdistukset.

Itänaapurissa asia oli pitkään tabu ja esimerkiksi Petroskoin lähellä sijaitsevan Krasni Borin metsähautojen olemassaolo tunnustettiin vasta 1992 Neuvostoliiton romahdettua. Sodanjälkeisessä Suomessa asiasta ei myöskään juuri puhuttu.

Ikitie on upeasti kuvattu ja leikattu. Kuvauksesta vastaa Rauno Ronkainen, ja kuvauspaikat ovat löytyneet suurta elokuvatuotantotukea maksavasta Virosta. Vahva käsikirjoitus, kiinnostava ja jännittävä tarina sekä taitavat näyttelijät rakentavat pohjan vaikuttavalle elokuvaelämykselle.

Näyttelijöistä kolme nousee keskiöön hienosti roolitetussa elokuvassa. Tommi Korpela on vakuuttava Jussina, jonka syöksyminen koettelemuksesta ja kärsimyksestä toiseen tuo vääjäämättä mieleen niin monelle elokuvalle tyypillisen Kristus-hahmon. Hänen vastapelurinaan Hannu-Pekka Björkman on ilmiömäinen. Hänen Kallosestaan heijastuu oveluus, itsetehostus ja harkittu julmuus, mutta myös ripaus inhimillisyyttä. Björkmanin roolihahmon on habitukseltaan osittain kuin Lenin, johon on sekoittunut osa Stalin pyövelinä tunnettua Berijaa. Jussi Ketolan naisystävää näyttelevä tanskalainen Sidse Babett Knudsen on Sarana (kirjassa Irinana) erinomainen. Vallan linnake –sarjasta tuttu Knudsen tuo elokuvaan vahvan naishahmon ja lisää entisestään intensiivisyyden tunnetta.

Ikitie on yleisilmeeltään tumma ja loppua kohti yhä raaempi ja raadollisempi. Siksi 16 vuoden ikäraja on perusteltu.

Uutuuselokuvan pieni puute on juuri tässä. Amerikansuomalaisten utopian iloinen jakso tuntuu jotenkin laahaavalta ja irralliselta. Mitä enemmän sävyt ja kerronta tummenevat, sen paremmaksi elokuva käy.

Yhtä olennaista Antti Tuurin romaaneihin liittyvää piirrettä Ikitie ei tavoita. Kirjojen riveillä ja rivien väleissä kukkii paikoitellen kirjailijan hienovarainen hyrisevä huumori, jonka erityisesti pohjalaiset tunnistavat. Sitä ei ole saatu sisällytettyä uutuusfilmiin. Satavuotias Suomi on kuitenkin saanut Ikitiessä komean elokuvan, joka kunnioittaa vakuuttavalla tavalla unohdettujen suomalaisten historiaa.

Elokuvan trailerin löydät tästä:

Mielettömiä tarinoita****

                                Hienostorouvan kuolinvuoteen äärelle ovat kokoontuneet
                                Elena Leeve (vas.), Lotta Kaihua ja Minna Suuronen.

Aleksi Salmenperän uusin elokuva Häiriötekijä (2015) koostuu kymmenestä toisiinsa liittymättömästä tarinasta. Ne kertovat mustan huumorin keinoin maailmasta, jossa mikään ei enää toimi sovitulla tavalla. Erinomaisen näyttelijäkaartin esittämät sketsit tempaisevat katsojan absurdeihin maisemiin,  joista tavanomaisuus puuttuu kokonaan.

Häiriötekijä perustuu samannimiseen Q-teatterin näytelmään vuodelta 2013. Näytelmä on juoneton monien sketsimäisten erillisten kohtausten kokoelma.

Elokuvan episodeissa tavallinen arki pirstoutuu palasiksi. Tarinoiden päähenkilöt joutuvat kauhukseen tilanteisiin, joista he eivät selviydy tavalliseen tapaan. He kohtaavat häpeän, nöyryytyksen ja paljastumisen tunteet. Katsoja ei voi kuin nauraa ulos oman hämmennyksensä ja epäuskon tunteensa.

Yhdessä tarinassa musiikkitalon esittelijä menettää kieli- ja esiintymistaitonsa. Puheesta tulee sönkötystä ja täysin nolostuneen esittelijän romahdus jaetaan sosiaalisessa mediassa. Toisessa episodissa Tommi Korpelan esittämä kiinteistönvälittäjä yrittää iskeä asuntoesittelyyn saapuneen pariskunnan daamin ja tämän siippa yritetään osoittaa idiootiksi. Vähemmästäkin sitä päätyy raivokohtauksen partaalle.

Yhdessä episodeista kolmen pariskunnan seurue joutuu ongelmiin, kun businessluokan matkaliput Miamin aurinkoon katoavat.  Mielettömin kaikista lienee kahden miehen gourmet-ateria viinin ja veren virratessa. Hauskin ja oivaltavin lienee viettejään ja vaistojaan seuraavan lapinmiehen (Tommi Korpela) aiheuttama sekaannus kaupunkilaisperheessä. Testosteronia tihkuva pohjoisen alfauros vikittelee nörttimiehen (Eero Ritala) naaraan (Elena Leeve), kun tämä esittelee toimintapeliä lapinäijän tyttöystävälle (Lotta Kaihua).

Häiriötekijän tarinat ovat enimmäkseen oivaltavia, pisteliäitä ja aidosti hauskoja. Pari möhläystäkin joukkoon mahtuu. Alkoholistin örvellysvuorokausi Helsingin keskustassa ei juuri naurata. Varsinainen rimanalitus on hienostorouvan poisnukkumisen odotus, joka on mauton, ja jossa erilaisilla eritteillä temmeltäminen tuo mieleen Jouko Turkan ja hänen hengenheimolaisensa.

Häiriötekijä on erityisesti kahden hienon miesnäyttelijän show. Tarinoissa Tommi Korpela on karismaattinen ja miehistä vetovoimaa säteilevä mies, jolle pehmo- ja luuserimiehiä tarinoissa esittävä Eero Ritola menettää naisensa säännönmukaisesti. Naisnäyttelijöistä Elena Leeve, Lotta Kaihua ja Minna Suuronen tekevät tasaisen varmaa työtä.

Episodielokuvan suurin ongelma on keskeisen nimittäjän puuttuminen tarinoista. Osista ei siten synny varsinaista kokonaisuutta. Häiriötekijän älykäs huumori kukistaa kuitenkin kaikki alkuvuoden kotimaiset komediatekeleet tennisluvuin 6 – 0.

Elokuvan traileri:

Sotaa ja rakkautta kylmässä Pohjolassa***

                             Krista Kosonen on erinomainen Kätilön päähenkilö Helenana.

Ennakko-odotukseni Antti J. Jokisen uutuuselokuvaa Kätilö (2015) kohtaan olivat kovat. Helena-kätilöä esittävä Krista Kosonen palkittiin roolistaan Shanghain kansainvälisten elokuvafestivaalien parhaana naisnäyttelijänä. Jokisen edellinen pitkä elokuva Puhdistus (2012) perustui Sofi Oksasen loisteliaaseen romaaniin, jonka dekkarimaisen rakenteen pohjalta syntyi myös väkevä ja kerronnan jouhevuudeltaan hieno elokuva.

Jokinen tarttuu uutuuselokuvassaan Katja Ketun menestysromaaniin Kätilö (2011), joka sijoittuu Lapin sotaan (1944−45). Kirja toi esiin sodan julmuudet Titovkan vankileirillä Petsamossa, Lapin puolustuksesta jatkosodassa vastanneiden saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten suhteet, kätilön ammatin lihallisuuden ja erityisesti Helenan ja SS-upseerina propagandakomppaniassa palvelleen Johann Angelhurstin (elokuvassa Lauri Tilkanen) suuren rakkaustarinan.

Ketun romaani on ajoittain hiukset pystyyn nostattava lukukokemus: toisaalta roisi, rankka ja rehevä, toisaalta historiallisesti tarkka, kielellisesti rikas ja omintakeinen, väkevää intohimoa ja syviä tunteita sisältävä. Kirja perustui kahden kertojan – Helenan ja Johanneksen – kirjeenvaihtoon, jota ei ole helppo siirtää elokuvalliseen asuun, vaikka Kettu toimi filmin käsikirjoittajana yhdessä ohjaajan kanssa.

Elokuvaversio on murteellinen kuten romaanikin, mutta siitä on siivottu Ketun rivohko sanankäyttö hyppymulkkuineen ja pirssihuorineen pois. Kätilö piirtää historiallisen ajankuvansa tyylitellysti ja estetisoiden, koska sota ja sen kauheudet ovat antaneet tilaa romaania enemmän Helenan ja Johanneksen suhteen kuvaamiseen.

Kätilö Helena kiertää elokuvan alussa lappilaisia torppia avustamassa synnyttäviä naisia. Vastasyntyneen murhan todistaminen on elämän mahdollistajalle hyvin vastenmielinen kokemus. Mahdollisuuden arjesta irtautumiseen tarjoaa ihastuminen nuoreen ja komeaan saksalaisupseeri Johannekseen, joka saa komennuksen Titovkan vankileirille. Helena onnistuu järjestämään itsensä leirille sairaanhoitajaksi.

Vankileiri on pienoishelvetti. Jos Puolassa sijainnut natsien kuolemanleiri Auschwitz-Birkenau  oli keskeinen juutalaisten kansanmurhan toteuttamisessa, on petsamolainen vankileiri sen miniatyyri. Venäläiset miesvangit teloitetaan. Suljetussa navetassa, jonka todellisuuteen päähenkilö törmää, naiset alistetaan ihmiskokeisiin, sikiötutkimuksiin ja saksalaisten seksiorjiksi. Silmävammainen Helena pitää itseään ajoittain kuolemanenkelinä, vaikka hänen tekonsa ovat pieniä Auschwitzin pahamaineiseen natsitohtori Josef Mengeleen verrattuna.

Vikasilmäksi tai Villisilmäksi kutsutun päähenkilön elämään vaikuttaa erityisesti kolme miestä. Tärkein on Johannes, joka on traumatisoitunut juutalaisten Babi Jarin joukkomurhan todistajana Ukrainassa 1941. Kauhukuvien lievittämisessä päähenkilöllä ja hänen rakkaudellaan on suuri merkitys. Helenan toimintamahdollisuudet ovat puolestaan Titovkan komendantin Gödelin (Tommi Korpela) päätettävissä. Vahva ja rohkea Helena herättää karheassa komentajassa ihailua tahtojen ja katseiden taistelussa. Villisilmän veli lapinmies Jouni (Pirkka-Pekka Petelius) kantaa häpeää, väistelee katseellaan, trokaa viinaa, auttaa tarvittaessa sisartaan ja selviää juonikkuudellaan vaikeista tilanteista.

Krista Kosonen tekee roolissaan häikäisevän roolityön. Lukuisien lähikuvien takia hänen katseensa on aina läsnä. Kososen Helena ihastuu, rakastuu, tuohtuu ja taistelee –ja kaikki kerrotaan katseella tai poskilihaksen värähdyksellä kuten mykkäfilmeissä tai perinteisissä Bollywood-elokuvissa. Lauri Tilkasen Johanneksessa on herkkyyttä, haavoittuvuutta ja lopulta lämpöä. Tommi Korpela on kertakaikkisen vakuuttava leirin komentajana, ei mikään pahan natsin prototyyppi. Peteliuksen Jouni aluksi huvittava, mutta kypsyy leffan edetessä koskettavaksi hahmossaan.

Hurjasta tarinastaan huolimatta Kätilössä on kuitenkin ongelmakohtia. Kososen ja Tilkasen suhde ei kipunoi, vaikka suuri rakkaus on elokuvan keskiössä ja elokuvan rakastelukohtaus kauniisti toteutettu. Elokuvan kerronta on paikoitellen pirstaleista ja siirtymät eri aikatasoilla kömpelöitä, joka johtuu alkuperäisteoksen kirjemäisestä rakenteesta. Elokuvan avautuminen katsojalle vaatii mielestäni kirjan lukemisen.

Mainos- ja musiikkivideoilla uransa aloittanut Jokinen kykenee kuvaajansa Rauno Ronkaisen kanssa kansainvälisen tason visuaaliseen ilmeeseen. Hidastukset, liikkeessä oleva kamera ja Jäämeren komeat maisemat luovat kuvallista kauneutta, johon elokuvan ihmiskohtaloita ei kunnolla sidota. Lyhyet otokset rikkovat kerrontaa. Vaikka sotaa kuvataan paikoitellen realistisesti, elokuva kärsii liiasta tyylittelystä.

Kätilön suurin ongelma on kuitenkin se, etteivät sen ihmiskohtalot kykene koskettamaan riittävästi katsojaa. Toista maailmansotaa on kuvitettu yli 70 vuotta. Menneen sodan hirveyksistä ei valitettavasti ole paljoakaan opittu, kun katsoo nykyistä maailmanmenoa. Rakkaus tarjoaa Helenalle ja Johannekselle pakotien sodan kärsimyksistä, muttei kykene irrottamaan turtunutta katsojaa kuoleman otteesta.

Elokuvan traileri:

Kun korttitalo romahtaa

 

    Rakennusyrittäjä Sami (Samuli Edelmann)

    joutuu uhkailujen kohteeksi leffassa Kotirauha.

Y-Kinossa juuri ensi-iltansa saanut Aleksi Mäkelän Kotirauha (2011) osuu harvinaisen ajankohtaiseen aiheeseen. Suomi ja muu Eurooppa näyttää taas vaipuvan taantumaan, joka suistaa talousvaikeuksiin niin monet yksilöt kuin yrityksetkin.

Kotirauhan päähenkilö Sami Luoto (Samuli Edelmann) touhuaa rakennusalalla, johon laskukausi yleensä iskee ensimmäisten toimialojen joukossa. Nelikymppinen yrittäjä suistuukin kurimukseen, josta on pian leikki kaukana. Vaakalaudalle joutuvat sekä Samirakennus Oy että yrittäjän perhe-elämä.

Samin bisneshistoria ei ole alkujaankaan menestyksekäs. Luottolaman iskiessä pankkeihin luotonanto tyrehtyy, vakuuksia vaaditaan enemmän, korkotaso nousee. Samille jää käteen myymättömiä asuntoja, joiden tuotolla piti rahoittaa tuore tonttikauppa ja unelmatalo perheelle, johon kuuluu opettajavaimo Sari (Katariina Kaitue) ja rippikouluikäinen Annika (Kerli Kyllönen). Perheidylli horjuu, kun ikävät asiat alkavat kasautua.

Rakennusfirma hoippuu konkurssin partaalla, työmiehet saavat potkut, velkakierre pahenee. Velkojat ottavat käyttöön kovat otteet – ja hetken kuluttua Samin elämä on veitsenterällä. Edes oma isä ei anna lainaa. Vähäpuheinen ja härkäpäinen liikemies näyttää puskevan koko muuta maailmaa vastaan. Korttitalon romahtaessa Sami näyttää liittyvän kahden muun epäonnen soturin joukkoon. Ruotsista palanneella lankomies Jerellä (Kristo Salminen) ovat asiat solmussa. Lopputilin saanut rakennusmies Jaatinen (Tommi Korpela) yrittää sinnitellä pienten lastensa kanssa työttömyyttä ja huostaanoton uhkaa vastaan.

Tummasävyinen elokuva on aito, väkevä ja uskottava. Se heijastelee niin 90-luvun valuuttalainoihin kaatuneiden kuin vuosien 2008−2009 laman kokeneiden yrittäjäuhrienkin kokemuksia. Mäkelän luottonäyttelijä Samuli Edelmann onnistuu roolissaan jurona ja taipumattomana liikemiehenä erinomaisesti. Samalla hän piirtää vaikuttavan perisuomalaisen miehen tarinan. Myös Katariina Kaitue, Aake Kalliala (isä Reijo) ja Santeri Kinnunen (poliisiveli Santtu) tekevät onnistuneet roolityöt.

Aleksi Mäkelän ohjaustyö ei onneksi ole pelkkää murheellisten laulujen maan kuvausta. Samin elämän pimeimmällä hetkellä taivaalle singahtaa valonsäde, joka valaisee maiseman uudeksi. 

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Rare Exportsin ilkeä pukki murskaa katsojaennätyksiä teattereissa

Kotimaisen elokuvan kannalta vuosi 2010 on sujunut erinomaisesti. Suomen Elokuvasäätiön keräämien katsojalukujen mukaan kotimaiset elokuvat olivat vetäneet elokuvateattereihin 1,76 miljoonaa katsojaa marraskuun loppuun mennessä. Jalmari Helanderin uutuuselokuva Rare Exports keräsi viikonloppuna yli 47 000 katsojaa, joka siivitti kotimaiset elokuvat uuteen katsojaennätykseen.

Rare Exports ei ensinäkymältä ole kovin osuva nimi kotimaiseksi elokuvaksi. Tarkoittaahan se ”harvinaista vientiä”. Nimi kirkastuu elokuvaa katsottaessa. Se viittaa Korvatunturilta johdettuun todella erikoiseen ulkomaankaupan haaraan. Ja jos ohjaaja-käsikirjoittaja Jalmari Helanderin unelma toteutuu, tätä elokuvaa viedään lujaa ulkomaille. Ainakin se kamppailee vuoden parhaan kotimaisen elokuvan tittelistä.

Elokuva käynnistyy, kun Korvatunturilla kaivauksia tekevä amerikkalainen tiederetkikunta kaivaa esiin joulupukin tonttuineen 486 metrin syvyydestä ikiroudasta. Irti päässyt pukki ei kuitenkaan ole mikään joulun hyvyyttä uhkuva valkopartainen coca-cola-pukki. Päinvastoin: kyseessä on suomalaisen perinteen sarviin ja pelottavaan naamioon verhoutunut nuuttipukki, oikea ilkimys.

Joulumarkkinoille suunnatun leffan pukkiakin hurjempaa porukkaa edustavat lapsia jahtaavat pelottavat tontut. Kun elokuvan lainaa tyylilajeista niin jännitystä, toimintaa kuin suoranaista kauhuakin, on kiroiluakin sisältävän elokuvan ikäraja K-13 perusteltu.

Leffan keskushenkilö on 10-vuotias Pietari (erinomainen Onni Tommila), joka odottaa joulua kauhunsekaisin tuntein. Valkopartaisen punanutun sijaan Pietari odottaa ilkeää nuuttipukkia, joka vie tuhmat lapset mennessään. Äiditön poika ei yrityksistään huolimatta tunnu saavan tukea karskilta isältään Raunolta (Jorma Tommila), jonka päähuomion varastaa vararikon partaalla hoippuva poroteurastamo.

Isän ja pojan elämä muuttuu, kun kaivausten jälkeen turvallisuus alueella alkaa järkkyä. Kylältä katoaa sähkölämmittimiä – mutta myös lapsia. Kun Rauno löytää sudenkuopasta haavoittuneen saaliin, ovat isä ja poika pian keskellä seikkailua yhdessä Aimon (Tommi Korpela) ja Piiparisen (Rauno Juvonen) kanssa.

Rare Exports on kuvattu Överbygdin kylässä Norjan Lapissa. Sen luonto ja miljöö tarjoavat hyvät puitteet erilaiselle joulutarinalle, josta löytyy loppujen lopuksi myös joulun sydän. Hieno kuvaus on Mika Orasmaan työtä.

Elokuvan trailerin löydät linkistä: http://www.rareexportsmovie.com/fi#trailer

Korpifilosofiaa kaikenikäisille

Lokakuussa 2009 kuollut kirjailija ja professori Veikko Huovinen ei ehtinyt nähdä tunnetuimman teoksensa Havukka-ahon ajattelijan tuloa valkokankaalle. Sotkamolainen humoristi ja ironisti olisi kyllä pitänyt tästä ohjaaja Kari Väänäsen tulkinnasta. Korpifilosofi Konsta Pylkkäsen pohdinnat ovat taipuneet hienoksi ja kaikenikäisille sopivaksi elokuvaksi. Kainuun jylhä ja upea luonto toimii puitteena hienoille näyttelijäsuorituksille.

Havukka-ahon ajattelija on kirjallisuusklassikko 1950-luvun alusta. Päähenkilö Konsta Pylkkänen on pohdintoihinsa eksyvä metsien mies. Hän pohtii maailman menoa arkiaskareidensa ja metsätöidensä keskellä. Aatosten kohteet vaihtelevat pikkulinnuista äärettömään avaruuteen. Elokuvassa Konsta saa pestin kahden tiedemiehen paikalliseksi oppaaksi. Pylkkänen pääsee seuraamaan tieteilijöiden maailmanselityksiä ja osallistuu sattumalta tieteellisen läpimurron aikaansaamiseen.

Kansanviisaus ja tieteellinen maailmanselitys eivät elokuvassa lyö korville toisiaan. Molemmat pyrkivät omalta osaltaan selvittämään ihmisen olemassaolon salaisuutta. Pylkkänen ajattelee ”maailmanrannat selviksi”. Konstana nähtävä Kai Lehtinen tekee kerrassaan erinomaisen roolityön. Hänen Pylkkäsessään on viatonta maailman selittäjää, mutta myös tärkeileviä kanssaihmisiään pilkkaavaa ilkikurista veijaria.

Helsinkiläisiä luonnontieteilijöitä esittävät Tommi Korpela ja Hannu-Pekka Björkman ovat mainioita rooleissaan. Myös Ilkka Heiskasen Mooses Pessi on yliveto. Ohjaaja Kari Väänänen on luonut pitkälti romaanin mukaisen näkemyksen menneestä maailmasta, josta on jokaiselle ammennettavaa. Timo Salmisen kaunis luontokuvaus ja Pessi Levannon sinfoniaorkesterille säveltävä musiikki kannattelevat myös tätä hienoa suomalaista elokuvaa. Suosittelen sitä jyrkästi!

Klikkaa traileriin.