Hukkaan heitettyä aikaa*½

                                         Elokuvan julisteessa on saanut pääpainon
                                         Teppo (Tarmo Kalmari) aivan ansioistaan.

Pohjalainen independent-elokuva on periaatteessa aina tapaus. Kuvaaminen nykyisen Kauhavan alueella on erikoistapaus. Valitettavasti kortesjärveläislähtöisen ohjaaja Tomi Saarijärven draamaelokuva Hukkakaurat (2015) ei ole lainkaan sykähdyttävä tapaus, vaan juoneltaan lattea, venytetty ja halvalla tehty leffa, jonka ainekset olisivat riittäneet korkeintaan lyhytfilmiksi.

Suupohjan ammatti-instituutissa videotuotannon lehtorina toimivan Saarijärven ensimmäinen pitkä elokuva kertoo Jarista (Eerik Kantokoski), joka karkaa kovan kurin takia alokasleiriltä. Hän piiloutuu mahdollisia etsijöitä ja kiivasluontoista isäänsä Kalevia (Seppo Koivisto) peläten tätinsä Annelin ulkovarastoon. Jari saa tukea kylän erakolta Tepolta (Tarmo Kalmari), jolla on elämässään omat pelkotekijänsä.

Jarin elämään kytkeytyvät vahvasti pikkuveli (Matias Mikkonen), poikaansa suhteettomat odotukset kohdistava alkoholisti-isä ja tyttöystävä, jota näyttelee Henna Mäki-Filppula. Pohjalaisista elokuvantekijöistä Kalevin kaveria Reijoa näyttelee nurmolainen elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja Harri J. Panula (e Rantala).

Hukkakaurat-leffa sijoittuu 80-luvun maalaismiljööseen. Sen kuvauspaikkoina ovat toimineet pääosin Kortesjärven Tuomaala, Ättinkankaan hiekkakuopat ja Kortesjärven kirkonkylä.

Monien muiden elokuvien tapaan Hukkakaurat kaatuu köykäiseen käsikirjoitukseen, josta on vastannut ohjaaja itse. Tapahtumaköyhä käsikirjoitus, laahaava kerronta, kökkö dialogi ja perustelemattomat juonenkäänteet kohottavat tuskanhien katsojan otsalle. Näyttelijätyö on keskinkertaista. Parhaiten ovat roolinsa sisäistäneet jäyhä Kalmari ja elämän kovettama Koivisto. Harri J. Panulan luottonäyttelijä Eerik Kantokoski vie roolinsa rutiinilla läpi. Elokuvan naisnäyttelijöistä ei ole paljon sanomista.

Jari Koskisen kuvauksesta löytyy paikoitellen kauniita otoksia. Ilmakuvaukset on tehnyt Taneli Hiekka kauko-ohjattavalla helikopterilla. Osa ilmakuvauksista on toimivia, osa ei. Indie-elokuvan äänimaailma jättää kylmäksi eikä musiikki erityisemmin vie elokuvaa eteenpäin. Filmin tunnuskappale Maritza Parkkisen Hukkakauraa on elokuvan paras ääniraita.

Elokuvanarviossa tähden puolikas tulee aidolle pohjalaiskuvaukselle. Elokuvan yhteisöllisyys on näkynyt kökkätyössä, ja moni elokuvakatsoja tulee hakemaan filmistä tuttuja kasvoja ja maisemia. Kriittinen katsoja huomaa lopputekstien yhteydessä pohtivansa, olisiko aikansa voinut käyttää paremminkin.

Elokuvan traileri:

Napapiirin sankareiden väsähtänyt jatko-osa**

                               

                                Inarin (Pamela Tola) ja Jannen (Jussi Vatanen) elämä
                                pyörii Lumi-tyttösen ympärillä.

Dome Karukosken ohjaama ja Pekko Pesosen käsikirjoittama kohelluskomedia Napapiirin sankarit nousi vuoden 2010 katsotuimmaksi elokuvaksi 385 000 katsojallaan. Kaveruskomediassa reppana päähenkilö kiisi ystäviensä kanssa ympäri Lappia metsästämässä digiboksia avovaimolleen.

Ykkösosa nousi Jussi-gaalassa yleisön suosikiksi, mutta nappasi samalla parhaan kotimaisen elokuvan palkinnon. Komediassa oli paljon kohellusta, hauskaa huumoria ja lappilaisen elämänmuodon ymmärtämistä. Napapiirin sankareiden menestys innosti jatko-osaan, vaikka Karukoski vaihtui hauskalla Kulman pojilla (2012) maineensa luoneeseen Teppo Airaksiseen, ja Jasper Pääkkönen jäi pois näyttelijäkaartista.

Jatko-osa marssittaa jälleen keskiöön Jussi Vatasen Jannen ja Pamela Tolan näyttelemän Inarin. Pariskunnan arki pyörii yksivuotiaan Lumi-tyttären ympärille ja kodin ulkopuolisille asioille tuntuu olevan vähän aikaa. Lahteen muuttanut pohjoisen poika Tapio Räihänen (Timo Lavikainen) ei tunnu kotiutuvan etelään ja parisuhde Marjukan (Miia Nuutila) kanssa kangertelee.

Kyläreissun yhteydessä naiset sopivat keskinäisestä tyttöjen illasta ja päättävät jättää tossun alla olevat miehensä Lumin lapsenvahdeiksi. Janne ja Tapio ovat kuitenkin saaneet kutsun hääjuhlaan Ylläkselle. Aikansa aprikoituaan nuoret miehet pakkaavat Lumin tavaroineen mukaan ja ajaa hurauttavat Ylläkselle lystinpitoon.

Kova koheltaminen ja elokuvan kääntyminen farssin puolelle alkavat Lumin katoamisesta. Narkkari Sekis (Joonas Nordman) sieppaa pikkutytön mukaansa ja painelee pakoon pitkin selkosia. Epätoivoinen Janne kantaa huolta tytöstä, mutta myös tulossa olevasta Inarin läksytyksestä.

Tyttöjen iltaa sävyttävät parisuhdepohdinnat, äidillinen huolehtivaisuus ja Marjukan halukkuus yhden illan suhteeseen. Omat kiemuransa tuo myös Inariin ikuisesti ihastuneen Pikku-Mikon (Kari Ketonen) sekoilu hotelliosuudessa. Mikon vääristä tulkinnoista syntyvät elokuvan ehkä hauskimmat kohtaukset. Muuten elokuva ei juuri huvita katsojaa.

Napapiirin sankarit 2 epäonnistuu tärkeimmässä: se ei kykene löytämään naurunappulaa. Elokuva on nauha irrallisia sketsejä, venytettyjä otoksia, jahkailua ja varsin heppoista näyttelijäntyötä. Etenkään Jussi Vatanen ei selviä kunnialla murreosuuksista. Puhtaimmat paperit saavat Pamela Tola, omintakeinen Joonas Nordman ja säälittävän sympaattinen viagravesseli Kari Ketonen.

Kriittiselle katsojalle puolitoista tuntia latteaa koheltamista on liikaa. Edellisosan ansiot ja jatko-osaan kohdistuvat odotukset täyttänevät kuitenkin elokuvateattereiden katsomot ovat kriitikot mitä mieltä hyvänsä. Näin kävi ainakin vuoden huonoimman kotimaisen elokuvan Luokkakokouksen (2015) kohdalla.

Elokuvan traileri:

Vivahteikas sotaelokuva Viron kohtalon hetkistä****

                                 1944 on vahva ja yksilötasolla liikkuva elokuva.

Y-Kinossa sai perjantaina ensi-iltansa vahva ja vivahteikas sotaelokuva 1944 (2015), jonka on ohjannut virolainen Elmo Nüganen. Se kertoo karusti ja realistisesti virolaissotilaiden kohtaloista toisen maailmansodan melskeissä heidän maansa kohtalonvuonna.

Viro joutui vuonna 1939 Saksan ja Neuvostoliiton pelinappulaksi Suomen tavoin suurvaltojen solmittua yllättäen keskinäisen hyökkäämättömyyssopimuksen. Sen salaisessa lisäpöytäkirjassa Neuvostoliiton etupiiriin liitettiin Suomi, Viro, Latvia ja Itä-Puola. Saksa sai puolestaan Puolan länsiosat ja Liettuan. Marraskuun lopussa 1939 Suomi joutui talvisotaan. Viro joutui tekemään Neuvostoliiton kanssa ensin keskinäisen avunantosopimuksen, sitten luovuttamaan tukikohtia suurvallalle ja lopulta elokuussa 1940 maa liitettiin Neuvostoliittoon.

Neuvostoliitto kyyditsi tuhansia virolaisia Siperiaan ja pakotti nuoria miehiä armeijaansa. Kun Saksa oli kesäkuussa 1941 käynnistänyt hyökkäyksen Neuvostoliittoa vastaan, Viro tuli ylijuostuksi ja Saksan miehittämäksi. Virolaisia nuoria miehiä värvättiin Saksan armeijaan noin 72 000. Neuvostoliiton puna-armeijassa taisteli puolestaan 55 000 virolaista.

Elokuva käynnistyy kesästä 1944, jolloin Valter Hein (Marko Leht) ja Karl Tammik (Kaspar Velberg) ovat Sinimäillä virolaisina puolustamassa isänmaansa itsenäisyyttä, eivät niinkään vetäytyvän Suur-Saksan rajoja. Karl on värvätty pakolla saksalaisjoukkoihin. Virolaissotilas kokee syyllisyyttä siitä, että hän on joutunut seuraamaan sivusta äitinsä ja pikkusiskonsa lähettämistä Siperiaan. Karlin joukko-osasto ei innostu natsihenkisen virolaisministerin yrityksestä valaa henkeä sotilaihin katteettomilla puheilla ja Adolf Hitlerin kuvilla, joita pilkataan armotta.

Elokuvakerronnallisesti Karl Tammik väistyy pääroolista ja näkökulma siirtyy puna-armeijan puolelle, kun puna-armeijaan pakotettu Jüri Jõgi (Kristjan Üksküla) surmaa Karlin. Jüri löytää Karlin päiväkirjan, jossa tämä on purkanut tuntojaan Siperiaan viedylle perheelleen. Hän päättää toimittaa päiväkirjan tappamansa miehen sukulaisille.

Sotaelokuva rakentuu taitavasti samalle naiselle toimitettavan päiväkirjan ja punasotilaan kirjeen ympärille. Tallinnassa Jüri Jõgi tapaa Karlin viehättävän siskon Aino Tammikin (Maiken Schmidt), johon hän rakastuu. Jüri ei voi kertoa totuutta tapahtuneesta Ainolle, joka on periaatteessa hänen ja puna-armeijan näkökulmasta kansanvihollinen. Hän kuitenkin kirjoittaa rakastamalleen naiselle kirjeen, jonka toimittaminen perille sulkee lopussa elokuvan kehän.

1944 on suomalais-virolainen yhteistuotanto, jossa tuottajina ovat hääränneet Kristian Taska (Taska Film), Kristjan Rahu sekä Ilkka Matila (Matila Röhr Productions). Vain 1,5 miljoonan euron budjetilla on saatu aikaan laadukas, vivahteikas ja tärkeä sotaelokuva. Leffa on realistinen, sodanvastainen ja kerronnaltaan sujuva. 1944:n pääteemoiksi nousevat rehellinen tilinteko menneisyyden kanssa sekä halu vastustaa taistelua totalitaaristen ideologioiden puolesta.

Elokuva vaatii katsojaltaan jonkin verran tietoa Viron historiasta. Taustoituksen ohuus on pieni ongelma filmissä, joka on kuitenkin kokonaisuudessaan onnistunut. Se kertoo varsin tasapuolisesti kahtia jakautuvasta kansakunnasta ja sen itsetunnon murskaamisesta. Ei ihme, että elokuva on kaatanut katsojaennätyksiä Virossa. Suomalaisellekin elokuvayleisölle on mukava katsoa valkokankaalta uusien ja osaavien näyttelijöiden suorituksia.

                               Aino Tammik /Maiken Schmidt) menettää sodassa veljensä.

Elokuvan traileri:

http://fi.filmtrailer.com/cinema/17712/1944

Mielettömiä tarinoita****

                                Hienostorouvan kuolinvuoteen äärelle ovat kokoontuneet
                                Elena Leeve (vas.), Lotta Kaihua ja Minna Suuronen.

Aleksi Salmenperän uusin elokuva Häiriötekijä (2015) koostuu kymmenestä toisiinsa liittymättömästä tarinasta. Ne kertovat mustan huumorin keinoin maailmasta, jossa mikään ei enää toimi sovitulla tavalla. Erinomaisen näyttelijäkaartin esittämät sketsit tempaisevat katsojan absurdeihin maisemiin,  joista tavanomaisuus puuttuu kokonaan.

Häiriötekijä perustuu samannimiseen Q-teatterin näytelmään vuodelta 2013. Näytelmä on juoneton monien sketsimäisten erillisten kohtausten kokoelma.

Elokuvan episodeissa tavallinen arki pirstoutuu palasiksi. Tarinoiden päähenkilöt joutuvat kauhukseen tilanteisiin, joista he eivät selviydy tavalliseen tapaan. He kohtaavat häpeän, nöyryytyksen ja paljastumisen tunteet. Katsoja ei voi kuin nauraa ulos oman hämmennyksensä ja epäuskon tunteensa.

Yhdessä tarinassa musiikkitalon esittelijä menettää kieli- ja esiintymistaitonsa. Puheesta tulee sönkötystä ja täysin nolostuneen esittelijän romahdus jaetaan sosiaalisessa mediassa. Toisessa episodissa Tommi Korpelan esittämä kiinteistönvälittäjä yrittää iskeä asuntoesittelyyn saapuneen pariskunnan daamin ja tämän siippa yritetään osoittaa idiootiksi. Vähemmästäkin sitä päätyy raivokohtauksen partaalle.

Yhdessä episodeista kolmen pariskunnan seurue joutuu ongelmiin, kun businessluokan matkaliput Miamin aurinkoon katoavat.  Mielettömin kaikista lienee kahden miehen gourmet-ateria viinin ja veren virratessa. Hauskin ja oivaltavin lienee viettejään ja vaistojaan seuraavan lapinmiehen (Tommi Korpela) aiheuttama sekaannus kaupunkilaisperheessä. Testosteronia tihkuva pohjoisen alfauros vikittelee nörttimiehen (Eero Ritala) naaraan (Elena Leeve), kun tämä esittelee toimintapeliä lapinäijän tyttöystävälle (Lotta Kaihua).

Häiriötekijän tarinat ovat enimmäkseen oivaltavia, pisteliäitä ja aidosti hauskoja. Pari möhläystäkin joukkoon mahtuu. Alkoholistin örvellysvuorokausi Helsingin keskustassa ei juuri naurata. Varsinainen rimanalitus on hienostorouvan poisnukkumisen odotus, joka on mauton, ja jossa erilaisilla eritteillä temmeltäminen tuo mieleen Jouko Turkan ja hänen hengenheimolaisensa.

Häiriötekijä on erityisesti kahden hienon miesnäyttelijän show. Tarinoissa Tommi Korpela on karismaattinen ja miehistä vetovoimaa säteilevä mies, jolle pehmo- ja luuserimiehiä tarinoissa esittävä Eero Ritola menettää naisensa säännönmukaisesti. Naisnäyttelijöistä Elena Leeve, Lotta Kaihua ja Minna Suuronen tekevät tasaisen varmaa työtä.

Episodielokuvan suurin ongelma on keskeisen nimittäjän puuttuminen tarinoista. Osista ei siten synny varsinaista kokonaisuutta. Häiriötekijän älykäs huumori kukistaa kuitenkin kaikki alkuvuoden kotimaiset komediatekeleet tennisluvuin 6 – 0.

Elokuvan traileri:

Sotaa ja rakkautta kylmässä Pohjolassa***

                             Krista Kosonen on erinomainen Kätilön päähenkilö Helenana.

Ennakko-odotukseni Antti J. Jokisen uutuuselokuvaa Kätilö (2015) kohtaan olivat kovat. Helena-kätilöä esittävä Krista Kosonen palkittiin roolistaan Shanghain kansainvälisten elokuvafestivaalien parhaana naisnäyttelijänä. Jokisen edellinen pitkä elokuva Puhdistus (2012) perustui Sofi Oksasen loisteliaaseen romaaniin, jonka dekkarimaisen rakenteen pohjalta syntyi myös väkevä ja kerronnan jouhevuudeltaan hieno elokuva.

Jokinen tarttuu uutuuselokuvassaan Katja Ketun menestysromaaniin Kätilö (2011), joka sijoittuu Lapin sotaan (1944−45). Kirja toi esiin sodan julmuudet Titovkan vankileirillä Petsamossa, Lapin puolustuksesta jatkosodassa vastanneiden saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten suhteet, kätilön ammatin lihallisuuden ja erityisesti Helenan ja SS-upseerina propagandakomppaniassa palvelleen Johann Angelhurstin (elokuvassa Lauri Tilkanen) suuren rakkaustarinan.

Ketun romaani on ajoittain hiukset pystyyn nostattava lukukokemus: toisaalta roisi, rankka ja rehevä, toisaalta historiallisesti tarkka, kielellisesti rikas ja omintakeinen, väkevää intohimoa ja syviä tunteita sisältävä. Kirja perustui kahden kertojan – Helenan ja Johanneksen – kirjeenvaihtoon, jota ei ole helppo siirtää elokuvalliseen asuun, vaikka Kettu toimi filmin käsikirjoittajana yhdessä ohjaajan kanssa.

Elokuvaversio on murteellinen kuten romaanikin, mutta siitä on siivottu Ketun rivohko sanankäyttö hyppymulkkuineen ja pirssihuorineen pois. Kätilö piirtää historiallisen ajankuvansa tyylitellysti ja estetisoiden, koska sota ja sen kauheudet ovat antaneet tilaa romaania enemmän Helenan ja Johanneksen suhteen kuvaamiseen.

Kätilö Helena kiertää elokuvan alussa lappilaisia torppia avustamassa synnyttäviä naisia. Vastasyntyneen murhan todistaminen on elämän mahdollistajalle hyvin vastenmielinen kokemus. Mahdollisuuden arjesta irtautumiseen tarjoaa ihastuminen nuoreen ja komeaan saksalaisupseeri Johannekseen, joka saa komennuksen Titovkan vankileirille. Helena onnistuu järjestämään itsensä leirille sairaanhoitajaksi.

Vankileiri on pienoishelvetti. Jos Puolassa sijainnut natsien kuolemanleiri Auschwitz-Birkenau  oli keskeinen juutalaisten kansanmurhan toteuttamisessa, on petsamolainen vankileiri sen miniatyyri. Venäläiset miesvangit teloitetaan. Suljetussa navetassa, jonka todellisuuteen päähenkilö törmää, naiset alistetaan ihmiskokeisiin, sikiötutkimuksiin ja saksalaisten seksiorjiksi. Silmävammainen Helena pitää itseään ajoittain kuolemanenkelinä, vaikka hänen tekonsa ovat pieniä Auschwitzin pahamaineiseen natsitohtori Josef Mengeleen verrattuna.

Vikasilmäksi tai Villisilmäksi kutsutun päähenkilön elämään vaikuttaa erityisesti kolme miestä. Tärkein on Johannes, joka on traumatisoitunut juutalaisten Babi Jarin joukkomurhan todistajana Ukrainassa 1941. Kauhukuvien lievittämisessä päähenkilöllä ja hänen rakkaudellaan on suuri merkitys. Helenan toimintamahdollisuudet ovat puolestaan Titovkan komendantin Gödelin (Tommi Korpela) päätettävissä. Vahva ja rohkea Helena herättää karheassa komentajassa ihailua tahtojen ja katseiden taistelussa. Villisilmän veli lapinmies Jouni (Pirkka-Pekka Petelius) kantaa häpeää, väistelee katseellaan, trokaa viinaa, auttaa tarvittaessa sisartaan ja selviää juonikkuudellaan vaikeista tilanteista.

Krista Kosonen tekee roolissaan häikäisevän roolityön. Lukuisien lähikuvien takia hänen katseensa on aina läsnä. Kososen Helena ihastuu, rakastuu, tuohtuu ja taistelee –ja kaikki kerrotaan katseella tai poskilihaksen värähdyksellä kuten mykkäfilmeissä tai perinteisissä Bollywood-elokuvissa. Lauri Tilkasen Johanneksessa on herkkyyttä, haavoittuvuutta ja lopulta lämpöä. Tommi Korpela on kertakaikkisen vakuuttava leirin komentajana, ei mikään pahan natsin prototyyppi. Peteliuksen Jouni aluksi huvittava, mutta kypsyy leffan edetessä koskettavaksi hahmossaan.

Hurjasta tarinastaan huolimatta Kätilössä on kuitenkin ongelmakohtia. Kososen ja Tilkasen suhde ei kipunoi, vaikka suuri rakkaus on elokuvan keskiössä ja elokuvan rakastelukohtaus kauniisti toteutettu. Elokuvan kerronta on paikoitellen pirstaleista ja siirtymät eri aikatasoilla kömpelöitä, joka johtuu alkuperäisteoksen kirjemäisestä rakenteesta. Elokuvan avautuminen katsojalle vaatii mielestäni kirjan lukemisen.

Mainos- ja musiikkivideoilla uransa aloittanut Jokinen kykenee kuvaajansa Rauno Ronkaisen kanssa kansainvälisen tason visuaaliseen ilmeeseen. Hidastukset, liikkeessä oleva kamera ja Jäämeren komeat maisemat luovat kuvallista kauneutta, johon elokuvan ihmiskohtaloita ei kunnolla sidota. Lyhyet otokset rikkovat kerrontaa. Vaikka sotaa kuvataan paikoitellen realistisesti, elokuva kärsii liiasta tyylittelystä.

Kätilön suurin ongelma on kuitenkin se, etteivät sen ihmiskohtalot kykene koskettamaan riittävästi katsojaa. Toista maailmansotaa on kuvitettu yli 70 vuotta. Menneen sodan hirveyksistä ei valitettavasti ole paljoakaan opittu, kun katsoo nykyistä maailmanmenoa. Rakkaus tarjoaa Helenalle ja Johannekselle pakotien sodan kärsimyksistä, muttei kykene irrottamaan turtunutta katsojaa kuoleman otteesta.

Elokuvan traileri:

Keskinkertaista Kaurismäkeä**

                                Tiina (Armi Toivanen) ja Urho (Vesa-Matti Loiri) ottavat yhteen.

Mika Kaurismäen draamakomedia Elämältä kaiken sain (2015) on tähditetty ohjaajan luottonäyttelijöillä. Elokuva kertoo uusioperheen muutosta Naantaliin ja pyrkimyksestä remontoida päähenkilön isäuskon ränsistynyt talo uuteen uskoon. Valitettavasti sekä elokuva että sen näyttelijäsuoritukset jäävät varsin vaisuiksi ja elokuva kaurismäkeläisittäin hyvin keskinkertaiseksi.

Elokuvan päähenkilön Tiinan (Armi Toivanen) perhe tulee tapaamaan naisen vanhaa ja sairaalloista isää Urhoa (Vesa-Matti Loiri). Talon rappio murehduttaa, ja uusioperhe päättää sekä auttaa vanhusta että muuttaa ensi kerran saman katon alle yhteen peruskorjatakseen talon. Tiinan avomies Tomi (Peter Franzén) on Nokialta potkut saanut yli-innokas ressukka, jolla on kaiken lisäksi peukalo keskellä kämmentä. Tomin tytär Emilia (Lenita Susi) vaikuttaa vetäytyvältä gootilta, kunnes hänen henkilöhahmonsa saa uusia ulottuvuuksia elokuvan edetessä.

Kun hössöttävästä Tomista ei ole remonttireiskaksi, Tiina palkkaa avuksi Jani Volasen esittämän Kaken. Alun auvoisa oleminen väistyy ja keski-ikäisten remontoijien välit alkavat kiristyä. Tiina riitelee sekä isänsä että avomiehensä kanssa. Kun Tomi kimpaantuu parkkipaikalla premiumautonsa naarmusta, Tiina menettää totaalisesti hermonsa. Hänen katseensa kääntyykin nahjusmaisen avomiehen ja poissaolevan isän sijasta vahvaa miestä esittävään Kakeen.

Remonttiporukan kolmiodraaman kehittyessä Urho-ukko löytää hengenheimolaisen teini-ikäisestä Emiliasta. He istuvat rantakalliolla siteeraten Friedrich Nietzschen filosofisia oivalluksia ja Pentti Saarikosken runoutta. Vaikka dialogiin kuuluu jonkin verran latteuksia, yksi Emilian pohdinnoista koskettaa: ”Miksi tyhmät pääsevät ääneen, mutta viisaat ovat hiljaa?"

Tiinan ja Tomin mekastus ja remonttimies Kaken kasvava rooli johtavat yllättävään elokuvalajin muutokseen. Draama muuttuu kömpelösti trilleriksi, kun remonttimies ei ole sitä miltä näyttää. Tässä vaiheessa sivuhenkilöiden runsaus ja elokuvassa esiintyvät yllättävät siirtymät vakavista aiheista koheltavaan komediaan ovat jo puurouttaneet elokuvan. Elokuvasta paistaa jonkinasteinen keskeneräisyys ja keskinkertaisuus, joka on yllättävää Mika Kaurismäeltä.

Leffan näyttelijäkaartista voi antaa puhtaat paperit Loirille ja Emiliaa esittävälle Lenita Sudelle. Armi Toivasessa on yhä karismaa, vaikka hänkin on aika jähmeän oloinen elokuvan alkumetreillä. Peter Franzén on lähinnä ärsyttävä koheltavan Tomin epäuskottavassa roolissa.

Elokuvan traileri:

Superlahjakkaan syöksykierre*****

                                Amy Winehousesta on tehty hieno dokumenttielokuva.

Heinäkuussa 2011 menehtyi alkoholimyrkytykseen vain 27-vuotiaana englantilainen laulajatar Amy Winehouse. Hänen lyhyeksi jääneestä elämästään ja urastaan on tehty häikäisevän hyvä dokumenttielokuva Amy (2015), jonka on ohjannut englantilainen Asif Kapadia.

Lontoolainen Amy Winehouse oli 2000-luvun alun lahjakkaimpia laulajia ja lauluntekijöitä, joka on useimmille jäänyt mieleen rajusta päihteidenkäytöstään ja ennenaikaisesta kuolemastaan. Winehouse oli samalla poikkeuksellisen lahjakas laulaja, jonka tumma, voimakas ja tunnistettava ääni taipui niin popiin,  souliin, bluesiin, indierockiin kuin jazziinkin. Laulujensa aiheet Amy ammensi omasta − ja usein rikkonaisesta − elämästään.

Dokumenttielokuvana Amy pääsee harvinaisen lähelle kohdettaan. Se on koskettava, surullinen ja paikoitellen traaginen kohteensa kuvaajana, mutta tuo vakuuttavasti esiin myös musiikkibisneksen kovuuden, ammattimaisuuden ja kytkennät mediamaailmaan. Elokuva luo rehellisen henkilökuvan levottomasta ja itsetuhoisesta nuoresta naisesta. Winehouse ajautui vähitellen crackin, kokaiinin, heroiinin, alkoholin ja bulimian vauhdittamaan syöksykierteeseen.

Winehouse vertautuu Nirvana-yhtyeen legendaariseen Kurt Cobainiin. Molemmat olivat herkkiä taiteilijoita, jotka eivät kestäneet äkkirikastumista, tähden asemaa, keltaisen lehdistön säälimätöntä vainoa ja julkisuuden aiheuttamia paineita. Kummankin musiikkia leimaa kipeä omaelämänkerrallisuus. Molemmat myös takertuivat täysin sopimattomaan puolisoon, joka käytti kovia huumeita ja syyllistyi muusikon härskiin hyväksikäyttöön.

Amy-elokuva muistuttaa Kapadian edellistä pitkää dokumenttia Sennaa (2010), joka kertoi rataonnettomuudessa kuolleesta brasilialaisesta F1-kuskista. Ohjaaja kokoaa elokuviensa tarinat arkistomateriaalia hyödyntäen. Molemmissa vältetään puhuvia päitä. Kapadia kertoo Amyn tarinan päiväkirjamaisesti. Lauluntekijän tekstit kuljettavat tarinaa, johon lomitetaan koti- ja kännykkävideoita, tv-ohjelmia ja konserttitaltiointeja. Lopputuloksena on elokuvallisesti ehjä kokonaisuus rikkoutuvasta ihmisestä.

Amy piirtää kohteestaan kokovartalokuvan. Kotivideoiden nuoresta tytöstä kuoriutuu hetkiseksi musiikin megatähti, jonka loisto kuitenkin pian himmenee. Upeaäänisestä Winehousesta on tullut vaikeneva kehäraakki, jota skandaalilehdistö väijyy. Kelvoton aviomies, vastuutaan pakeneva isä, raastava julkisuus ja Amyn putoaminen tähtitaivaalta vievät nuoren naisen pettävälle jäälle.

Dokumenttielokuvaa ei valitettavasti ole tällä haavaa Y-Kinon ohjelmistossa. Elokuvavuoden ensimmäinen viiden tähden elokuva on Etelä-Pohjanmaalla nähtävänä Ylistaron Matin-Tuvassa ja Seinäjoen Bio Marilynissä.

Elokuvan traileri: