J.K. Rowling taikoo taas***

                                Eddie Redmayne on erinomainen Lisko Scamanderina.

Harry Potter –fantasiakirjoillaan maailmanmaineeseen kohonnut  J. K. Rowling on loihtinut taikasauvallaan uuden velhosaagan, josta on tarkoitus tehdä viiden elokuvan sarja. Y-Kinossa ensi-iltansa saanut Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (2016) on kelpo fantasia- ja seikkailuelokuva, joka jää kuitenkin hieman sekavaksi ja pinnalliseksi laajan henkilö- ja hahmogallerian esittelyssään.

Elokuvan nimi ja lähtökohta on Potter-romaaneista tuttu Lisko Scamanderin teos, joka oli velhopoika Harryn koulukirja Tylypahkassa. Fantasiaseikkailu sijoittuu velhokoulun sijasta vuoden 1926 New Yorkiin, joka on komea, synkkä ja ristiriitainen art deco-tyyppinen suurkaupunki.

Leffa käynnistyy brittiläisen taikazoologi Newt (Lisko) Scamanderin (Eddie Redmayne)  saapumisella metropolikseen mukanaan matkalaukullinen maagisia ihmeotuksia. Epäonnekseen Liskon ihmelaukku vaihtuu leipuri ja ei-taikki Jacob Kowalskin (Dan Fogler) salkkuun. Soppa on valmis, kun liskon ihmeotukset ottavat jalat alleen ja viilettävät pakoon New Yorkin kaduille ja kujille.

Lisko pyrkii saamaan karkulaiset kiinni yhdessä Kowalskin, Yhdysvaltain taikaministeriön entisen aurorin Porpentina Goldsteinin (Katherine Waterston) ja tämän sisaren Queenien (Alison Sudol) kanssa. Asiaa mutkistaa huomattavasti se, että suurkaupungin ylle heittää samanaikaisesti varjonsa salaperäinen ja aggressiivinen tuhovoima. Velhoyhteisön taikalehdissä kysellään Potter-lukijoille tutun julman Grindelwaldin (Johnny Depp) perään.

Amerikkalainen taikayhteisöjen jäsenet elävät brittikollegoidensa tavoin salassa ihmismaailman rinnalla, mutta he pelkäävät paljastuvansa ei-taikeille, joiksi he tavallisia ihmisiä eli kutsuvat. Elokuvan keskeiset jännitteet koskevatkin velhojen ja ihmisten välisiä suhteita. Heidän yhteenotoistaan on määrä rakentaa elokuvan keskeinen uhkakuva, mutta David Yatesin ohjauksesta puuttuu jäntevyyttä ja leffa jää Pottereita tuntemattomalle auttamatta hieman sekavaksi.

Rowlingin käsikirjoituksessa painottuu Harry Potter –saagan tavoin rohkeus, oikeudenmukaisuus, suvaitsevaisuus ja rasismin vastaisuus. Hän uskoo myös hyvyyteen ja ystävyyteen. Sarjan ihmeoliot jäävät ensimmäisessä osassa sivurooliin, mikä on sääli

.

Pyrkimys Pottereiden suosion uusimiseen ei ole kiinni näyttelijöistä vaan tarinan monipuolisuudesta ja uskottavuudesta. Eddie Redmayne on arkana, kömpelönä  ja hajamielisenä Liskona erinomainen valinta rooliin. Hieman aneeminen Katherine Waterston jää tässä elokuvassa säihkyvän Alison Sudolin ja mainion Dan Foglerin varjoon. Colin Farrell, Ezra Miller ja Samantha Morton näyttelevät hienosti velhomaailman suvaitsematonta siipeä.

Pienistä ongelmistaan huolimatta Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on lupaava elokuva, jonka erityistehosteet on toteutettu taitavasti. Jos elokuvan jatko-osiin saadaan lisää jäntevyyttä, tuloksena on näyttävää ja komeaa fantasiaelokuvaa suurille joukoille.

Elokuvan traileri:

Kesy ja väsähtänyt komediatekele*

                            Tuomas (Jaajo Linnonmaa),  Niklas Aku Hirviniemi  ja Antti
                             (Sami Hedberg). (c) Solar Films / Alvi Pakarinen

Millainen on komediaelokuva, jonka energisin ja riemukkain huumori tulee esiin vasta lopputekstien yhteyteen liitetyistä hylätyistä otoksista?  - Surkea. Ohjaaja Taneli Mustosen Luokkakokous 2 – polttarit (2016) on kesy, tylsä, väsähtänyt ja säälittävä jatko-osa, jossa kikkeli on keskiössä, mutta meno munatonta.

Solar Filmsin tuottamat Luokkakokous-leffat perustuvat tanskalaisiin Klassefesten-nimisiin menestyselokuviin, joissa meno on suomalaiselokuvia roisimpaa.

Taneli Mustosen Luokkakokous 1 sai ensi-iltansa helmikuussa 2015. Suomalaismedioiden elokuva-arvosteluissa leffa lynkattiin löperänä,  sovinistisena, tunkkaisena ja alapäähuumoria viljelevänä örvellyksenä, jonka rasvainen huumori vetosi kuitenkin kansaan. Yli puolella miljoonalla katsojallaan elokuvasta tuli viime vuoden katsotuin.

Median julmistelulla on kuitenkin ollut vaikutuksensa kiireessä kyhättyyn jatko-osaan. Kaupallista menestystä janoava tuotantoyhtiö ja tekijät laskivat elokuvan ikärajan 12 vuoteen. Seksismiä vähennettiin, naisrooleja lisättiin, jyrkimmät ylilyönnit karsittiin ja peitonheiluttelu pudotettiin minimiin. Rahoittajien rauhoittelu ja poliittinen korrektius johtavat pitkäveteiseen, noloudella mässäilevään ja näyttelijätyöltään hyvin epätasaiseen tulokseen. Lähes puolitoistatuntisen leffan hauskimmat palat on tiivistetty puolitoistaminuuttiseen traileriin ja elokuvan lopun poistettuihin otoksiin.

Särmiä hiotessa komedialle kävi köpelösti. Kun ykkösosa kirvoitti katsojien hörönaurut viime vuonna, ei kakkososa juuri naurattanut lähes täyden elokuvateatterin yleisöä.

Luokkakokous 2:n koheltajakolmikko Niklas (Aku Hirviniemi), Antti (Sami Hedberg) ja Tuomas (Jaajo Linnonmaa) kokoontuvat elokuvan alussa viettämään Tuomaksen polttareita. Riemukkaan reissun päälle lankeaa kuitenkin pian vanhan koulukaverin Hendrikki ”Kikkeli” Kallosen (Kalle Lamberg) kuolema. Reitti hautajaisten kautta polttarien viettoon osoittautuu pian luultua monimutkaisemmaksi.

Pääkolmikon elämää varjostaa moni asia. Sinkku-Antin deittailu ei tunnu kantavan hedelmää, ja edellisosassa rockkukkona hääränneen Tuomaan tuore albumi on flopannut pahasti. Pitkäaikaisessa avioliitossaan nuutunut Niklas saa iskun, kun kuulee vaimonsa (Nina Lahtinen) tehneen syrjähypyn hyvinvarustellun Kikkeli-Kallosen kanssa.

On surkeaa, että elokuva rakentuu miehen sukukalleuden ympärille. Haaronvälihuumori on tuttua sekä radiojuontaja Jaajon että stand up-koomikko Hedbergin faneille. Se, että elokuvan ainoa ammattinäyttelijä Hirviniemikin kauhistelee, kadehtii ja räplää kuolleen kalua, on mautonta ja lähinnä uuvuttavaa. Kun keskenkasvuinen kolmikko kuolasi edellisosassa lähinnä mimmien parasta, vie tätä elokuvaa eteenpäin poikien peniskateus. Löysä käsikirjoitus johtaa löysään kerrontaan.

   

Luokkakokous kahdessa pääkolmikon naiset ovat vahvoja ja järkeviä. Sivurooleista vahvimman suorituksen tekee musiikkibisnespomoa näyttelevä Anu Sinisalo.

Kollikolmikko on tässä elokuvassa kovin pehmeä ja munaton. Aku Hirviniemen kasvot ovat kovasti viihderintamalla kuluneet, mutta tässä elokuvassa hänellä on parisuhdedraamassaan ajoittain hyvä ote. Sami Hedberg on pätevä stand up-koomikko, mutta näyttelijänä hyvin introvertti.  Jaajo Linnonmaan näyttelijätyötä leimaa yksitotisuus ja mediapersoonan edistäminen.

On jotenkin paradoksaalista, että tänä vuonna näkemistäni kotimaisista elokuvista Luokkakokous 2 on surkein, mutta kerännee silti yli 400 000 katsojaa. Juho Kuosmasen Hymyilevä mies (2016) kerää kehuja ja elokuvapalkintoja ulkomailla, mutta kotimaassa vuoden parhaan suomalaisen elokuvan on nähnyt alle 50 000 katsojaa. Tasan eivät käy onnen lahjat.

Elokuvan traileri: