Kun sota murtaa mielen***½

                        Yksi jatkosodassa järkkyneistä 15700:sta sotilaasta. SA kuva.

Y-Kinon ensi-iltaan tulee ensi lauantaina Timo Korhosen ohjaama tärkeä dokumenttielokuva Sodan murtamat (2016). Se kertoo suomalaisista nuorista miehistä, jotka lähtivät puolustamaan isänmaata sotaan, mutta joiden mieli järkkyi rintamalla. Dokumentissa puheenvuoron saavat veteraanien lapset, jotka joutuivat kotioloissa kohtaamaan vaietun kansallisen trauman.

Elokuvassa haastatellut kahdeksan lasta kertovat rohkeasti sen, millainen kodin todellisuus oli murtuneen isän palattua sodasta. Taistelutrauman satuttama mies ei pystynyt enää palaamaan täysin arjen asioihin. Hän saattoi olla sulkeutunut, tuntematon, väkivaltainen tai pahasti alkoholisoitunut – tai sitten siipirikko sotilas vaikeni tyystin sodan kauhuista perhettään suojellakseen.

Jatkosodassa 1941−1944 sai 191 miestä Mannerheim-ristin ritarin arvon. Samaan aikaan noin 15700 miestä joutui sotapsykiatriseen hoitoon. Sodan jälkeen sotasairaalat suljettiin ripeästi ja traumatisoituneet miehet jätettiin perheidensä kontolle. Tuhannet lapset joutuivat kuuntelemaan isiensä järkyttäviä sotakokemuksia.

Rintamalla olleiden jälkeläiset ovat halunneet selvittää syyt isiensä väkivaltaisuuteen, alkoholismiin ja häpeän tunteeseen, jotta he itse voisivat käsitellä lapsuuden aikaiset omat traumansa. Korhosen elokuva antaa heille tähän mahdollisuuden ja äänen.

Dokumentissa hyödynnetään taitavasti sotilaiden rintamalta lähettämiä kirjeitä, puolustusvoimien rintamakuvaajien kuva- ja filmimateriaalia, mielensä murtaneiden sotilaiden lasten kertomuksia sekä ensi kertaa sotapsykiatristen sairaaloiden potilaskertomuksia. Viimeksi mainitut kertomukset ovat karua kuultavaa.

Elokuvan kimmokkeena on ollut historioitsija Ville Kivimäen kirjoittama, vuonna 2013 Tieto-Finlandian saanut tietokirja Murtuneet mielet. Sama teos oli pohjana myös Ari Matikaisen dokumentille Sota ja mielenrauha (2015), joka tutki Suomen sotien vaikutusta koko kansakunnan mentaliteettiin. Matikaisen dokumentissa äänessä olivat tutkijat, Korhosen elokuvassa rikkinäisten sielujen lapset.

Sodan murtamat kertoo monta rankkaa tarinaa. Suurin osa niistä on ymmärrettävissä, osa ei. Psykiatriseen hoitoon sotatrauman takia joutunut sotilas oli siviilielämässä kovilla ja kantoi mielessään suurta häpeää. Ajan henki oli sodan jälkeen se, ettei traumatisoitunut sotilas ”ollut mies eikä mikään, kun ei ollut sotaa kestänyt.”

Jatkosodan jälkeinen Suomi keskittyi jälleenrakennukseen ja kansakunnan voimien elvyttämiseen. Peloista ja traumoista ei sopinut sodan jälkeen puhua eikä juuri myöhemminkään. Sotilaiden lasten kokemukset ovat kuitenkin olleet yhtä väkeviä kuin heidän vanhemmillaankin, koska pienelle lapselle pelko, turvattomuus ja rauhattomuus omassa kodissa ovat jotain todella traumatisoivaa. Elokuva tuo esiin tämän, muttei niinkään sitä, kuinka sotilaiden jälkeläiset ovat kyenneet purkamaan traumojaan.

Sodan murtamat –elokuvan ensi-ilta on Y-Kinossa lauantaina 1.10. klo 16.00. Näytöksen jälkeen yleisö voi esittää kysymyksiä ja käydä keskustelua ohjaaja-käsikirjoittaja Timo Korhosen kanssa.

Elokuvan traileri:

Bridget Jonesta parhaimmillaan****

                              Colin Firth ja Patrik Dempsey ovat isäkandidaatit Bridgetin
                                   (Renée Zellweger) lapselle.

 

Y-Kinon ensi-iltaan viikonloppuna tullut Bridget Jones’s Baby (2016) on mainio komedia. Suositun sinkkunaisen elämäntarinassa on päästy jo kolmanteen elokuvaan, mutta jatko-osa on onnistunut. Katsoja saa välillä nauraa vedet silmissä kestosinkun kohellusta lemmen, leipätyön ja nolojen tilanteiden parissa.

Englantilaiskirjailija Helen Fielding loi 1990-luvun puolivälissä Bridget Jonesin hahmon Jane Austenin innoittamana - ja iski saman tien kultasuoneen. Hieman yli 30-vuotias brittinainen kipuili rakkaushuolien, kertyneiden kilojen, liiallisen alkoholinkäytön ja arjessa selviytymisen kanssa. Fielding halusi auttaa englantilaisia kanssasisariaan, joille Lontoon trendit ja Cosmopolitan-lehden artikkelit loivat suuria ulkonäköpaineita.

Amerikkalaisen Renée Zellwegerin valinta elokuvasarjan ensimmäisen leffan päätähdeksi oli täysosuma. Hyväntahtoinen pyöreäposkinen vaaleaverikkö kohelsi Bridget Jones – elämäni sinkkuna (2001) –leffassa humoristisesti ja rakastettavasti Hugh Grantin ja Colin Firthin kaltaisten supertähtien rinnalla. Ensimmäisen elokuvan ohjannut Sharon Maguire vastaa myös Bridget Jonesin vauvan ohjauksesta.

Uutuuselokuvassa Bridget on 43-vuotias uutistuottaja, joka on päässyt eroon tupakanpoltosta ja saavuttanut ihannepainonsa. Vain rakkaus puuttuu lontoolaissinkun elämästä. Bridgetin elämä muuttuu kuitenkin kertaheitolla, kun hän saa tietää olevansa raskaana.

Mutta kuka on lapsen isä? Vaihtoehtoja on kaksi. Glastonburyn festivaaleilla sinkkunainen tapaa nettideittipalvelullaan miljoonaomaisuuden luoneen Jack Qwantin (Patrick Dempsey), jonka kanssa hän viettää lemmenyön. Vain muutamaa päivää myöhemmin Bridget tapaa ystävän lapsen ristiäisessä vanhan rakastettunsa Mark Darcyn (Colin Firth). Koska vanha suola janottaa, hän päätyy vuoteeseen myös Markin kanssa.

Romanttisen komedian parituntinen vierähtää isyyttä pohtiessa. Vaikka tarinan juoni on yksinkertainen ja arvattavissa, on kolmas Bridget Jones –elokuva erinomaisesti käsikirjoitettu ja roolitettu. Osa kiitoksesta kuuluu Emma Thompsonille, jonka käsikirjoitus on napakka ja hauska, mutta joka tekee myös hienon rooli sinkkusankarittaren gynekologina.

Bridget Jonesia näyttelevä Renée Zellweger on kadottanut pyöret poskensa ja näyttääkin ikäiseltään. Sen sijaan roolihahmon lämminhenkisyydessä, huumorintajussa, homssuisuudessa ja rakastettavuudessa on kaikki tallella. Colin Firthin näyttelemä puolustusasianajaja Mark on kömpelö ja puiseva, mutta yhä hulluna Bridgetiin. Hienon roolityön tekevät myös Bridgetin sympaattista isää näyttelevä Jim Broadbent ja politiikkaan pyrkivä äiti Gemma Jones.

Elokuvan uusi kasvo Jack on mukavuutensa, läsnäolonsa ja komeutensa puolesta aivan toista maata kuin jähmeä ja konservatiivinen Mark. Bridgetin onkin lopulta ratkaistava kumman kanssa hän haluaa sitoutua lapsensa kasvattamiseen ja perhe-elämään.

Elokuvan traileri:

Surunsa satuttamat***½

                                     Elokuvan tähdet Juliette Binoche ja Lou de Laâge.

Sisilialaisen Piero Messinan pitkä esikoiselokuva Palaa luokseni vielä (2015) perustuu löyhästi  Luigi Pirandellon (1867-1936) näytelmään. Ranskalais-italialainen tuotanto on kahden loistavan näyttelijättären juhlaa. Alun laahaavuudesta päästyään leffasta muodostuu tyylikäs eurooppalainen elokuva, joka on täynnä pitkiä hiljaisia otoksia, täydellisiä kuvakompositioita ja hillityn ilmaisun voimaa.

Elokuva on kertomus menetyksestä, kaipuusta ja petoksesta. Elokuvan toinen päähenkilö Anna (Juliette Binoche) asuu entisen aviomiehensä suvun kartanossa Sisiliassa seuranaan vain talonmies Pietro (Giorgio Colangeli). Alkupuolen visuaalisesti fantastiset otokset kuvaavat maiseman, jossa helmeilevää järveä ympäröivät vulkaaniset kivet ja vuoret sekä hiljaiset metsät.

Katsojalle käy jo ensimetreillä selväksi se, että Anna on romahtamaisillaan suruunsa ja tuskaansa, jonka hänen poikansa Giuseppen menehtyminen onnettomuudessa on aiheuttanut. Surunsa halvaannuttama Anna valvoo vuoteessaan, syö kuin lintu ja kykenee tuskin liikkumaan. Alun otokset tukevat surijaa, ne ovat kauniita, tummia, hitaita ja suorastaan laahaavia. Surutalossa on verhouduttu mustaan.

Hautajaisiltana Anna saa odottamattoman puhelun Giuseppen tuntemattomalta ranskalaiselta tyttöystävältä Jeannelta (Lou de Laâge), joka ilmoittaa tulevansa vierailulle poikaystävänsä kotiin. Nuori nainen on tietämätön Giuseppen kuolemasta, josta Anna myös vaikenee. Jeannen saavuttua Anna kertoo poikansa olevan matkoilla ja palaavan pääsiäiseksi kotiin.

Jeanne jää taloon oudon, tunteikkaan ja surevan Annan kanssa. Tämä on alun perin aikonut kertoa nuorelle naiselle poikansa kohtalosta, jonka hän itsekin tuntuu ajatuksen tasolla torjuvan. Totuudellisuus karisee kuitenkin Annasta, vaikeneminen alkaa haiskahtaa petokselta ja äärimmillään hän kuuntelee poikansa kännykästä tyttöystävän kaipaavat ja yhä epätoivoisemmaksi käyvät ääniviestit.

Elokuvasta rakentuu vähitellen kamaritragedia. Anna ja Jeanne tutustuvat vähitellen toisiinsa. Vanhemman naisen ja nuoren kaunottaren dialogi on hillittyä ja hallittua, molempien näyttelijätyö verratonta. Kuinka paljon silmäykset, intensiivinen läsnäolo ja hiljaisuus voivat puhuakaan. Juliette Binochen kasvoilla välähtävät elokuvan aikana surun kaikki tasot. Binoche on ehdottomasti eurooppalaisen elokuvan näyttelijävalioita.

Palaa luokseni vielä –leffa synnyttää todennäköisesti uuden  tuikkivan tähden eurooppalaisen elokuvan tähtikartalle. Niin raikas, niin osaava, niin lumoava on Lou de Laâge roolissaan Giuseppen tyttöystävänä. Hänen yhteispelinsä Binochen kanssa on läpi elokuvan saumatonta.

Vaikuttavinta työtä elokuvassa tekee pääkuvaaja Francesco Di Giacomo. Jokaisen otoksen kuvakulmat ovat harkittuja. Sisilialaisen maiseman kauneuden rinnalla kisaavat pimentyneen kartanon kolkkous ja roolihenkilöiden sisimpien ajatusten avaaminen kuvakielelle. Hellittämättömältä vaikuttava epätoivo voi hetkeksi kääntyä helpotuksen hetkiksi. Kuvaus ansaitsee kouluarvosanakseen kympin.

Elokuvalla on toki puutteensakin. Käsikirjoitukseen olisi vaadittu enemmän sisältöä. Annan itsepintainen vaikeneminen poikansa kohtalosta tuntuu kummalliselta ja vie liikaa huomiota elokuvassa. Ehkei katsojakaan pysty täysin samastumaan sureviin naisiin. Kaipa yhden ihmisen kuoleman olisi pitänyt kirpaista vielä kipeämmin.

Elokuvan traileri: