Lohduttoman lähiön luuserit****

                                  Vimmainen Takku (Mimosa Willamo) tuottaa murheita

                                   yh-äidilleen Essille (Armi Toivanen).

Suomalaisten pakkautuminen pääkaupunkiseudulle ja sen lukuisiin lähiöihin on synnyttänyt viime vuosina lähiöelokuvien sarjan. Visuaalisesti ja taiteellisesti viime vuosien upein on Pirjo Honkasalon Betoniyö (2013), joka palkittiin alkuvuodesta kuudella Jussi-patsaalla. Lähiöelämän lohduttomuutta ja nuoren miehen halua irrottautua elinympäristöstään valaisi taitavasti Akseli Tuomivaaran Korso (2014), joka on tämän vuoden parhaita elokuvia.

Antti Heikki Pesosen ensimmäinen pitkä elokuva Päin seinää (2014) jatkaa lähiöleffojen sarjaa, johon ohjaaja porautui jo lyhytelokuvassaan Korsoteoria (2012). Esikoispitkä on lyhytelokuvan tapaan mustan huumorin ja katkeransuloisten ihmiskohtaloiden sävyttämä. Molempien elokuvien päätähtenä loistaa Armi Toivanen. Korsoteoriassa Toivanen piirsi henkilökuvan varastotyöntekijä Ellistä ja hänen unelmistaan. Päin seinää –leffassa Toivanen on vakuuttava huoltoaseman tarjoilija Essinä, jonka elämää varjostaa huoli väkivaltaisesta ja sopeutumattomasta Takku-tyttärestään (Mimosa Willamo).

Elokuvan tapahtumapaikka on ankea, betoninen ja virikkeetön vantaalainen suurlähiö lukuisine sosiaalisine ongelmineen. Filmin kannalta on sama, onko kyseessä Korso, Hakunila vai Koivukylä.  Elokuvassa määritellään miljöö lyhyesti: ”Tämä on Itä-Vantaan maaginen valtakunta, jossa haaveet eivät toteudu”. Silti elokuvan ihmiset elättävät pieniä unelmia, vaikka rahattomuus, rauhattomuus ja rakkaudettomuus tuntuvat ajoittain musertavalta.

Yksinhuoltajaäiti Essi on saanut tyttärensä nuorena. Lapsen isästä ei ole tietoa, ei sen puoleen omasta faijastakaan. Yksitoikkoinen duuni, ikivanha autonrämä ja aggressiivinen tytär, josta Essi silti välittää, tuovat nuorelle naiselle harmaita hiuksia. Takulla on piikit pystyssä joka suuntaan. Takana on lukuisia koulusta erottamisia väkivaltaisen käyttäytymisen takia. Huostaanotto on äidin ja tyttären yhteinen pelko. Takku janoaa rahaa ja rakkautta. Uudessa yläkoulussaan hän tutustuu Mikaan (sympaattinen Konsta Väliheikki), jonka kanssa syntyy aito ystävyyssuhde.

Essin nuoruudenhairahdus Lasse (Eero Ritala) toimii Takun koulussa opettajana. Lipevä, itsekäs ja välinpitämätön Lasse on tukkanuottasilla sekä Takun että Essin kanssa. Pilveä diilaava ja pössyttelevä Lasse on elokuvan epäuskottavin henkilöhahmo, mutta Eero Ritalan läsnäolo ja rooli todellisena mulkero-opettajana ovat elokuvan kannalta tärkeitä. Lassen vaatimus Takulle määrättävästä valvojasta marssittaa valkokankaalle juopporetkun autonkorjaaja Saken (Kai Lehtinen), jonka kainaloon läheisyydenkipeä Takkukin voi käpertyä. Essille kyseessä on hänen mahdollinen isäukkonsa.

Pesosen elokuvassa henkilöiden suhteet rakentuvat pitkälti Takun kautta. Tyttö haluaa irtautua ja paeta todellisuutta. Leffan aikuisten nykyhetkeä raskauttavat puolestaan menneisyyden virhevalinnat. Selviytyminen arjessa on edellyttänyt kuoren rakentamista, persoonan panssaroimista kipeitä iskuja vastaan. Pessimistisiä aforismeja viljelevä Essi toteaakin ongelmiensa olevan niin isoja, etteivät ”ne parane kädestä pitämällä”. Pettymykset purkautuvat roolihenkilöillä pahoina puheina, mutta myös lyönteinä ja läpsimisenä.

Kaikki ei silti ole elokuvassa päin seinää. Ohjaaja Pesosen elokuva on ehyt ja tasapainoinen – ja rujoudestaan huolimatta ajoittain todella hauska. Dialogi on kekseliästä ja katu-uskottavaa. Päähenkilöiden näyttelijätyö on verratonta. Toivanen on paljon enemmän kuin Putous-tähti. Kai Lehtinen tulkitsee lähiöjuomari Saken aivan yhtä hyvin kuin kainuulaisen korpifilosofi Konsta Pylkkäsen Kari Väänäsen Havukka-ahon ajattelijassa (2010). Elokuvan todellinen löytö on kuitenkin Mimosa Willamo, joka elää roolissaan Takun vimmaisuuden, mutta myös nuoruuden kivut ja herkkyyden.

Päin seinää –elokuva kantaa loppuun saakka. Filmi on visuaalisesti pohdittu kokonaisuus. Erityismaininnan ansaitsee myös omaperäinen soundtrack, jonka kirjo ulottuu Scootersista Leevi and the Leavingsiin.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Taistojen tieltä koti-Kontuun ***

                         Azog johtaa örkkiarmeijansa Hobitti-sarjan ratkaisutaisteluun

Uusiseelantilainen ohjaaja Peter Jackson on käyttänyt 17 vuotta elämästään kuvittaakseen kirjailija J.R.R. Tolkienin fantasiamaailman. 2000-luvun alkuvuosien Taru sormusten herrasta –trilogia jäi elokuvahistoriaan huikeana suurmenestyksenä niin visuaalisuuden, elokuvakerronnan, modernin teknologian soveltamisen kuin kaupallisen menestyksensäkin perusteella. Tolkienin pääteosta edeltäneen Hobitin Jackson päätti myös jakaa kolmeen osaan. Y-Kinon ensi-iltaan tullut Hobitti – viiden armeijan taistelu (2014) jättää jäähyväiset Keski-Maalle ja sen fantasiaolennoille.

Hobitti-trilogiasta tuli elokuvahistorian kallein tuotanto, sillä se tuli maksamaan noin 450 miljoonaa euroa. Tolkienin ystäville Hobitti-sarja on avannut uusia näkökulmia fantasiamaailmaan, tarjonnut jännittäviä ja visuaalisesti näyttäviä elämyksiä sekä tutustuttanut melkoiseen määrään tähtinäyttelijöitä. Yhden lastenkirjan jakaminen kolmeksi elokuvaksi ei kuitenkaan ollut onnistunut ratkaisu.

Elokuvasarjan avanneessa Odottamattomassa matkassa (2012) oli paljon tyhjäkäyntiä. Smaugin autioittama maa (2013) oli elokuvakerronnallisesti huomattavasti jäntevämpi ja jännittävämpi. Päätösosa Viiden armeijan taistelu on pituudeltaan hyvä, toiminnallinen tietokoneluomus, mutta hobittisankari Bilbo Reppulin (Martin Freeman) ja hänen kääpiöystävänsä sivurooliin jättävä.

Uutuusleffa alkaa räväkästi. Jousimies Bard (Luke Evans) yrittää pelastaa Esgarothin eli Järvikaupungin tulta syöksevän lohikäärme Smaugin hyökkäyksiltä. Kaupungin asukkaat pakenevat kohti Yksinäistä vuorta Ereboria, jonne Bilbo ja hänen 13 kääpiöystäväänsä ennättivät jo edellisessä osassa.

Yksinäisen vuoren valtaiset rikkaudet houkuttelevat Keski-Maan kansoja puoleensa kuin hunaja kärpäsiä. Thorin Tammikilven (Richard Armitage) johtamat kääpiöt joutuvat pian kamppailemaan kulta-aarteesta Järvikaupungin asukkaiden ja heidän suojakseen tulleiden haltioiden kanssa. Kohti Ereboria kiitävät örkkipäällikkö Azogin (Manu Bennett) ja hänen poikansa Bolgin (Lawrence Makoare) johtamat örkkiarmeijat.

Hobittisarjan päätösosassa viisi armeijaa ottaa mittaa toisistaan. Jackson marssittaa pääosin tietokoneella luodut armeijansa ratkaisutaisteluun, johon leffan nimi viittaa. Katsoja imaistaan mukaan yli 45 minuuttiseen intensiiviseen taisteluun, joka vyöryy hallitsemattomana paikalta toiselle mahtipontisissa digitehosteissa. Kerronta imee ja mäiske on melkoista.

Elokuvan keskiöön nousee kääpiöseurueen johtaja Thorin Tammikilpi, jonka lankeaa Smaugin kulta-aarteen pauloihin. Thorinin kullanhimo on yhtä kyltymätöntä kuin kreikkalaisen mytologian kuningas Midaksella tai 1500-luvun espanjalaisilla konkistadoreilla. Elokuvan kliimaksi koetaan jäällä, jossa Thorin ottaa rajusti mittaa vainoojastaan Azogista.

Hobitti Bilbo Reppuli jää kääpiöseurueen kanssa sivuraiteille filmissä, vaikka Tolkienin alkuperäisteos rakentuukin hänen varaansa. Martin Freemanin luonteva, koskettava ja koominen hobittihahmo rakentaa silti yhteyden kolmen elokuvan välille. Päätösosassa vahvasti esille nousevat myös Ian McKellen Gandalfina ja oikullista metsänhaltiain johtajaa Thranduilia esittävä Lee Pace. Filmin yksi kohokohta on velhojen ja haltiain muodostaman Valkoisen neuvoston ja Synkmetsän noidan välienselvittely.

Viiden armeijan taistelu on taattua Peter Jacksonia: toiminnallista, visuaalista, komeaa ja kallista nykyelokuvaa. Osa lyhyeksi leikatun päätösosan irrallisista juonenpätkistä sidotaan todennäköisesti yhteen vasta ohjaajan erikoisversioissa vuoden kuluttua. Jacksonin kuusi fantasiaelokuvaa muodostavat niin vankan elokuvallisen Tolkien-tulkinnan, että niiden vaikutus kestää vuosikymmeniä eteenpäin. Aikamoinen satusetä.

Elokuvan trailerin löydät tästä.