Kylmän sodan paluu valkokankaalle**½

                                Denzel Washington on elokuvan viileä sankari Robert McCall.
                             
Y-Kinon ensi-iltaan tullut The Equalizer – oikeuden puolustaja (2014) on toinen ohjaaja Antoine Fuquan ja näyttelijä Denzel Washingtonin yhteistuotanto. Mustien elokuvatekijöiden edellinen leffa Training Day (2001), joka oli laadukas poliisidraama, toi Washingtonille parhaan miespääosan Oscar-palkinnon.

Oikeuden puolustaja ei yllä Training Dayn tasolle, mutta on silti katsottava. Denzel Washington esittää elokuvassa entistä salaisten operaatioiden huippukommando Robert McCallia, joka on vetäytynyt eläkkeelle. Aika oloneuvoksena jää kuitenkin lyhyeksi, kun McCall ystävystyy bostonilaisessa kulmakuppilassaan nuoren venäläisen prostituoidun Terin (Scorsesen Hugosta tuttu Chloë Grace Moretz) kanssa. Kun ihmiskauppaa ja muita laittomuuksia harjoittavan venäläismafian kätyrit hakkaavat tytön sairaalakuntoon, on McCall valmis ottamaan oikeuden omiin käsiinsä.

Elokuvan yksinkertainen juoni rakentuu oikeuden puolustajan ja häikäilemättömän venäläismafian välisen kamppailun pohjalle. Listittyään viisi venäläistä mafiosoa, McCall saa peräänsä ultraväkivaltaisen ammattitappaja Teddyn (Marton Csokas). Toimintaelokuvan katsoja ei tarvitse paljon mielikuvitusta ymmärtääkseen sen, että jossain vaiheessa nämä kaksi tappokonetta tapaavat toisensa varsinaisessa kuolinkamppailussa.

The Equalizer on väkivaltainen elokuva, joten 16 vuoden ikäraja on perusteltu. Leffassa hyviksiä ja erityisesti pahiksia otetaan hengiltä niin erilaisilla tavoilla, että mieleen tulevat vääjäämättä norjalaisen rikoskirjailija Jo Nesbøn dekkarit. Sankari ja konna tekevät samanlaisia hirmutekoja. Erona on se, että McCall tekee ne hyvin viileästi, Teddy puolestaan raakalaismaisesti.

Denzel Washington näyttelee tavanomaisuutta tavoittelevaa McCallia totutun karismaattisesti. Marton Csokas on hyvä yksiulotteisena sosiopaatti Teddynä. Elokuvan naiset jäävät tässä jännityselokuvassa miesten varjoon.

Elokuvateollisuus seuraa yleensä politiikan ja talouselämän trendejä. Venäläisten ja venäläismafian nouseminen amerikkalaisuuden uhkakuvaksi kertoo vääjäämätöntä kieltään uuden kylmän sodan alkamisesta. Filmin tähtimäärä olisi kasvanut yhdellä ellei Fuqua olisi venyttänyt elokuvaa non 20 minuuttia liian pitkäksi.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Teinirakkautta laina-ajalla***

                                Gus (Ansel Elgort) ja Hazel (Shailene Woodlay) sairastavat
                                 molemmat syöpää elokuvassa Tähtiin kirjoitettu virhe.

Nuorille aikuisille suunnattu elokuva Tähtiin kirjoitettu virhe (2014) perustuu John Greenen samannimiseen amerikkalaiseen menestysromaaniin. Leffa kertoo kahden syöpää sairastavan teini-ikäisen kasvu- ja rakkaustarinan sulavasti ja todenmukaisesti. Josh Boonen ohjaustyö välttää aiheestaan huolimatta liiallisen sentimentaalisuuden ja rakentuu uskottavaksi kokonaisuudeksi taitavien nuorten näyttelijöidensä ansiosta.

Hazel Grace Lancaster (Shailene Woodlay) on 16-vuotias teinityttö, joka sairastaa kilpirauhassyöpää. Etäpesäkkeet ovat levinneet jo keuhkoihin, minkä vuoksi hän kantaa mukanaan happipulloa. Hazel viettää päivänsä uppoutuneena Viistoa valoa –romaaniin. Tyttärestään huolestunut äiti (erinomainen Laura Dern) tulkitsee tyttärensä masentuneeksi ja passittaa hänet syöpään sairastuneiden nuorten tukiryhmään.

Hazelia tukiryhmäkäynnit tuskastuttavat, mutta hän pyrkii miellyttämään vanhempiaan. Tilanne muuttuu yht’äkkiä, kun Hazel törmää komeaan ja suorapuheiseen Augustus ”Gus” Watersiin (Ansel Elgort). Tämä on jo menettänyt toisen jalkansa luustoon iskeneen osteosarkooman takia. Nuoret ihastuvat, kiintyvät ja lopulta myös kietoutuvat toisiinsa, kun molemminpuolinen tunne kasvaa rakkaudeksi.

Hazel ja Gus suhtautuvat eri tavalla elämään laina-ajalla, koska molemmat ovat kipeän tietoisia oman sairautensa etenemisestä. Teinityttö pelkää murskaavansa vanhempiensa unelmat. Hazel ymmärtää äitinsä virallisen optimismin, mutta näkee myös sen taustalla häämöttävän ahdistavan pelon. Gus on hurmuri. Hän haluaa jättää itsestään tuntemilleen ihmisille pysyvän jäljen. Molemmat ovat elokuvassa hämmästyttävän kypsiä ja kauniita, mutta silti uskottavia.

Teiniparin suhteen ja koko elokuvan kehitykselle on ratkaisevan tärkeää matka Amsterdamiin. Kanavaristeily, käynti Anne Frankin talossa ja tapaaminen Willem Dafoen esittämän omituisen kirjailijan kanssa kuljettavat nuorten tarinaa eteenpäin kohti loppunäytöstä.

Shailene Woodlay on Hazelina happiviiksiensä takana lumoava ja tarkkavaistoinen näyttelijätär. Hänessä on kauneutta, karismaa ja herkkyyttä omaan rooliinsa. Ansel Elgort Augustuksena ei kykene samaan elokuvan raskaissa kohtauksissa.

Tähtiin kirjoitettu virhe ei ole tarkoitettu vain teineille, vaan se voi puhutella yhtä lailla varttuneempaakin katsojaa. Sen näkökulma syöpään ja kuolemaan on nuorison, mutta elokuva onnistuu välttämään kaikkinaisen liioittelun vaikeasta aiheestaan huolimatta. Kokonaisuus on siten kiistämättä onnistunut.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Vastarannankiiski vierailulla****

                               Antti Litja on erinomainen puhumattomuuden ja pärjäämisen
                               kulttuuria edustavana Mielensäpahoittajana.
                               Copyright: Nordisk Film

”Älä koskaan ikinä muutu, pysy aina tuollaisena kuin nyt oot”. Tämä Egotripin vanha hitti voisi olla Dome Karukosken ohjaaman sekä Karukosken ja Tuomas Kyrön käsikirjoittaman Mielensäpahoittajan (2014) tunnuskappale, ellei se edustaisi päähenkilölle vierasta musiikinlajia ja jollei se olisi tullut tunnetuksi jo Johanna Vuoksenmaan elokuvasta Nousukausi (2003).

Mielensäpahoittaja on kirjailija Tuomas Kyrön luoma kuvitteellinen hahmo, joka asuu sysi-Suomessa jossain Päijänteen länsipuolella ja kirjoittaa lehtien yleisönosastolle valituskirjeitä maailman tapahtumista ja arkielämän asioista. Elokuva perustuu Kyrön kolmelle teokselle, joiden pohjalta Karukoski dramatisoi elokuvansa.

Episodimaisuus heijastuu väistämättä elokuvaan, joka rakentuu tarinoista. Aivan huippuunsa ei Karukoski kykene jännittämään draaman kaarta, mutta saa siitä huolimatta rakennettua elokuvasta yllättävänkin ehjän kokonaisuuden. Mielensäpahoittaja on onnistunut kotimainen elokuva, joka kirvoittaa ilmoille usein vapauttavan naurun. Leffa onnistuu huumorin keinoin tarkastelemaan kriittisesti sekä aikamme ilmiöitä että mennyttä maailmaa edustavaa päähenkilöään.

Mielensäpahoittaja (erinomainen Antti Litja) joutuu elokuvan alussa jättämään keltaisen tupansa ja hyiset peltonsa ja lähtemään Helsinkiin pehmoilevan maisteripoikansa (Iikka Forss) ja tämän dominoivan miniän (Mari Perankoski) vieraaksi. Lääkärin määräämä fysioterapiakäynti ei päähenkilölle maistu – ei myöskään elo helsinkiläisessä omakotitalossa, joka on täynnä Mielensäpahoittajalle outoa ja vastenmielistä tekniikkaa.

Mielensäpahoittajan välit sekä miniäänsä että poikaansa ovat jännittyneet ja epäluuloiset. Miniä työskentelee kansainvälisessä yrityksessä vientitehtävissä ja on ilmiselvä uraohjus. Mielensäpahoittajan pyrkimys sotkeutua venäläisten kanssa neuvoteltavaan kauppasopimukseen ärsyttää suunnattomasti teräväkielistä miniää, joka pystyy sivaltamaan sanansa säilällä niin appiukkoaan kuin aviomiestäänkin. Mari Perankosken sisäistettyä roolityötä on ilo katsella.

Litja marmattaa roolissaan myös poikansa saamattomuutta. Mies haluaa huolehtia pojastaan eikä hyväksy itsensä holhoamista. Mielensäpahoittajan mielestä poika on ulkoistanut miehen työt huoltoyhtiön hoidettavaksi – ja samalla oman miehuutensa. Poika on kasvanut äitinsä (Petra Frey) holhouksessa pehmeäksi, mutta oppinut tältä aika lailla. Mielensäpahoittaja ei ole ollut juurikaan läsnä poikansa elämässä. Hän on lähempänä miniäänsä, joka työnarkomaniassaan muistuttaa appeaan.

Mielensäpahoittaja rakentuu erilaisille vastakkainasetteluille. Päähenkilön muutosvastarinta kumpuaa osittain sukupolvien ristiriidasta. Noin 80-vuotias mielensäpahoittaja edustaa raivaajasukupolvea, jonka elämän sisältö pohjautui uutteruuteen ja ruumiilliseen työhön. Hän edustaa puhumattomuuden ja pärjäämisen kulttuuria, jolle nuoremman sukupolven pyrkimys kotitöiden tasaisempaan jakamiseen on vierasta. Hän ei toisaalta kykene näkemään miniänsä työn henkistä rasittavuutta.

Elokuva toinen perusristiriita on tuttua niin monesta muustakin filmistä: maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu. Lasipalatsien ja hulppeiden omakotitalojen asukkaat eivät ymmärrä punaisen tuvan ja perunamaan viehätystä. Monella kaupunkilaisella suhde luontoon on katkennut aivan kuten Antti Litjan esittämällä mainosmiehellä Risto Jarvan upeassa elokuvassa Jäniksen vuosi (1977). Karukoski osaa rakentaa Jarvan menestysfilmiin hienon sillan uutuuselokuvassaan.

Katsoja löytää vastakkainasetteluja varmasti muualtakin. Mielensäpahoittaja on hauska, dialogiltaan hersyvän humoristinen ja runsaasti tilannekomiikkaa sisältyvä elokuva. Siitä löytyy kuitenkin myös liikuttava ja surumielinen pohjavire, jota islantilaisen Hilmar Örn Hilmarssonin mollivoittoinen musiikki tukee.

Itse pohdin muutoksen vääjäämättömyyttä ja vanhusten kykyä selviytyä alati kiihtyvässä teknisessä murroksessa. Myös katkeava luontosuhde, muistisairauksien lisääntyminen, jakautuva yhteiskunta, ylisuojelevuus ja miehen oikeus olla mies nousevat huumorin keinoin hienosti esille.

Mielensäpahoittajan suurin ansio on siinä, että se kohottaa vanhaan kartesiolaiseen tapaan keskiöön ajattelun tärkeyden. Ihminen on maan kahleissa, mutta hänen hengellään ja ajatuksillaan on siivet – ja vain taivas rajana.

Elokuvan trailerin löydät tästä.