sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Hiljaisuus pysäyttää katsojan ja kirvoittaa kyyneleet

                              Eino (Joonas Saartamo) ja Jaana (Terhi Suorlahti)
                                    raskaassa työssään kaatuneiden evakuontikeskuksessa.


Sotaelokuva on suomalaiselle elokuvayleisölle rakas genre. Elokuvalaji vilisee suomalaisia huippuelokuvia Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta (1955) Pekka Parikan Talvisotaan (1989) ja Olli Saarelan Rukajärven tiestä (1999) Åke Lindmanin Tali-Ihantalaan (2006).

Sakari Kirjavaisen ohjaama Hiljaisuus (2011) poikkeaa perinteisten sotaelokuvien kaavasta. Rintamataisteluiden sijasta huomio kiinnittyy eturintaman takana sijaitsevaan kaatuneiden evakuontikeskukseen, jonne surmansa saaneet sotilaat tuodaan ja jossa heidät siistitään ennen viimeistä matkaa kotitanhuville. Keskuksessa työskentelee neljä miestä ja kolme naista, pääosin sotilaita ja lottia.

Elokuva ajoittuu historiallisesti jatkosodan viimeiseen kevääseen 1944. Päähenkilönä toimii hidasjärkinen, mutta syvästi inhimillinen Eino (Joonas Saartamo). Hänen rankkana tehtävänään on hakea kaatuneet etulinjasta. Keskusta johtava pastori Hiltunen (Kari Hakala) ei paljon Einosta perusta.

Einon kanssa keskukseen saapuu uutena miehenä Antti (Lauri Tilkanen), jonka komeus ja supliikki olemus saavat pian lottien Siirin (Joanna Haartti) ja Jaanan (Terhi Suorlahti) sydämet läpättämään.  Yhteisön muut jäsenet ovat kuolleiden kanssa jutusteleva Korpikangas (loistava Ilkka Heiskanen) ja ruumiita ammattitaitoisesti käsittelevä kuppari-Miina (Sinikka Mokkila).

Einon elämää ohjaa Antin isälle annettu lupaus pitää nuori sotilas erossa vaikeuksista − ja etenkin hengissä. Iloluonteinen Antti keskittyy lottien hurmaamiseen ja kiellettyyn rajakaupankäyntiin Siirin kanssa. Näin asemasodan aikaakin voidaan tarkistella hieman uudessa valossa.

Hiljaisuuden keskeinen teema on kuolevaisuus ja kuoleman läheisyys. Evakuontikeskus on kuin sota pienoiskoossa. Taistelun kumu kantautuu keskukseen, sota lepää raskaana yhteisön yllä. Pieni miljöö, niukka esineistö ja aidontuntuiset ihmiset rakentavat uskottavan ajankuvan. Elokuva on koskettava ja saa monen silmät väkisinkin kostumaan.

Sotaelokuvaan tuovat dynamiikkaa ei-kenenkään maalle tehdyt ruumiinhakuretket. Huomio kiinnittyy myös äänimaailmaan ja laadukkaaseen kuvaukseen, joka on Petri Rossin käsialaa. Historiasta vähemmän tietäville lienee uutinen se, että Suomi oli ainoa maa toisessa maailmansodassa, joka toi kaatuneet sotilaansa kotiin haudattaviksi. Se selittää sankarihautausmaiden paljouden.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti