Piraattielokuva paahteisessa autiomaassa

 

The Lone Rangerin sankaripari Tonto (Johnny Depp) ja

Yksinäinen ratsastaja John Reid (Armie Hammer).

-->

Y-Kinon ensi-iltaan tullut The Lone Ranger (2013) kuuluu Yhdysvalloissa populaarikulttuurin tunnettuihin sankaritarinoihin, mutta on jäänyt Suomessa varsin vähäiselle huomiolle. Entisen Teksas Rangerin ja hänen intiaaniystävänsä Tonton seikkailuista kertova radiokuunnelma syntyi jo 1930-luvulla ja sai visuaalisen muotonsa 1950-luvun televisiosarjassa. Nyt Walt Disney Pictures on tehnyt villin lännen sankarista ensimmäisen elokuvan yli 30 vuoteen.

Elokuvayhtiö pyrkii Lone Rangerissa toistamaan supersuositun Pirates of The Caribbean –sarjan menestyksen. Filmin ohjaajaksi kiinnitettiin kolme ensimmäistä merirosvoseikkailua tehnyt Gore Verbinski, tuottajaksi Jerry Bruckheimer ja päätähdeksi mm. Jack Sparrow’na loistanut Johnny Depp. Elokuvan budjetti nousi 250 miljoonaan dollariin.

Rahalla saatiin elokuvana liian pitkä toimintaseikkailu, joka on kuvattu Utahin ja Arizonan rajalla sijaitsevan Monument Valleyn henkeäsalpaavissa maisemissa. Alue on tullut erityisen tutuksi lännenelokuvien ohjaajatähden John Fordin ansiosta. Elokuva ajoittuu 1860-luvun loppuun, jolloin Yhdysvallat sidotaan yhtenäiseksi talousalueeksi mantereen poikki rakennettavan rautatien avulla.

Elokuva on kertomus oikeuden ritarin The Lone Rangerin (suomennettu Yksinäiseksi ratsastajaksi) taistelusta ahneita rautatieparoneita sekä murhatöitä tekevää rosvokoplaa vastaan.  Yksinäistä ratsastaja John Reidia (Armie Hammer) auttaa tässä filosofoiva intiaani Tonto (Johnny Depp), jonka roolihahmo muistuttaa huomattavasti omituista merirosvoa Jack Sparrow’ta. Tonto seuraa naamiota kantavaa ja alituisesti vaikeuksiin ajautuvaa ex-rangeria kuin Sancho Panza surullisen hahmon ritari Don Quijotea. Tosin Tonto ei ole erityisen uskollinen - vaan etupäässä pilkallinen - kumppanilleen.

Tonton ja Yksinäisen ratsastajan keskinäisestä sanailusta syntyy pääosa elokuvan huumorista. Ongelmallista on kuitenkin se, että Johnny Deppin Tonto jättää väkisinkin varjoonsa päätähdeksi tarkoitetun Hammerin, jota voi kuvata etupäässä nahjusmaiseksi. Intiaanin hahmoa korostaa muuntautumiskykyisen Deppin taitojen ohella kerrontatekniikka. Filmin alussa vanha Tonto kertoo villin lännen museossa hurjia tarinoita Yksinäiseksi ratsastajaksi pukeutuneelle nuorelle pojalle. Takaumarakenteen vuoksi elokuvaan on voitu sijoittaa hurja määrä toimintakohtauksia, joka tekee filmistä sekavan.

Verbinskin ansioksi voidaan laskea toimintakohtausten visuaalinen näyttävyys ja massiivisuus. Lopun junakohtaukset ovat hienoa katsottavaa. Katsojan mykistää viimeistään kohtaus, jossa Lone Ranger nelistää valkoisella Hopea-hevosellaan pitkin junanvaunujen kattoja Rossinin Wilhelm Tell –oopperan finaalin soidessa taustalla. Upeaa!

The Lone Rangerin sivuosanäyttelijöistä kiinnittyy huomio erityisesti verevän Helena Bonham Carterin rooliin ilotalon ronskina emäntänä ja William Fichtnerin viileään suoritukseen hirviömäisenä Butch Cavendishinä. Filmin ikäraja K12 ei ole ainakaan liian matala.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Lumikin ja äitipuolen kaksintaisto

                                    Lumikki (Judy Collins) ja 7 rosvoilevaa kääpiötä.

Intialaissyntyinen elokuvaohjaaja Tarsem Singh tunnetaan erittäin näyttävien elokuvien luojana. Hän on uutuusleffassaan Kerro, kerro kuvastin (2012) tarttunut Grimmin veljesten satuun ja Disneyn animaatioelokuvien suursuosikki Lumikkiin. Tuloksena on puvustukseltaan ja lavastukseltaan hieno koko perheen elokuva, jonka komedialliset ja sisällölliset ainekset jäävät kuitenkin varsin vähäisiksi.

Singhin Lumikissa juonikuviot on laitettu osittain uusiksi. Sankarittaren ilkeä äitipuoli, kuningatar (Julia Roberts), palvoo rapistuvaa kauneuttaan, käyttää hoviväkeään pelinappuloina ja poistaa Lumikin kuningasisän (Sean Bean) häikäilemättömästi päiväjärjestyksestään. Uljas prinssi (Armie Hammer) ei karauta kuninkaanlinnaan uljaalla ratsullaan, vaan koikkelehtii kuningattaren vastaanotolle lähes kalsareillaan ja rintalihakset väristen. Seitsemän kääpiötä eivät heiluta hakkujaan timanttien toivossa, vaan hankkivat elantonsa maantierosvoina. Peilin kautta kuningatar kulkee järvisaarelleen, jossa hänen kuvastimensa odottaa malttamattomasti ikävien totuuksien laukomista.

Kaunis Lumikki (Judy ”Philintytär” Collins) on sentään lähes ennallaan, vaikka oppiikin elokuvan edetessä puolustamaan itseään ja miekkailemaan miesten tavoin. Hänen ihonsa on valkea kuin lumi, mansikkahuulensa punaiset kuin veri ja hiuksensa mustat kuin eebenpuu.

Elokuvan katalana ja rahanahneena hääräävä kuningatar pyrkii pääsemään nuoresta neidosta eroon samalla keveydellä kuin entisestä ukostaan. Samalla on tarkoitus kaapata puumanaisen pontevuudella nuorikon hyväuskoinen sulho.

Kuningattaren tietämättä lipevä Brighton-lakeija (Nathan Lane) ei surmaakaan Lumikkia saamiensa ohjeiden mukaisesti, vaan ajaa tytön metsään pelätyn pedon kynsiin. Lakeijan pussissa ei ole Lumikin sydäntä vaan käristemakkaroita. Raivostunut kuningatar muuttaa Brightonin torakaksi ja palaa lempipuuhansa eli tavallisen rahvaan entistä ankarampaan verottamiseen. Kuningatarkunnan rahakirstussa pohja kuultaa läpi kuin nyky-Kreikassa konsanaan.

Kerro, kerro kuvastin ansaitsee tunnustuksen upeasta puvustostaan. Digitaaliset tehosteet ovat paikoitellen taitavasti tehtyjä. Kohtausten irrallisuus näkyy paikoitellen kerronnassa eivätkä kaikki vitsit naurata. Kunnon ripaus anarkismia olisi ollut paikallaan.

Näyttelijöistä Julia Roberts on erinomainen ja jättää selvästi varjoonsa Judy Collinsin, joka on herttainen ja hyväsydäminen alusta lopputeksteihin saakka.