Veret seisauttava jengileffa****

                                  Rikollisjengi kovistelee sääntöjä rikkonutta Sergeitä.

Ukrainalaisen Miroslav Slaboshpitskyn esikoiselokuva The Tribe – Heimo (2014) on outo, synkkä ja poikkeuksellisen vaikuttava elokuva. Se sijoittuu ränsistyvään kuurojen sisäoppilaitokseen Kiovassa Ukrainassa. Elokuva on tiettävästi maailman ensimmäinen täysin viittomakielinen ja lähes mykkä elokuva. Kaikki näyttelijät ovat todellisuudessakin kuuroja.

Elokuva voitti viime vuonna Cannesissa kriitikkojen palkinnon. Alkuun viittomien seuraaminen vie katsojaa, mutta hyvin pian niihin tottuu. Filmin lähes inhorealistinen todellisuus imaisee katsojan mukaansa. Jos Aki Kaurismäen elokuvien ulkoiset puitteet ovat monesti ankeat, vie Heimo-elokuva vielä monta kertaa karuimpiin ukrainalaisiin elinympäristöihin.

Elokuvan päähenkilö on kuurojen kouluun saapuva uusi poikaoppilas Sergei (Grigorij Fesenko). Tulokas saa vastaansa välittömästi sisäoppilaitoksen todellisuuden: sen oppilaat ovat suistuneet rikollisuuteen ja pari tyttöä prostituutioon. Kovanyrkkinen Sergei lunastaa pian paikkansa rikollisjengissä ja päätyy kahden teinitytön parittajaksi. Tytöt tapaavat asiakkaitaan laitakaupungin rekkaparkissa.

Sisäoppilaitoksen opettajat eivät nuorisorikollisista välitä tai ovat jopa sotkeutuneet hämäräbisneksiin. Nuorten poikien maailmassa vallitsee mafiameininki ja tiukka arvojärjestys aivan kuin alkukantaisessa soturiheimossa. He mukiloivat kanssaihmisiään, kiristävät opiskelijatovereitaan, varastavat tilaisuuden tullen, kännäävät ja ovat valmiina vakavampiinkin rikoksiin.

Tummasävyistä elokuvaa pehmentää Sergein ja Annan (Yana Novikova) välille kehittyvä rakkaustarina. Ihmiskaupan uhriksi päätynyt Anna löytää pojasta lämpöä ja läheisyyttä. Samalla nuoret tulevat rikkoneeksi rikollisjengin sääntöjä, joka johtaa traagisiin tapahtumiin.

Erinomaisen kuvaajan Valentin Vasnajovitshin kamera tallentaa brutaalin, synkän ja väkivallan uhkaa tihkuvan todellisuuden fantastisesti. Kameramies ja ohjaaja kertovat Stalinkan lähiöön sijoitetun väkevän tarinan yhtäjaksoisilla ja hämmästyttävän pitkillä otoksilla. Silti elokuva on hienosti rytmitetty, ja vähäiseltä äänimaailmaltaan kiehtova.

Leffa on Suomessa ikärajaltaan K-16. Olen kuitenkin ehdottomasti sitä mieltä, että oikeampi ikäraja olisi K-18. Elokuvassa on toki yksittäisiä voimakkaita seksi- ja väkivaltakohtauksia. Ikärajaa perustelee elokuvan rankin kohtaus: tuskallinen sikiönlähdetys, joka on kuvattu yhtenä pitkänä ja kuvottavana otoksena. Se nosti itselläni kylmän hien pintaan, ja pisti pohtimaan abortin järkevyyttä ehkäisykeinona Ukrainan ja Venäjän kaltaisissa Itä-Euroopan maissa.

The Tribe on vaativa elokuva katsojalle, mutta myös erinomaisen mieleenpainuva. Sen vaikutus on pysyvämpi kuin tusinalla hollywoodhötöllä tai keskinkertaisella kotimaisella kuvalla. Kyseessä on siten oman sarjansa lohduton mestariteos.

Elokuvan traileri:

Todellinen tuhkimotarina***½

                            Downton Abbeyn lady Rose (Lily James) on leffan Tuhkimo.

Hollywoodissa on nyt muotia tehdä aiemmista menestysanimaatioista uusia ihmisnäyttelijöin tähditettyjä elokuvia. Tim Burtonin Liisa Ihmemaassa (2010) ja prinsessa Ruususen tarinaa muokkaava Maleficent -Pahatar (2014) aloittivat trendin. Nyt on vuorossa Kenneth Branaghin ohjaama Cinderella – Tuhkimon tarina (2015). Tarjolla on vanha perinteikäs satu upeissa kuorissa tarjoiltuna.

Tuhkimon tarina lienee useimmille pääpiirteissään tuttu. Elokuvan Ella (Lily James) menettää nuorena äitinsä (Hayley Atwell). Hänen maalaisaatelistoon kuuluva isänsä (Ben Chaplin) menee uusiin naimisiin Lady Tremainen (Cate Blanchett) kanssa, ja Ella saa naimakaupan päälle sisarpuolet Anastasian (Holliday Grainger) ja Drizellan (Sophie McShera).

Isän kuolema johtaa Ellan vaikeuksiin uusperheessä. Vaikka hän pyrkiikin olemaan äidilleen antamansa lupauksen mukaan urhea ja lempeä, hyväsydäminen tyttö joutuu passaamaan ilkeää äitipuoltaan ja sietämättömiä sisarpuoliaan päivästä toiseen palvelijana. Oma huone vaihtuu viileään ja pölyiseen vinttiin, yhteiset ruokahetket yksinäiseen ateriointiin, yhteydet ulkomaailmaan viisaiden hiirien kanssa seurusteluun. Tuhkan tahrima tyttö saa kaupan päälle Tuhkimon kutsumanimen.

Eräänä päivänä Ella ratsastaa lähimetsässä, kun hän törmää metsästysretkellä Kit-nimiseen nuoreen mieheen (Richard Madden), joka sanoo asuvansa kuninkaanlinnassa. Nuoret noteeraavat toisensa. Valtakunnan jatkuvuus edellyttää puolison löytämistä Kitille, joka todellisuudessa on prinssi. Tämän vuoksi järjestetään suuret tanssiaiset koko valtakunnan neidoille. Äitipuoli ei kuitenkaan halua Tuhkimon osallistuvan juhlaan.

Tytön avuksi tulee koominen haltijakummi (Helena Bonham Carter), joka loihtii kurpitsasta kultaiset kiesit, sisiliskosta lakeijat, hanhesta ajurin ja hiiristä hevosten. Taikasauvan heilautus muuttaa äidin mekon upeaksi siniseksi juhlapuvuksi ja linttaan astutut avokkaat ainutlaatuisiksi lasikengiksi. Tanssiaisissa syrjään sysätty sulotar on juhlien kiintopiste, kruunaamaton kuningatar – ja prinssi on mennyttä miestä. Kun taika murtuu keskiyöllä, Tuhkimo kiiruhtaa kotiinsa lasikenkänsä pudottaen.

Ennen kuin prinssin ja hänen valittunsa häitä päästään hyppimään, on lasikengän omistaja tietenkin löydettävä. Tässäkin elokuva noudattelee uskollisesti Tuhkimon tarinaa.

Satuelokuvalla on kaksi kuningatarta. Cate Blanchett on suurenmoinen julmana äitipuolena. Downton Abbeyn lady Rosena pätevöitynyt Lily James on ilmetty Tuhkimo, hyväsydäminen ja hyvin kaunis. Elokuva on roolitettu muutenkin suosittujen tv-sarjojen henkilöhahmoilla. Downton Abbeyn keittiöpiika Daisynä tutuksi tullut  Sophie McShera on nyt toinen sisarpuolista. Uljas prinssi Richard Madden tulee puolestaan Game of Thrones –sarjasta.

Tuhkimo on pienten ja hieman suurempienkin tyttöjen prinsessasatu. Kaunis kertomus sisäisesti ja ulkoisesti kauniin tytön kyvystä selättää sisarkateus ja epäoikeudenmukaisuus. Pientä särmää tuttuun satuun olisin kaivannut. Nyt dramatiikka peittyy suureksi osaksi Dante Ferrettin upeaan lavastukseen ja mestaripuvustaja Sandy Powellin värikkäisiin romanttisiin pukuluomuksiin.

Elokuvan traileri:

Todellisuuspaon korkein potenssi****

                                Paul Walker (elokuvan Brian) yhdessä huikeassa kohtauksessa.
                                Fast & Furious 7 jäi näyttelijän viimeiseksi elokuvaksi.

Tunnustan heti alkuun: toimintaleffat eivät kuulu kärkijoukkoon arvostamistani elokuvan lajeista. Kyseinen elokuvagenre tarjoaa enimmäkseen yksioikoisen mustavalkoisen maailmankuvan, rujot ja väkivaltaiset ratkaisut tarinan asettamiin ongelmiin, fysiikan lakien vastaisia trikkejä ja valtavan määrän sirpaleita, tuhoutuneita ihmiskohtaloita, räjähtäneitä rakennuksia ja kumin katkuista käryä.

Toimintaelokuvien perinteiset sankarit muistuttavat hulkien, thorien, teräsmiesten, lepakkomiesten ja hämähäkkimiesten kaltaisia voimakkaita ja kuolemattomia yksilöitä. Heillä on mahtavat muskelit ja toinen toistaan tappavammat aseet. Miljoonat miehet ympäri maailman pumppaavat tänäänkin rautaa kuntosaleilla tullakseen brucewillisten, vindieseleiden, sylvesterstalloneiden ja jackiechanien kaltaisiksi.

Actionleffat on kuorrutettu nopearytmisellä toiminnalla, raa’alla väkivallalla, kaahailulla, räjähdyksillä, erikoisefekteillä, huippunopeilla kulkuvälineillä, agentti- ja sotilasmeiningillä sekä bikinibeibeillä. Sankari ei kaadu sataankaan toisen testosteroniteuvon iskuun, vaikka jo yksikin niistä olisi kadunmiehelle kuolettava.

Y-Kinon ohjelmistoon tullut Fast & Furious 7 on saanut ohjaajakseen Justin Lin sijasta kauhuelokuvien parissa kunnostautuneen James Wanin. Tuloksena on ultravauhdikas toimintatrilleri, jossa riittää aineksia ainakin kolmeen normaaliin actionleffaan. Wan kyvyistä kertoo toiminnan ja tarinankerronnan todella onnistunut rytmitys. Elokuva etenee hurjalla vauhdilla kohti loppuhuipennusta. Tyhjiä kohtia ei elokuvassa ole.

Fast & Furious –sarja poikkeaa monista muista toimintakuvista edukseen siinä, että sen henkilöhahmoja on syvennetty ja että monen toimintasankarin taustalta löytyy aito perheyhteisö. Uutuuselokuvan naiskuva ei myöskään ole niin avoimen seksistinen ja naiivi kuin monessa muussa actionpläjäyksessä, vaikka Wanin kamera kiertääkin varikkotyttöjen kurveja elokuvan Race Wars-kisan avauksessa.

Toimintarymistelyn juoni jakautuu kahteen osaan. Ensinnäkin on kyse kostotarinasta. Palkkasoturi Dominic Torreton (Vin Diesel) kaahariryhmä on jättänyt laittomuudet sikseen kukistettuaan kansainvälisen terroristi Owen Shaw’n (Luke Evans). Terroristin isoveli Deckard Shaw (Jason Statham) janoaa kostoa ja järjestää tuhoisan pommi-iskun Torreton lähipiiriin.

Tästä alkaa noin kaksituntinen kissa ja hiiri –leikki, jossa kaahataan läpi Los Angelesin, Tokion, Kaukasus-vuoriston ja Abu Dhabin. Elokuvan juonen toinen puolisko liittyy huipputeknologiaan. Ammattitappaja Shaw’n löytäminen edellyttäisi Jumalan silmä –tietokonesirua, jonka keksineen ohjelmoija Ramsayn (Nathanie Emmanuel) hallinnasta elokuvassa kamppaillaan. Torreton tiimi saa taustatuekseen Yhdysvaltain hallituksen Mr. Nobodyn (Kurt Russel) vetämät joukot. Samasta vakoilujärjestelmän jäljille kiitää myös Jakanden (Djimon Hounsou) rosvojoukko.

Fast & Furious on hengästyttävän taitavasti tehty toimintadraama, jonka budjetti kohosi peräti 250 miljoonaan dollariin. Kustannuksia nosti osaltaan elokuvan yhden päätähden Paul Walkerin (elokuvan Brian O’Connerin) kuolema auto-onnettomuudessa vuotta ennen ensi-iltaa. Leffa valmistui osittain Walkerinkin muistoksi hänen kahden veljensä avulla.

Toimintaelokuvien historiaan Fast & Furious 7 jää varmasti. Yksi hurjimmista jaksoista on kaaharijoukon autojen pudottaminen kuljetuskoneesta Azerbaidžanissa. Romutusralli Kaukasus-vuoristossa tietokonesirun sieppaamiseksi on tehty todella hienosti.  FBI-agentti Brian O’Conner ottaa jaksossa mittaa thai-kamppailija Kietistä (Tony Jaa). Filmin uskomattomin kohtaus on kuitenkin miljoonien arvoisen kirsikanpunaisen Lykan HyperSport –auton lento läpi kolmen Etihad-tornin Abu Dhabissa.

Toimintaelokuvat on pääasiassa miesten ja teinipoikien satuja samaan tapaan kuin tytöillä on omat tuhkimotarinansa. Fast & Furious 7 on toimintaleffana miehinen iltasatu parhaimmillaan.

Elokuvan traileri:

Syväluotaus ihmisyyteen****

                                       Märt Avandi löytää pääroolissa hienon yhteyden koululaisiin.

Klaus Härön uutuuselokuva Miekkailija (2015) on hieno suomalais-virolais-saksalainen draamaelokuva. Aiempien elokuviensa tapaan Härö rakentaa Miekkailijassa vahvasti tunteisiin vetoavan, syvästi inhimillisen, ja heikomman puolelle asettuvan filmin. Pienen budjetin elokuvassa on kaikki ainekset laajaan kansainväliseen levitykseen.

Härö on suomalaisista elokuvaohjaajista kenties esteettisin, emotionaalisin ja elokuvakerronnaltaan perinteisin. Ohjaajan elokuvat ovat usein syväluotauksia ihmisyyteen ja asettuvat pienen ihmisen puolelle kamppailussa hallitsevaa järjestelmää vastaan. Esikoiselokuva Näkymätön Elina (2002) ja sotalapsista kertova Äideistä parhain (2005) osoittivat Härön taidot lasten ohjaajana ja lapsen maailman kuvaajana. Sama osaaminen löytyy myös uutuusfilmistä.

Anna Heinämaan käsikirjoittama Miekkailija on poikkileikkaus virolaisen miekkailijan Endel Nelisin (1925−1993) elämään 1950-luvun alun Virossa. Salaisen poliisin vainoama yliopiston miekkailutähti (Märt Avandi) pakenee Leningradista Viron Haapsalun pikkukaupunkiin. Hän saa viran liikunnanopettajana koulusta numero 2 ja nousee lasten suosioon urheilukerhon vetäjänä.

Endel tuo lasten maailmaan oman intohimonsa miekkailun. Moni florettiin tarttuva lapsi on neuvostomiehityksen jäljiltä orpo tai etsii Endelistä miehen mallia. Lasten luottamuksen saavuttanut miekkailija puolestaan kiintyy suojatteihinsa ja opastaa heitä tämän elitistisenä pidetyn lajin saloihin. Vallitsevaa stalinistista järjestelmää mielistelevä rehtori (Hendrik Toompere) pyrkii parhaansa mukaan kampittamaan Nelisin työtä opettajakätyrinsä (Jaak Prints) kanssa.

Komea ja karismaattinen miekkailija herättää myös naispuolisen työtoverinsa Kadrin (Ursula Ratasepp) mielenkiinnon, joka johtaa aikaa myöten romanssiin. Kadrin osuus jää kuitenkin varsin vähäiseksi elokuvassa, jossa keskiöön nousee aikuisen ja lapsen suhde, keskinäisen luottamuksen löytyminen ja sen merkitys lapsen kasvulle.

Urheilukerhon lapset asettavat miekkailunopettajansa vaikean valinnan eteen: lähteäkö heidän kanssaan Leningradiin valtakunnalliseen lasten miekkailuturnaukseen vai jäädäkö kotiin pakoilemaan Neuvostoliiton salaista poliisia, joka on taas Endelin kannoilla? Draaman kaari jännittyy, kun miekkailija etsii tähän kysymykseen omaa vastaustaan.

Miekkailija sitoo elokuvana hienosti Viron vaikean menneisyyden nykypäivän tilanteeseen. Pieni maa on koko historiansa ajan ollut suurvaltojen puristuksessa ja viimeksi erityisesti suuren itänaapurinsa uhkaama. Ilman yksilöiden rohkeutta ei Viron uutta itsenäisyyttä olisi kuitenkaan saavutettu. Elokuvassa virolaista rohkeutta ja uhmakkuutta edustaa legendaarinen näyttelijä Lembit Ufsak, joka esittää Endeliin tukeutuvan Jaan-pojan (Joonas Koff) isoisää.

Klaus Härön uutuuselokuva on visuaalisesti ja esteettisesti upea teos. Härön ja hänen kuvaajansa Tuomo Hutrin yhteistyö on yhtä komeaa ja saumatonta kuin Postia pappi Jaakobille -leffassakin (2009). On myös hienoa seurata virolaisten näyttelijöiden työtä. Erinomaisten Märt Avandin ja Lembit Ufsakin ohella mieleen piirtyvät Marta-tyttöä esittävä Liisa Koppel ja rehtoria esittävä Hendrik Toompere.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Suomalaisactionia Baijerin Alpeilla***

                                Oskari (Onni Tommila) pelastaa USA:n presidentin Mooren
                                (Samuel L. Jackson) Suomen Lapissa.

Itseoppineen ohjaaja Jalmari Helanderin ensimmäinen pitkä elokuva Rare Exports (2010) oli omaperäinen ja kansainväliseen kulttimaineeseen noussut joulupukkikuva. Käsikirjoittaja-ohjaajan suurella rahalla tehty uutuusleffa Big Game (2014) on kelpo toimintaseikkailu, vaikkei nousekaan elokuvallisilta ansioiltaan aivan Rare Exportin tasolle. Lopputuloksena on kuitenkin viihdyttävä ja lajityypin kansainväliselle tasolle nouseva elokuva.

Big Game käynnistyy kuvitellusta ja myyttisestä Suomen Lapista. Todellisuudessa Lappia edustavat Baijerin Alppien lumipeitteiset huiput. Upeissa maisemissa onkin helppo toteuttaa toimintaleffan näyttävät helikopterikohtaukset ja käsikirjoituksen trillerimäiset käänteet.

Elokuvan 13-vuotias sankari Oskari (Onni Tommila) lähetetään suorittamaan lappilaiskylänsä poikien perinteistä miehuuskoetta. Pojan on yhden päivän ja yön aikana tuotava metsästä saalis, joka todistaa hänen olevan mies ja isänsä Tapion (Jorma Tommila) kaltainen kylmähermoinen saalistaja. Kylän muiden miesten läsnäolo kasaa nuoren pojan harteille melkoiset menestyspaineet.

Oskarin samoilun keskeyttää suuren luokan terroriteko, kun terroristi Hazar (Mehmet Kurtulus) pudottaa ohjuksella alas Yhdysvaltain presidentin William Mooren (Samuel L. Jackson) G8-maiden kokoukseen menossa olleen lentokoneen. Presidentti kuitenkin pelastuu ja törmää pian Oskariin. Mitä epätavallisin parivaljakko lyöttäytyy yhteen ja pyrkii selviytymään sekä erämaan vaaroista että heitä jäljittävistä terroristeista.

Maailman mahtavimman miehen katoaminen pistää vauhtia tutkimuksiin myös Yhdysvaltain puolustusministeriössä Pentagonissa. Satelliittien kertomaa tulkitsee muiden muassa CIA-veteraani Jim Broadbent, vuoden 2002 Oscar-voittaja, joka on ollut mm. ohjaajavelhojen Steven Spielbergin ja Martin Scorsesen luottonäyttelijä. Elokuvan edetessä hallintorakennuksen uumenista paljastuu yllätys samaan aikaan kuin Navy Seal-erikoisjoukot lähestyvät presidentti Moorea.

Hieman yksi-ilmeisen Onni Tommilan yhteistyö presidenttiä näyttelevän Hollywood-tähti Samuel L. Jacksonin kanssa sujuu mainiosti. Teinipojan ja presidentin kemiat kohtaavat ja molemmat isottelevat humoristisesti rooleissaan. Presidentti on suurriistaa (big game) kaikille osapuolille. Helander hallitsee toimintaelokuvien lajityypin ja kerronta on tiivistä ja ilmavaa.

Vaikka Big Game on 8,5 miljoonan budjetillaan toistaiseksi kallein suomalaiselokuva, on sen hintalappu on silti vain viidesosa suurten amerikkalaisten toimintarymistelyjen kustannuksista. Ennen elokuvaa Y-Kinossa esitetty Fast and Furious 7:n traileri paljasti vääjäämättä Big Gamen toimintaefektien eron elokuvagenren suurelokuviin.

Actionelokuva on elokuvan lajityypeistä maskuliinisin ja Helanderin uutuuselokuva houkuttelee valkokankaan ääreen teinien ohella 1980- ja 1990-lukujen toimintasankareita ihailleet, jotka ovat varttuneet miehiksi actionleffojen satuja seuraten. Big Game antaa brucewillisien, sylvesterstalloneiden, stevenseagalien ja arnoldschwarzeneggereiden kanssa varttuneille oivan mahdollisuuden sosiaalistaa omat teinipoikansa toimintaelokuvien pariin.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Viaton kohtaa valheet****

                                Ida (Agata Trzebuchowska) tempaistaan luostarista
                                      maailmaan ja perhesalaisuuksien selvittelyyn.

Puolalaissyntyisen, mutta Englannissa asuvan Pawel Pawlikovskin mustavalkoinen draamaelokuva Ida (2014) on kerännyt lukuisia elokuvapalkintoja ja elokuvakriitikkojen suitsutusta ympäri maailman. Viimeisin tunnustus tuli hiljattain Hollywoodissa, kun elokuva palkittiin parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla.

Ida kertoo 18-vuotiaan orpotytön tarinan 1960-luvun alun puolalaiselta maaseudulta. Ida (Agata Trzebuchowska) on kasvanut luostarissa ja on valmistautumassa antamaan nunnalupauksen. Luostarin johtajattaren abbedissan vaatimuksesta hän ottaa kuitenkin yhteyttä ainoaan elossa olevaan sukulaiseensa täti Wandaan (Agata Kulesza).

Suojattua elämää viettänyt Ida järkyttyy, kun Wanda paljastaa hänelle karun totuuden: Ida on juutalainen ja hänen oikea sukunimensä on Lebenstein. Viaton tyttö tyrmistyy entistä enemmän, kun hän kuulee vanhempiensa ja veljensä tulleen murhatuiksi toisen maailmansodan melskeissä.

Tämä paljastus vie Idan ja Wandan yhteiselle matkalle Piaskiin, vanhempien kotikylään, kolhiintuneella Wartburgilla. Heidän tarkoituksenaan on selvittää se, miten tytön vanhemmat kuolivat ja minne heidät on haudattu. Kaurismäkeläisen ankeassa ja köyhässä kylässä asuu paljon ihmisiä, jotka kiertelevät ja välttelevät suoria vastauksia ja ajoittain myös valehtelevat. Idan onneksi Wandalla on kyky kysyä vaikeat kysymykset ja saada niihin myös vastaukset.

Agata Kulesza näyttelee häikäisevästi Wandaa, joka on Idalle kuin kummitäti ja paha noita samassa persoonassa. Hänen kauttaan peilautuu paljolti myös Puolan sodanjälkeinen stalinistinen historia. Wanda on entinen valtiollinen syyttäjä, joka kerskailee saavutuksillaan 50-luvun näytösoikeudenkäynneissä, joissa Puolan valtaapitävät kommunistit passittivat vankilaan poliittisia vastustajiaan.

Vuosikymmen myöhemmin Wanda kuuluu yhä poliittiseen eliittiin, mutta hänen kiihkonsa on vaihtunut kyynisyydeksi. Hän polttaa ketjussa, ryyppää raskaasti ja harrastaa yhden yön suhteita enemmän tavan kuin himon vuoksi. Hurskaaseen sisarentyttäreensä verrattuna Wanda on kuin Kotkan ruusu. Onneksi Pawlikovskin älykäs ohjaustyö välttää perinteisen madonna – huora –asetelman, sillä nainen välittää aidosti Idasta, jossa hän näkee kuolleen sisarensa.

Idaa näyttelevä Agata Trzebuchowska on suurenmoinen roolissaan. Herkkä, uskottava, kaunis – ja miten paljon hän kertookaan silmillään! Elokuvan alussa Ida on kuin tyhjä astia. Wandan kanssa hän kohtaa maailman, joka herättää hänen kiinnostuksensa. Liftaava alttosaksofonisti (Dawid Ogrodnik) tuo hänen elämäänsä soinnut, rytmin ja ymmärryksen naiseudestaan. Abbedissan piiloviesti maailman kohtaamisesta antaa Idan elämään viisautta ja auttaa häntä täyttämään astiansa lopullista ratkaisuaan varten.

Ulkoisesti Idassa tapahtuu varsin vähän, ja elokuvakerronnan rauhallisuus voi pitkästyttää nopeisiin kamera-ajoihin tottuneet nuorimmat katsojat. Ida on filmi hetkistä, havainnoista, mielialoista. Se on tilinteko henkilöidensä ja Puolan menneisyyden kanssa, kaivautuminen syyllisyyteen, katumukseen ja sovituksen mahdollisuuteen.

Kuvallisesti Ida on mestariteos. Jokainen otos, jokainen näkymä on visuaalisesti harkittu ja komeasti toteutettu. Kuvaajat Lukasz Zal ja Ryszard Lenczewski käyttävät liikkumatonta kameraa elokuvan lopun kahta viimeistä otosta lukuun ottamatta. Vaikka sommittelu joskus tuntuu liiankin harkitulta, tuloksena on poikkeuksellisen kaunista ja kuvakulmiltaan yllättävää kameratyötä. Tapa sijoittaa päähenkilöt kuvan alareunan kolmannekseen antaa vaikutelman siitä, että päähenkilöt ovat vain pienenä osana suurta draamaa.  Kompositio korostaa luostarin pylväitä, pilviä ja päähenkilöiden yllä leijuvaa surun auraa. 

Idan jättämää jälkimakua voi verrata laadukkaaseen vuosikertaviiniin: runsas, täyteläinen, elegantti ja viipyvä. Viidennen tähden saavuttaminen olisi edellyttänyt ripausta tunnetta mukaan. Katsojan voi olla vaikea samastua kahden päähenkilön elämään, koska puolalainen kulttuuri ja uskonnolliset arvot poikkeavat merkittävästi omistamme.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Täydellinen navanalitus*

                          Antti, Tuomas ja Niklas (Sami Hedberg, Jaajo Linnonmaa ja
                          Aku Hirviniemi) saapumassa luokkakokoukseen. (c) Solar Films

Taneli Mustosen ohjaama Luokkakokous (2015) on huonoin näkemäni kotimainen komedia viiteen vuoteen. Elokuva on mauton, seksistinen, liian pitkä, tarinaltaan kökkö ja roolihenkilöidensä osalta täysin yhdentekevä idioottifarssi. Luokkakokouksen ainoa myönteinen puoli on siinä, että leffalimbon pääsylipputuloilla rahoitetaan monen muun elokuvan esittäminen kasvukeskusten ulkopuolisissa elokuvateattereissa.

Luokkakokous pohjaa tanskalaiseen komediaan Klassefesten (2011), josta tuli melkoinen menestys. Myös se kolkutteli hyvän maun rajoja, mutta teki sen kuitenkin tyylillä. Valitettavasti tuotantoyhtiö Solar Filmsin tuorein tekele on hakenut lapsellisiin ja typeriin mieshahmoihinsa mallia amerikkalaisesta Kauhea kankkunen –elokuvasarjasta.

Solar Films on hakenut kaveruskomediaansa näennäisesti hauskat päätähdet, jotka suuntaavat viikonlopuksi Naantalin kylpylään yläasteelta päässeiden oppilaiden 20-vuotisluokkakokoukseen.

Kolmivitosista miehistä Niklasta (Aku Hirviniemi) on pyydetty pitämään puhe luokkakokouksessa. Tämä tuntuu aivan liian haastavalta Niklaksesta, jota arki talloo ja peräpukamat vaivaavat. Stand-up-koomikko Sami Hedbergin näyttelemä Antti jäi yksin kun Hanne- vaimo (Lotta Kaihua) otti ja lähti nuoren parisuhdeterapeutin matkaan. Antti on lapsellinen ja säälittävä hahmo kaikessa kiimaisuudessaan. Kolmikon täydentää rockkukko Tuomas (Jaajo Linnonmaa), jonka ajatteleva elin sijaitsee alapäässä.

Roisi mauttomuuskin voi toimia elokuvassa, muttei tässä. Huumoria yritetään repiä tavallistakin rasvaisemmista alapäävitseistä, kännikoheltamisesta, Niklaksen nolaamisesta, mimmien perään kuolaamisesta ja irtosuhteista. Monien kaveruskomedioiden tapaan Luokkakokous on hyvin seksistinen: nainen on olemassa vain panemista varten. Daniel Lindholmin kamera viipyilee pitkään naisten kaula-aukoissa, pepuissa ja vartalon muissa kaarissa. Elokuvan seksikohtaukset ovat mielikuvituksetonta jyystämistä, ja mieskolmikon onanointikirkuna typerryttävän tyhmää.

Aku Hirviniemen Niklaksen fyysisestä ja henkisestä kärsimyksestä rakennetaan elokuvan suurimmat vitsit. Tätä rooliaan ammattinäyttelijä tuskin haluaa juurikaan muistella CV:ssään. Sami Hedbergin hauskuus on jäänyt stand up –lavoille. Jaajo Linnonmaan repliikit ovat suurin piirtein yhtä tyhmiä kuin juontajana Radio Suomipopin Aamulypsy-ohjelmassa. Hänen Tuomaksestaan kuitenkin löytyy elokuvassa hivenen karismaa. Tuntuu myös siltä, että Tuomas on ainoa, joka kolmikosta oppii edes jotain rillutteluviikonlopustaan.

Elokuvateknisesti luokkakokous on tasapaksua työtä niin kuvaukseltaan kuin leikkaukseltaan. Taneli Mustosen sovitettu käsikirjoitus on löperö. Niinpä elokuva tuntuu puolentoista tunnin kestostaan huolimatta liian pitkältä. Filmin lopussa valkokangas täyttyy pieleen menneistä otoksista, joissa päänäyttelijät kikattavat muka hulvattomille otoksilleen. Todellisuudessa elokuvasta jää tunkkainen ja myötähäpeän täyteinen olo.

Solar Films on tuottanut Mielensäpahoittajan, Puhdistuksen, Häjyjen ja Tummien Perhosten kodin kaltaisia hyviä elokuvia. Luokkakokouksen valinta tuotantoyhtiön 20-vuotisjuhlien ensi-iltaan ei sittenkään ole outo valinta. Elokuvanteon kova työ ja todellisuus on huuhdeltu tuotantoyhtiössä pois kostein illoin ja erilaisella örveltämisellä. Omena ei siten kauas puusta putoa.

Elokuvan trailerin löydät tästä.