Kadonneen pojan jäljillä ****

                                Philomena (Judi Dench) ja Martin Sixsmith (Steve Coogan)
                               loistavat elokuvan päärooleissa.

Englantilainen ohjaaja Stephen Frears muistetaan parhaiten historiallisesta draamaelokuvastaan The Queen (2006), josta kuningatar Elisabeth II:a näytellyt Helen Mirren palkittiin parhaan naispääosan Oscarilla. Y-Kinoon 7.3. tuleva Philomena (2013) on lämminhenkinen, tositapahtumiin perustuva ja mielenkiintoinen draamaelokuva. Hyvä tarina ja erinomaiset näyttelijäsuoritukset ovat tuoneet elokuvalle peräti neljä Oscar-ehdokkuutta.

Philomena Lee (nuorena Sophie Kennedy Clark) on teini-ikäinen irlantilaistyttö, joka tulee raskaaksi ja passitetaan Roscrean nunnaluostariin synnyttämään esikoistaan 1950-luvun alussa. Luostarin pesulassa työskentelevä Philomena saa tavata Anthony-poikaansa (Tadhg Bowen) kolmivuotiaaksi, kunnes poika yhtenä päivänä kuljetetaan pois luostarista Mary-tyttösen (Saoirse Bowen) kanssa.  Nunnajärjestö on myynyt Anthonyn rikkaalle katoliselle pariskunnalle Yhdysvaltoihin rahoittaakseen omaa toimintaansa.

Philomenan mahdollisuudet etsiä kadonnutta lastaan ovat kautta vuosikymmenten rajalliset eikä niistä filmissä kerrota. Äidinrakkaus ja syyllisyydentunto saavat eläkeiän saavuttaneen Philomenan (Judi Denchin) avautumaan tyttärelleen asiasta. Tytär ottaa yhteyttä toimittaja Martin Sixsmithiin (Steve Coogan), entiseen BBC:n toimittajaan, joka on juuri saanut potkut Labour-puolueen poliittisen neuvonantajan tehtävästä. Kyyninen ja omahyväinen ateisti kiinnostuu lopulta kovia kokeneen työläisnaisen tarinasta.

Philomena ja Sixsmith alkavat selvittää kadonneen Anthony-pojan kohtaloa. Philomena joutuu kohtaamaan muistoissaan uudelleen ne traumaattiset olosuhteet, joissa hänet erotettiin pojastaan. Anthonya koskevat asiapaperit ovat tuhoutuneet tai tuhottu luostaria koetelleessa tulipalossa. Toimittaja ja eläkeläismummo jatkavat kuitenkin sitkeästi selvitystyötään, joka vie heidät lopulta Yhdysvaltoihin.

Amerikassa etsijät löytävät yllättäen sen mitä he ovat etsineetkin. Samalla paljastuvat kaikki ne vääryydet ja kaksinaismoralismi, jotka ovat liittyneet Philomenaan ja hänen teiniäitiysaikaansa. Karmeuksien vastapainona on kuitenkin Philomenan kyky anteeksiantoon, valtavaan empatiaan ja syvälliseen ihmismielen ymmärtämiseen. Se, missä Sixsmith janoaa kostoa, Philomena näkee syvälle ihmissydämeen ja ymmärtää eri ihmisten motiivien moninaisuuden.

Judi Dench on hurmaava, suorastaan häikäisevä, kaltoin kohdeltuna Philomenana. Hän kykenee välittämään niin paljon roolihenkilönsä elämästä pelkästään katseillaan, eleillään, ilmeillään ja uurteillaan. Denchin roolityö on poikkeuksellisen koskettava, hänestä huokuu lämpöä ja omanarvontuntoa. Hänen Philomenansa ei kerjää sääliä, vaan etsii totuutta. Englantilaisella 79-vuotias näyttelijättärellä on erittäin vahva kiinnitys parhaan naisnäyttelijän Oscariin ensi viikon Oscar-gaalassa.

Steve Coogan on elokuvassa tärkeässä roolissa niin journalisti Sixsmithinä kuin käsikirjoittajanakin. Hänen toimittajansa on omahyväinen ja katsoo aluksi ihmetellen tavallisen työläisnaisen viehtymystä mm. rakkausromaaneihin, ilmaisiin hotellisuklaisiin ja maksuttomiin grogeihin lentokoneessa. Sixsmithin ja Philomenan välille kehittyy kuitenkin lämmin ystävyys ja toimittaja oppii paljon elämästä Anthony-pojan tapausta selvittäessään.

Oman mausteensa elokuvaan tuo Alexandre Desplat’n kuulas musiikki, joka sopii mainiosti filmin haikeaan tunnelmaan.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Elinkautisvangista rauhantekijäksi ****

                                Idris Elba tekee vakuuttavan roolityön Nelson Mandelana.

Eteläafrikkalainen Nelson Rolihlahla Mandela (1918–2013) oli xhosa-heimon päällikön poika, asianajaja, vapaustaistelija ja elinkautisvanki, joka ponnisti maansa ensimmäiseksi mustaksi presidentiksi (1994–1999) ja Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi (1993). Miehen tarina kerrotaan ensi-iltansa Y-Kinossa saaneessa Justin Chadwickin elokuvassa Mandela – Pitkä tie vapauteen (2013). Filmin vaikuttavuudesta saa paljon kiittää loistavan brittinäyttelijä Idris Elban kykyä eläytyä Mandelan rooliin tämän eri elämänvaiheissa.

Mandela saa nuorena poikana perinnöksi isältään käsityksen, että ihmiset ovat yksin heikkoja, mutta kansana vahvoja. Tämä näkemys läpäisee elokuvan ja tulee esille monissa Mandelan elämänvaiheessa. Päätyminen asianajajan työhön heijastelee osaltaan kodin perintöä, vaikka filmi ei paljon kerrokaan Mandelan suhteesta afrikkalaisessa kulttuurissa tärkeään heimo- ja klaani-identiteettiin.

Elokuva perustuu Rolihlahlan vuonna 1995 ilmestyneeseen omaelämäkertaan, jonka perustalle William Nicholson on luonut päähenkilön olennaisiin elämänvaiheisiin keskittyvän käsikirjoituksen.

Mandelan oikeudentunto kuoriutuu esiin valkoisten poliisien mukiloitua hengiltä mustan nuorukaisen vuonna 1942 Johannesburgissa vain siksi, että tältä puuttui liikkumiseen maan sisällä oikettava passi. Tästä alkaa pitkäaikainen taistelu rotusortoa ja valkoisten ylivaltaa vastaan. Mandela tekee pitkää päivää asianajajana ja liittyy vasemmistolaisen sosialistipuolueen Afrikan kansalliskongressin ANC:n jäseneksi. Hän harrastaa amatöörinyrkkeilyä ja menee naimisiin ensimmäisen vaimonsa Evelyn Masen (Terry Pheto) kanssa. Avioliitto jää lyhytaikaiseksi Mandelan syrjähyppyjen takia, ja hän jättää perheensä.

Asianajajan yksityiselämä mullistuu, kun hän kohtaa 1957 Nomzamo Winnifred Madikizelan, tulevan vaimonsa. Pari avioituu seuraavana vuonna, ja Winnie Mandelasta tulee Nelsonille tärkeä niin vaimona kuin poliittisena tukijanakin. Naomi Harrisin (mm. Moneypenny Bond-leffa Skyfallissa) näyttelemän Winnien ja Mandelan kohtaamisissa on aitoa kemiaa, joka energisoi myös itse elokuvan.

Sharpvillen verilöyly 1960 merkitsee käännekohtaa Mandelan poliittisessa elämässä. Hän polttaa passinsa, radikalisoituu ja tukee ANC:n sotilaalliseksi siiveksi nousevaa Kansakunnan keihästä. Joukkomielenosoitusten tukahduttaminen johtaa aseellisen siiven pommi-iskuihin voimalaitoksia ja poliisiasemia vastaan. ANC:n kieltämisen jälkeen Mandela painuu maan alle ja pakenee pian ulkomaille.

Vuonna 1962 Mandela ja useita muita ANC-johtajia pidätetään. Kaksi vuotta myöhemmin heidät tuomitaan elinkautiseen vankeusrangaistukseen ja lähetetään istumaan vankeustuomiotaan pahamaineiselle Robben Islandille. Mandelaa pidetään poliittisena vankina ja vapaustaistelijana, jonka perhekin joutuu kärsimään.

Sitkeä Mandela joutuu istumaan eri vankiloissa kaikkiaan 27 vuotta ennen vapauttamistaan. Chadwickin 2,5-tuntisen elokuvan loppuosa kertoo Mandelan nousun merkittäväksi valtiomieheksi, joka ei halua kostopolitiikkaa entisiä valkoisia vallanpitäjiä vastaan. Korostaessaan rauhan ja väkivallattomuuden periaatetta Mandela tulee lähelle toista 1900-luvun suurta vaikuttajaa Mahatma Gandhia. Mandelan sovinnollisuus ei sovi radikaalia sotilaallista ratkaisua ajavalle Winnie Mandelalle, ja pari päätyykin asumus- ja lopulta avioeroon.

Elokuvan loppumetrit kertovat presidenttikauden alkamisesta. Jälkeenpäin Mandelan kautta on pidetty hyvin onnistuneena, koska hän kykeni arvovallallaan luomaan yksimielisyyttä keskenään eripuraisten poliittisten ryhmien välille.

Mandela-elokuva kunnioittaa edesmennyttä poliittista vankia ja vapaustaistelijaa, joka nousi merkittäväksi valtiomieheksi ja rauhantekijäksi. Kyse on värikkäästä kasvutarinasta, jossa on aineksia useampaankin elokuvaan. Kuva Nelson Mandelasta on ehkä siloteltu, muttei suinkaan särötön.

Chadwick on onnistunut luomaan sujuvan ja vaikuttavan elokuvan, jossa Etelä-Afrikka hehkuu hunajaisessa valossa. Rotusorron rumuus tuodaan vaikuttavasti esiin. Mandelan ansiosta vallan vaihtuminen valkoisilta mustille ei kuitenkaan johtanut valkoisen väestön sortamiseen kuten naapurimaa Zimbabwessa. Siksi historia muistaa elokuvan ensi-iltapäivänä kuollutta Nelson Mandelaa hyvällä.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Teksasin sisupussi

                                          Rodeomies Ron Woodroof (Matthew McConaughey) tekee
                                          elokuvassa Oscarin arvoisen näyttelijäsuorituksen.

Kanadalaisen elokuvaohjaajan Jean-Marc Valléen elokuva Dallas Buyers Club (2013) kertoo 1980-luvun Yhdysvalloista ja immuunikatotauti AIDSin luomasta alkuhysteriasta. Teksasilainen rodeoratsastaja Ron Woodroof (Matthew McConaughey) saa  HIV-viruksen irtosuhteesta. Lääkärin synkkä ennuste sisuunnuttaa miehen, joka käynnistää taistelun lääkeyhtiöitä ja Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto FDA:ta vastaan.

Elokuvan alkukohtaus vie heti teksasilaisen punaniska Ronin maailmaan, jota leimaa kova ja nopea nautinto. Siemaus viskiä, villi tanssi härän selässä ja pikainen hetki prostituoidun seurassa. Siinä miehen elämää pähkinänkuoressa.

Päihteiden, kokaiinin ja ilotyttöjen täyttämä kuluttava elämä joutuu kuitenkin uuteen valoon, kun sairaalan verikokeet kertovat karua kieltään: Ron kantaa HIV-virusta. Lääkärin lausunto on elokuvassa lohduton: elinaikaa on jäljellä kuukausi. Ensireaktio kuolemantuomioon on aggressio. Pian rodeomies huomaa kuitenkin tutkivansa tarkasti kirjastossa kaiken se, mitä uudesta ja tappavasta taudista on löydettävissä.

Kaverit lakoavat järkyttävästi rykivän ja riutuvan päähenkilön ympäriltä. Huippukallista AZT-lääkettä ei rahvaalle heru ilman vippaskonsteja. Elämästään taisteleva Ron matkustaa Meksikoon. AZT:n sijasta hän palaa kuitenkin Yhdysvaltoihin auto täynnä vitamiineja, sinkkiä ja vaihtoehtoisia AIDS-lääkkeitä, joille mahtava FDA ei ole antanut myyntilupaa.

Ron Woodroof keksii hienon liikeidean. Kaikki Dallas Buyersin Clubiin liittyvät HIV-positiiviset saavat ”ilmaiseksi” salakuljetettua vaihtoehtolääkettä, kun he liittyvät samannimiseen klubiin. Sairaalassa ollessaan Ron on tutustunut Rayoniin (Jared Leto) , joka on huumeita käyttävä transseksuaali. Homokammoinen rodeoratsastaja saa naismaisesta transusta hyvän kumppanin, jolla on suuri merkitys Ronin kasvulle ihmisenä, joka osaa nyt ajaa yhteiskunnan pohjasakaksi ajautuneiden hiv-positiivisten etua.

Toinen Ronia ymmärtävä henkilö on sairaalaimmunologi Eve (Jennifer Garner), jonka kanssa Ronille kehittyy lämmin ystävyyssuhde. Ystäviä tarvitaan, kun Ron ottaa yhteen FDA:n, lääkeyhtiöiden ja monenlaisten viranomaisten kanssa. Taistelu kiihtyy lähestyttäessä elokuvan loppua.

Dallas Buyers Club on erinomaisten näyttelijöiden elokuva, joista kaksi nousee tähtikartan kirkkaimmiksi. Ensinnäkin Matthew McConaughey tekee loistosuorituksen Ronina. Hän kuvaa upeasti päähenkilön aitouden, muuttumisen ja moniulotteisen persoonan roolityöllä, jolla McConaughey taistelee parhaan miesnäyttelijän Oscar-pystistä lähinnä Leonardo DiCaprion kanssa. Jared Leton narkkaritransvestiitti Rayon on aluksi naisellisuudessaan riemastuttava, mutta elokuvan edetessä Roniakin traagisempi hahmo.

Elokuvan dialogi on kovaa mutta elävää, humorististakin. Filmin ajankuva on taitavasti rakennettu. Ikävä kyllä, elokuvan fokus irtoaa loppupuolella Woodroofin persoonasta ja lässähtää amerikkalaisen elokuvalle tyypillisesti yksilön taisteluksi oikeudessa lääkeyhtiöitä ja yhteiskunnallisia epäkohtia vastaan.

****

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Piinavuodet orjuuden helvetissä

                        Orjuuteen pakotettu Platt (Chiwetel Ejiofor) korjaamassa puuvillaa.

Y-Kinossa sai viikonloppuna ensi-iltansa englantilaisen ohjaajan Steve McQueenin orjuuteen liittyvä elokuva 12 Years a Slave (2013). Se kertoo vastaansanomattomalla voimalla ihmisen orjuuttamisen karmaisevan tarinan yhden yksilön näkökulmasta. Filmin kirkas toteutus ja sen universaali sanoma nostavat McQueenin ohjaustyön jo nyt elokuvavuoden eliittiin.

Elokuva lähestyy rujoa ja rankkaa aihettaan mikrohistoriallisesta näkökulmasta. Tarina perustuu päähenkilönsä Salomon Northupin vuonna 1853 julkaisemiin muistelmiin. Northup oli New Yorkissa asuva vapaa musta mies, taitava viulisti, joka siepattiin ja myytiin vuonna 1841 orjaksi Louisianaan. Hän on edelleen yksi niistä harvoista afroamerikkalaisista, jotka pääsivät pakenemaan orjuudesta takaisin vapauteen.

Yhdysvaltain historiassa neekeriorjuus on yhä häpeätahra. Mustasta Afrikasta rahdattiin 1800-luvun puoliväliin mennessä Atlantin taakse noin 12 miljoonaa mustaa, joista puoli miljoonaa päätyi Yhdysvaltoihin.

Elokuvateollisuutta orjuus ei ole kovin paljon kiinnostanut. Tähän asti tärkeimmät orjuutta kuvanneet filmit ovat olleet D.W. Griffithin rasistinen Kansakunnan synty (1915), George Cukorin sisällissotakuvaus Tuulen viemää (1939), Steven Spielbergin orjakapinasta kertova Amistad (1997) sekä 1970-luvun television minisarja Juuret, joka innoitti monet amerikkalaiset sukututkimuksen pariin. Steve McQueenin elokuvan realismi, brutaalisuus ja vaikuttavuus nostavat elokuvan epäilemättä orjuuselokuvien taiteelliseen kärkeen.

12 Years a Slave tuo esiin Yhdysvaltain Etelävaltioiden puuvillan suurviljelyyn liittyvän orjuuden taloudellisen logiikan. Musta halpatyövoima pakotetaan ahkeroimaan valkoisten plantaasinomistajien ja kartanonherrojen hyväksi puuvillapelloilla. Orjakaupasta hyötyy moni, mutta kärsijänä on aina musta, isäntänsä omaisuus, jolla ei ole ihmisarvoa.

Elokuvan päähenkilö Salomon Northup (loistava brittinäyttelijä Chiwetel Ejiofor) heitetään hetkessä valosta pimeyteen, vapaudesta kahleisiin, jotka ensin ovat rautaiset, mutta hetken kuluttua myös henkiset.

Orjan elämään kuuluvat julmat työnjohtajat, säälimättömät kartanonherrat, perheiden hajottaminen, minuuden riistäminen, seksiorjaksi alistaminen, lynkkaukset, riekaleiksi repivät ruoskaniskut, näkymättömyyden kulttuuri, mutta myös lyhyet helpotuksen hetket. Kaikesta huolimatta Plattiksi nimetty päähenkilö jaksaa uskoa vapautumiseen ja pääsyynsä perheensä pariin.

Elokuva pohtii hyvin ansiokkaasti erilaisia selviytymisstrategioita niin orjien kuin isäntienkin näkökulmasta. Orjan saama lahja tai aseman kohoaminen yhteisössä aiheuttaa aina velvoitteen. Moni kartanonherra painiskelee puolestaan velkojen, heikon satovuoden tai taloussuhdanteen aiheuttamien ongelmien parissa. Tämä johtaa toisinaan orjien myymiseen toiselle isännälle. Plattin valkoisina isäntinä ovat niin hyväntahtoinen Ford (Benedict Cumberbatch) kuin sadistinen, orjuutta Raamatulla perusteleva Edwin Epps (Michael Fassbender).

Paikoitellen 12 Years a Slave on yhtä rankkaa katsottavaa kuin Mel Gibsonin The Passion of the Christ (2004). Ruoskaniskut kirvelevät ja katsoja on vaipumassa samankaltaiseen toivottomuuteen kuin elokuvan Patsey (Lupita Nyong’o), jolta puuttuu päähenkilön sinnikkyys. Piina hellittää filmin loppumetreillä, mutta katsojalle on luvassa vielä yksi yllätys.

Vaikuttavasta tarinasta, erinomaisten näyttelijöistä ja Sean Bobbittin upeasta kameratyöstä huolimatta jään kaipaamaan elokuvassa kytkentää orjuuden laajempaan viitekehykseen. Ihmiskunnan häpeäksi orjuudenkaltaisissa olosuhteissa elää tänäänkin noin 30 miljoonaa ihmistä. He ovat lapsisotilaita, lapsityövoimaa, velkaorjia, pakkotyössä tai ihmiskaupan uhreja – ja vielä vailla vapautustaan.

****½

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Ihmissusi Etelä-Pohjanmaalla

                                Anselmi (Aleksi Holkko) ja kirkkoherra (Pauli Hanhimiemi) ovat
                                pohjalaisen independent-elokuvan keskushahmoja.

On todettava heti kärkeen: Etelä-Pohjanmaalla ja erityisesti Alavudella kuvattu indie-elokuva Anselmi – nuori ihmissusi (2014) yllättää myönteisesti. Muutamalla kymmenellä tuhannella eurolla on saatu aikaan teknisesti kelpo elokuva. Elokuvakerronnan sujuvuus hukkuu kuitenkin liian monien juonenpätkien käsittelyyn. Perinteistä kauhugenreä leffassa on vain vähän. Sitäkin enemmän kasvudraamaa ja fantasiaa.

Independent-elokuvalla tarkoitetaan pienen budjetin elokuvaa, jonka tuottaa pieni elokuvastudio. Anselmin tuottajana toimii Bottomland Productions, joka on alavutelaislähtöisten tuottaja Mikko Sukkalan ja ohjaaja Matti Pekkasen yritys. 80 minuutin elokuvaa tehtiin talkootyönä lähes kolme vuotta, ja se on nyt nähtävillä eteläpohjalaisten elokuvateattereiden ohella mm. Lahdessa, Helsingissä, Turussa ja Tampereella.

Anselmi – nuori ihmisusi liikkuu kahdella aikatasolla. 1980-luvun pohjalainen ahdasmielinen kyläyhteisö, jossa Anselmi (Aleksi Holkko) varttuu nuorukaiseksi, edustaa nykyaikaa. Anselmi elää yhdessä yksinhuoltajaisänsä Manun (Sami Palolampi) kanssa. Isän ja pojan välejä hiertää Anselmin vähitellen tapahtuma seksuaalinen herääminen ja kadonneen äidin kohtalo. Asia, joka jää Manulta pimentoon, ovat pojassa tapahtuvat voimakkaat muodonmuutokset.

Elokuvan toinen aikataso sijoittuu vuoteen 1973, jolloin Anselmi saa alkunsa. Kastajaispäivän iltana Eeva-äiti (Liisa Ruuskanen) katoaa. Synkkä perhesalaisuus keriytyy hitaasti auki Anselmin nähtäväksi elokuvan edetessä. Sinänsä siirtyminen 70-luvun tapahtumiin on ongelmallista juonen kuljetuksen kannalta. Liian moni asia paljastuu katsojalle liian varhain.

Anselmin kasvutarinaan on ympätty mukaan myös täysin irralliseksi kokonaisuudeksi kaksi ihmissusitutkijaa, jotka samoilevat muusta toiminnasta täysin irrallaan ihmissusimyytin perässä. Heidän merkityksensä elokuvan kannalta paljastuu vasta filmin loppumetreillä.

Jos nuoren ihmissuden tarina ei olekaan kirkas ja juoni jouhea, voi elokuvaa kiitellä teknisestä toteutuksesta, joka ei juurikaan häviä suurten budjettien kaupallisille tuotannoille. Matti Pekkasen ja assistentti Erkki Suokonaution kuvaus on laatutyötä, vaikka näyttelijät ovat kovilla runsaiden lähikuvien käytön takia. Elokuvan äänisuunnittelu ja musiikki ovat toimivia. Indie-elokuvaksi Anselmi on lupaava, kunhan uudesta leffasta haaveilevat tekijät kiinnittävät seuraavan kerran huomiota kunnon käsikirjoituksen tekoon.

Näyttelijöistä pääroolien esittäjät onnistuvat hyvin. Aleksi Holkko piirtää hyvin herkän ja angstisen teinipojan kuvan, Manua näyttelevä Sami Palolampi kuvaa yksinhuoltajaisän hidasta hajoamista paineiden keskellä taidokkaasti. Mediapersoona Pauli Hanhiniemi näyttelee mainiosti kylän voimahahmon kirkkoherran roolin.

Harrastajanäyttelijät pärjäävät myös enimmäkseen mainiosti elokuvassa. Jenkeistä asti elokuvaan kiikutettu pornotähti Ron Jeremy on tässä elokuvassa täysin turha sivuhahmo ja mukana todennäköisesti sponsorina toimineen miestenlehden toivomuksesta.

Elokuvan kolmas tähti tulee puhtaasti siitä, että kriitikkona haluan myös indie-elokuvan elävän suurten budjettien kaupallisten tuotantojen ohella. Viime vuosien tunnettuja suomalaisia independent-leffoja ovat olleet mm. Iron Sky (2012), Käräjävuorentie (2012) ja Hulluna Saraan (2012).

Elokuvan trailerin löydät tästä.

***

Kun mies ei halua

 

Matilla (Ville Virtanen) ja Helillä (Anu Sinisalo) on elämässään

                                 muutakin säätämistä kuin kameran asetukset. 

Ohjaaja-käsikirjoittaja Samuli Valkaman Ei kiitos (2014) käsittelee herkkää aihepiiriä: ihmisen seksuaalisuutta ja miehen sukupuolista haluttomuutta. Joistain ylilyönneistään huolimatta filmi valottaa hyvin seksiin liittyviä stereotypioita ja pohtii parisuhteisiin liittyviä pulmia. Ville Virtasen ja Anu Sinisalon näyttelijäntaidoilla draamakomedia kantaa lähes maaliin asti.

Filmiä voi syystä verrata viime vuoden päättäneeseen Saara Cantellin Ainoisiin oikeisiin. Molemmat elokuvat pohtivat osin humoristisesti, osin vakavasti nykypäivän ihmissuhdeongelmia. Kummankin naispäätähti tuskailee kahden miehen loukun aiheuttamaa elämäntilannettaan. Valkaman elokuvan Heli Valkonen (Anu Sinisalo) on 46-vuotiaana kuitenkin selvästi enemmän elämää nähnyt ja kokenut kuin Cantellin kolmikymppinen Hanna Palo (Anna-Maija Tuokko).

Heli on saksan opettaja, teinitytön äiti ja Matin (Ville Virtanen) vaimo. Hän on nuorekas ja rakastava aviopuoliso, mutta seksuaalisesti täysin turhautunut. Mattia eivät intiimipuuhat tai lemmenlomat kiinnosta. Hän kokee vaimonsa lähentely-yritykset hyökkääviksi ja pakenee tilanteita kylpyhuoneeseen, imurointiin tai tietokoneen ääreen.

Matti ei täytä keskivertomieheen liitettyä kaavoittunutta käsitystä aina valmiista uroosta. Katsoja ymmärtää aviomiehen masentuneisuuden, muttei välttämättä aavista syitä siihen. Keski-ikäinen mieskatsoja tuntee helposti myötähäpeää ja ärsyyntymistä: ”Millainen nuija, kun on tuollainen muija.”

Valkokankaalla Matin ja Helin aviosuhde on väljähtynyt, kuten niin monella keski-ikäisellä pariskunnalla tosielämässäkin. Läheisyyden ja kosketuksen puute nakertaa avioparin suhdetta. Kun seksiin liittyvät toiveet ja tarpeet ovat puolisoilla yhä kauempana toisistaan, Heli päätyy vuoteeseen alle kolmikymppisen tuottajan Jarnon (Kai Vaine) kanssa, joka tihkuu testosteronia.

Jos arjen masentama Matti on kuin vanha väsynyt valakka, kohtaa Heli Jarnossa nuoren kestävän oriin. Hymy palaa Helin huulille ja hän tuntee itsensä naiseksi jälleen. Kaksi kehoa on kohdannut toisensa, mutta löytääkö pari toisensa myös tunteiden ja henkisyyden tasolla?

Filmi perustuu kirjailija-näyttelijä-käsikirjoittaja Anna-Leena Härkösen menestysromaaniin. Leffan mainio dialogi kumpuaa suoraan kirjasta. Härkönen kykenee suorasukaisuuteen sekä tabujen ja stereotypioiden romuttamiseen.

Elokuva hengittää Ville Virtasen ja Anu Sinisalon tahdissa. Virtasen Matti on hyvin hienovaraisesti näytelty rooli. Matti on herkkä, häveliäs ja vähäsanainen suomalainen mies, jolla on sauvakävelijän sielu. Hän painottaa oikeuttaan sanoa ei samalla kun suojaa genitaalialueitaan. Anu Sinisalo on sisäistänyt roolinsa modernina, aktiivisena, sympaattisena ja rakentavana naisena, joka kaipaa intohimoa elämäänsä. Sitä tuo Vaineen esittämä kypsymätön Jarno, joka jää elokuvassa seksikoneen tasolle.

Valkaman elokuvan tietyt ylilyönnit ja epäuskottavuudet liittyvät elokuvan lukuisiin rakastelukohtauksiin ja loppuratkaisuun, joka jätti ainakin minut lievän hämmennyksen valtaan. Milloinkahan Suomessa tuotetaan aidosti aistillinen elokuva? Tämänkään filmin tahtilaji ei ole tulinen tango tai sensuelli chanson, vaan jumputtava diskohumppa.

***

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Rahavallan hillittömät orgiat

                           Leonardo DiCaprio on vakuuttava rahanahneena meklarina.

Amerikkalaisohjaajien ehdottomaan aatelistoon kuuluva Martin Scorsese on tehnyt viidennen elokuvansa luottonäyttelijänsä Leonardo DiCaprion kanssa. Wall Streetin susi (The Wolf of Wall Street, 2013) on pureva kuvaus 1980- ja 1990-luvun amerikkalaisen kapitalismin ylettömyyksistä. Elokuva perustuu rahanpesusta ja osakemarkkinarikoksista tuomitun pörssimeklari Jordan Belfortin muistelmiin, joihin Terence Winterin vetävä käsikirjoitus rakentuu.

Elokuvassa Jordan Belfort (Leonardo DiCaprio) aloittaa pörssimeklarina amerikkalaisen rahavallan ytimessä Wall Streetillä 1980-luvulla. Vuoden 1987 pörssiromahdus vie mieheltä työpaikan, mutta pian hän ansioituu ja menestyy senttiosakkeita välittävässä yhtiössä. Tästä rohkaistuneena rikastunut Belfort perustaa kumppaninsa Donnie Azoffin (Jonah Hill) kanssa arvopaperivälittäjä Stratton Oakmontin, joka onnistuu imuroimaan rahaa rikastumisesta haaveilevasta keski- ja työväenluokasta.

Rahantekijä onnistuu markkinoiden nousuhuumassa hankkimaan itselleen huomattavan omaisuuden. Vanha vaimo menee vaihtoon, kun Belfort ihastuu hemaisevaan vaaleaan kaunottareen Naomi LaPagliaan (australialainen Margot Robbie). Ylenpalttisesta elämästä kertovat huippukallis kartano, loistoautot, helikopteri ja uuden sydänkävyn nimeä kantava 45-metrinen huvijahti. Belfortin suurten ansioiden taustalla on mm. osakekurssien manipulointi. Pienen yrityksen osakekurssi vivutaan keinotekoisesti ylös, nostetaan korkeat komissiopalkkio välittäjälle ja annetaan sitten kurssin rauhassa romahtaa.

Imperiumiaan Belfort rakentaa sisäpiiriin kuuluvien meklareidensa kanssa, mutta pitää huolta omistaan. Wall Streetin susi on omiensa jumaloima. Hyvin harvoin näkee valkokankaalla niin karismaattista ja oman joukkonsa innostamiseen kykenevää roolihahmoa kuin Leonardo DiCaprion Jordan Belfort on. Häntä voi syystä verrata Rooman keisari Caligulaan, joka tunnettiin tuhlaavaisuudestaan, itsetehostuksen tarpeistaan ja villeistä orgioistaan. Belfortin alaiset nauttivat muhkeista bonuksista ja hillittömistä juhlista päihteineen ja seksisessioineen.

Scorsesen elokuva on yltäkylläinen, häpeämätön ja vastenmielinen, mutta samalla hyvin valaiseva, jännittävä ja viihdyttävä. Filmi kertoo riippuvuussuhteiden haitallisuuden ja rahavallan turmiollisuuden tarinan. Wall Streetin susi ei kauheasti moralisoi, vaan näyttää sen, kuinka helposti ihminen voi ajautua väärinkäytöksiin. Belfort on addiktoitunut rahaan, valtaan, huumeisiin, alkoholiin ja seksiin. Ihmiset ovat hänelle välineitä näiden hankkimiseksi. Valta lähimmäisiin turmelee − ja erityisesti helpon rahan valta.

Pituudestaan huolimatta Wall Streetin susi ei uuvuta, jos katsoja on edes jonkin verran kiinnostunut talousasioista. Scorsesen luottoleikkaaja Thelma Schoonmaker on tehnyt jälleen erinomaista työtä. Samaa voi sanoa elokuvan näyttelijäkaartista. DiCapriota on vaikea kammeta syrjään Oscar-gaalassa parhaan miespääosan esittäjän paikalta. Hauskan sivuroolin brittitätinä tekee Todella upeeta -sarjan Patsyna tunnettu Joanna Lumley.

Leffalle voi huoletta povata menestystä alkuvuoden Oscareita jaettaessa. Elokuvan 16 vuoden ikäraja on varmasti perusteltu rohkeiden seksikohtausten ja tiettyjen nöyryyttävien otosten takia. Wall Streetin susi kertoo valaisevasti ahneudella kyllästettyjen ihmisten tarinan. Juppiuden kulta-ajan pörssimeklarit eivät totisesti olleet mitään robinhoodeja.

****

Elokuvan trailerin löydät tästä.