Isovihan runtelema Pohjanmaa ***

                                Dokumenttielokuva Isovihan ensi-illassa teatterinjohtaja
                                Anssi Luoma, kotiseutututkija Kalervo Mielty sekä
                                elokuva-ohjaaja Juha Rinnekari.

Citizen Don vieraili 23.11. elokuvateatteri Matin-Tuvan Filmiä ja valoa –elokuvafestivaalilla Ylistarossa. Siellä sai ensi-iltansa ohjaaja Juha Rinnekarin dokumenttielokuva Isoviha (2014). Filmi kertoi vakuuttavalla tavalla sen, miten karmaisevan kohtalon kouriin Etelä-Pohjanmaa joutui Suuren Pohjan sodan (1700−1721) aikana.

Rinnekarin elokuvan lähtökohta on ollut kotiseutuhistoriallinen. Kyrönmaan kovista kokemuksista kertoo filmissä kotiseutututkija Kalervo Mielty. Isonvihan ajan vahvinta historíantutkimusta edustavat dokumentissa emeritusprofessori Heikki Ylikangas ja professori Kustaa H.J. Vilkuna. Ajan tapahtumia on ansiokkaasti selvittänyt myös maanviljelysneuvos ja reservin majuri Risto Knaapi Isostakyröstä.

Helmikuussa 1714 ruhtinas Mihail Golytsinin johtamat venäläiset joukot saivat Isonkyrön Napuen taistelussa merkittävän voiton kenraali Carl Gustaf Armfeltin johtamista Ruotsin karoliinijoukoista ja heitä avustaneista pohjalaisten talonpoikien nostoväkijoukoista. Napuella kaatui 2645 miestä Ruotsi-Suomen armeijasta. Taistelusta on katsottu alkaneen isonvihan aika.

Juha Rinnekarin elokuvasta huomattava osa kuluu Napuen taistelun selostamiseen karttojen, taideteosten ja asiantuntijahaastatteluiden avulla. Elokuva tuo kuitenkin historiantutkimusta elävämmin esiin tavallisen kansan kohtaaman kärsimyksen. Venäläisten miehitys Pohjanmaalla kesti kaikkiaan seitsemän vuotta.

Napuen taistelun jälkeen venäläisjoukot ryöstivät ja polttivat lähiseudun kyliä, raiskasivat naisia ja pakottivat asukkaita kidutuksen avulla paljastamaan kätketyt arvoesineet. Venäläiset vetäytyivät maaliskuussa takaisin etelään mutta palasivat uudelleen syksyllä 1714 jatkaen tuhoamista ja ryöstelyä tähän asti säästyneillä Pohjanmaan alueilla. Kansa yritti paeta metsään piilopirtteihin, joista väkivaltaiset kasakkajoukot heitä etsivät.

1700-luvun venäläisjoukkojen terrori ei juuri poikkea toteutustavoiltaan Boko Harumin väkivallasta Nigeriassa tai ääri-islamilaisen ISISin julmista teoista 2014. Tavallinen kansa yritetään alistaa pelon avulla. Etelä-Pohjanmaa menetti ainakin viidenneksen väestöstään, 700 lasta vietiin orjuuteen Venäjälle, kansan toimeentulo pyrittiin estämään. Koettu terrori synnytti Pohjanmaalla venäläisten pelon (russofobia) ja muistot kauheuksista myöhemmin venäläisvihan.

Elokuva sopii kerrotuista kauheuksistaan huolimatta paikallishistorian opettamiseen. Koska miehityksen terrori levisi kaikkialle Etelä-, Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalle, olisi Isoviha aiheellista nähdä myös Kauhavan Y-Kinossa pohjalaisten historian synkimpänä oppituntina. Näytökset tukisivat osaltaan myös eteläpohjalaisen elokuvan kehittämistä.

                                             Maanviljelysneuvos, reservin majuri

                                             Risto Knaapi Isostakyröstä piti

                                             dokumenttielokuvasta.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Verraton pojan kasvutarina ****½

                                Ellar Coltranea (Mason) kuvattiin 12 vuotta Boyhoodiin.

Korkeintaan keskinkertaisen elokuvavuoden ehdottomiin valopilkkuihin kuuluu Richard Linklaterin ohjaama Boyhood (2014), joka on osoittautunut melkoiseksi arvostelumenestykseksi niin Suomessa kuin maailmallakin. Y-Kinossa elokuva on mahdollista saada vielä yksityisnäytökseksi.

Boyhood kertoo teksasilaispoika Masonin (Ellar Coltrane) kasvun aikuiseksi, mutta poikkeuksellisella tavalla. Ohjaaja kuvasi 12 vuoden ajan pojan muutosta kuusivuotiaasta ensiluokkalaisesta 18-vuotiaaksi collegeopiskelijaksi. Masonin kanssa samanaikaisesti varttuu isosisko Samantha (Lorelei Linklater, ohjaajan tytär). Myös pojan Olivia-äitiä näyttelevä Patricia Arquette ja elokuvan biologinen isä (Ethan Hawke) sitoutuivat projektiin samoiksi vuosiksi.

Tuloksena on häikäisevän hieno ja amerikkalaiseksi filmiksi poikkeuksellisen syvällinen elokuva, joka jää taidemuodon historiaan. Boyhood tulee iholle. Siinä on herkkyttä, viisautta ja koskettavuutta. Elokuva hengittää päähenkilöidensä tahdissa, sen tarina on Masonin, Samanthan ja Livin ja heidän lähipiirinsä elämä.

Vuodesta toiseen siirrytään hämmästyttävällä notkeudella ja luontevuudella. Kunkin vuoden hitit seuraavat toistaan. Äidin hiustyyli ja miehet vaihtuvat. Tietokoneet ja pelikonsolit muuttuvat tekniikan kehittyessä. Harry Potterit seuraavat kirjoina ja leffoina toistaan. Uteliaasta pikku-Masonista kasvaa ensin sulkeutunut varhaisteini, sitten oman luovuutensa löytänyt ja kysymyksillä kyllästetty nuorukainen.

Linklaterin elokuvakerronta ei keskity perinteisiin nuoren ihmisen käännekohtiin kuten vanhempien liittoihin ja niiden purkautumisiin, ensimmäisiin seksuaalisiin kokemuksiin tai koulun päättymiseen. Tärkeintä on aika niiden ympärillä. Toki äidin uudet miessuhteet ja isän kohtaamiset linjaavat osaltaan elokuvaa.

Masonin elämässä tärkeintä ovat kuitenkin arkiset pienet hetket ja oman kokemusmaailman kartuttaminen. Osa ihmisistä tulee käymään päähenkilön elämään, osa jää. Kaverit, opettajat, isäpuolet ja tytöt ovat tärkeitä Masonin kehitykselle. Ensimmäistä suudelmaa ja ensimmäistä rakkautta seuraa kipeä menetys, joka kääntyy kuitenkin kasvun paikaksi. Elämään kuuluu tuskaa ja oikullisuutta, mutta se on silti kaunista ja ainutkertaista.

Boyhood sopii elokuvana niin nuorille kuin aikuisillekin. Pojan kehitys ja maailma avautuvat filmissä poikkeuksellisen hienosti. Se on elokuva äideille, mutta erityisen hyvin se sopisi kaikille kasvatustyöstä elantonsa saaville. Richard Linklaterin mestariteos kamppailee vahvasti vuoden parhaan elokuvan tittelistä.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Mustalla huumorilla makeutettu kostotarina***

                                Lumiauramies Nils (Stellan Skarsgård) on elokuvan kostaja.

Y-Kino on ottanut ohjelmistoonsa norjalaisen  Hans Petter Molandin ohjaaman Lumiauramiehen (2014), jossa trilleriä on maustettu toiminnalla ja mustalla huumorilla. Keitoksesta tulee kuitenkin maistuva nokkelan dialogin, etevien näyttelijöiden ja absurdin huumorin ansiosta.

Lumiauramies on pohjimmiltaan erityisesti lännenelokuvista ja toimintaseikkailuista tuttu kostotarina. Mies ottaa oikeuden omiin käsiinsä, kun häntä on kohdannut anteeksiantamaton menetys ja vastoinkäyminen.

Mies on lumiaurankuljettaja Nils Dickman(Stellan Skarsgård), joka ajaa tunturiteillä valtavaa lumiaurakuormuria.  Kotikaupunkinsa vuoden kansalaiseksi valittu Nils menettää ainoan poikansa Ingvarin huumeiden yliannostukseen. Kun hän saa kuulla poikansa kuoleman olleenkin paikallisen huumeliigan järjestämä murha, Nils aloittaa yksinäisen miehen sotansa rikollisjengiä vastaan.

Huumeliigaa pyörittää väkivaltainen vegaani Kreivi (Pål Sverre Hagen), jonka elämää varjostaa avioero ja huoltajuuskiista ex-vaimonsa Maritin (Birgitte Hjort Sørensen) kanssa. Kun Nils ryhtyy lahtaamaan hänen luottomiehiään, Kreivi luulee erheellisesti syylliseksi serbialaista huumeliigaa. Tätä johtaa Perikadossa (2004) loistanut Bruno Ganz, norjalaisfilmin Pappa.

 

Pian kostotarina pyörii norjalaisten ja serbialaisten huumejengien sekä Nilsin välisenä taisteluna, johon oman lisänsä tuo lumiauramiehen sieppaama Kreivin poika. Verikekkerit tuovat mieleen Quentin Tarantinon elokuvat, ja päähenkilön luoviminen rikollisjärjestöjen välissä Sergio Leonen spagettiwesternin Kourallinen dollareita (1964). Nilsin suoraviivaiset ja armottomat ratkaisut muistuttavat puolestaan Clint Eastwoodin tähdittämiä Dirty Harry-elokuvia.

 

Vaikka Molandin leffa onkin saanut vaikutteita ohjaajasuuruuksien teoksista, on Lumiauramiehen absurdissa ja mustassa huumorissa paljon ohjaajan näkemystä.  Molandin tapa korostaa menetettyjä ihmishenkiä risteillä ja väliteksteillä on aika originellia. Huumoria irtoaa myös huumediilereiden keskinäisestä sanailusta sekä Nilsin ja siepatun pojan kohtaamisista. Perinteistä kostotarinaa pehmentää Norjan talvi, jonka lumisuus ja valoisuus työntävät ajoittain lumiauran lailla sivuun filmin raakuuden.

 

Lumiauramiestä kannattelee vähäeleisen Stellan Skarsgårdin ja serbipomoa näyttelevän Bruno Ganzin roolitöiden vakaus ja rauhallisuus. Pål Sverre Hagenin esittämä Kreivi on heihin verrattuna impulsiivinen, ylinäyttelevä ja epäuskottava.

 

Elokuvasta on mainittava myös Kaspar Kaaen, Brian Batzin ja Kåre Vestrheimin säveltämä ja tarinaa uljaasti kuljettava musiikki. Lumiauramiehen kappaleita ei ilmeisesti vielä ole kuitenkaan saatavilla soundtrackina. Sääli niin.

Elokuvan trailerin löydät tästä. 

Kansankodin kiihkein kannattaja***½

                                Lotta (Frida Hallgren), Mikko (Jonas Karlsson) ja Maria
                                (Josephine Bornebusch) ovat komedian keskushenkilöitä.

Ruotsinsuomalaisen ohjaajan Leif Lindblomin uutuuselokuva Vadelmavenepakolainen (2014) perustuu Miika Nousiaisen samannimiseen menestysromaaniin (2007). Elokuva kertoo ruotsalaisuutta kritiikittömästi ihannoivan Mikko Virtasen (Jonas Karlsson) edesottamuksista Helsingissä ja Tukholmassa. Romaanissa loppuratkaisuihin alkaa kehittyä traagisia sävyjä, mutta elokuva muuttuu satiirista tavanomaiseksi ihmissuhdekomediaksi, johon sisältyy aimo annos farssin piirteitä.

Elokuvan alle nelikymppinen päähenkilö Mikko kokee syntyneensä suomalaiseen ruumiiseen, mutta omistavansa ruotsalaisen sielun. Länsinaapurissa kaikki on kotimaata paremmin. Siellä ratkotaan ongelmat diskuteeraamalla,  nautitaan nissepullista, vadelmavenekarkeista ja paljon suomalaisia paremmista urheilijoista (Björn Borg ja Tre Kronor), muusikoista (ABBA) ja autoista (Volvo, Saab).  Kansankoti huolehtii heikoista yksilöistään, kasvattaa vaurauttaan ja on muutenkin kuin paratiisi suomalaisuutta vihaavalle Mikolle.

Ruotsinlaivalla Mikkoa onnistaa. Hän kohtaa itsemurhaa suunnittelevan ruotsalaispsykologi Mikael Anderssonin (Erik Johansson), jonka kanssa Mikko vaihtaa henkilöllisyyttä. Kun Mikko pääsee paratiisinomaiseen Tukholmaan, hän yrittää muuntautua Mikaeliksi ja hankkiutua tämän hoitokodissa olevan Greta-äidin (Suzanne Reuter) ja tylyn sisaren Marian (Josephine Bornebusch) suosioon. Menestys on aluksi hyvin vaatimatonta.

Pakkosuomalaisesta tulee kansallisuustransvestiitti. Mikon ruotsalaisuuden ihailussa on pakonomaisia piirteitä, josta aluksi saadaan revittyä huumoria. Elokuva käsittelee lempeästi ja kevyesti suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden tyypillisinä pidettyjä piirteitä. Jossain vaiheessa hyvät naurut vaihtuvat kuitenkin yhä kasvavaan vaivautuneisuuteen. Mikko on niin jakautunut kielellisesti ja mielellisesti, että hänen puolestaan alkaa tuntea myötähäpeää.  Tässä vaiheessa elokuvaa kannattelee vain Jonas Karlssonin sympaattinen ja oivaltava näyttelijätyö.

Puolitoistatuntinen elokuva menettää rytmiään ja tarkkanäköisyyttään edetessään ja muuttuu varsin tyypilliseksi ihmissuhdesopaksi. Mikon suhteet kolmeen naiseen nousevat keskiöön. Mikkoon on iskenyt silmänsä vaalea ruotsitar Lotta (Frida Hallgren), kiintymystään osoittava valesisar Maria ja hämmentynyt suomalainen ex-tyttöystävä Tiina (Armi Toivanen). Heistä jokaisella on ongelmia kömpelön ja epävarman Mikon tunteiden tulkitsemisessa. Tässä ristitulessa Mikon on tehtävä ratkaisunsa.

Elokuvan keskeiseksi sanomaksi nousee tarve aitouteen ja rehellisyyteen. Ilman niitä elämänsä voi saada pahasti solmuun. Ihmisen on oltava sitä mitä hän on.

Vadelmavenepakolaisessa musiikilla on tärkeä rooli. Erityisesti jäävät mieleen Miss Lin I Finally Found It ja käännösbiisi Simonin ja Garfunkelin hitistä The Boxer. Huomiota kannattaa kiinnittää myös kuvaaja Tuomo Hutrin kameratyöhön.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Kylmän sodan paluu valkokankaalle**½

                                Denzel Washington on elokuvan viileä sankari Robert McCall.
                             
Y-Kinon ensi-iltaan tullut The Equalizer – oikeuden puolustaja (2014) on toinen ohjaaja Antoine Fuquan ja näyttelijä Denzel Washingtonin yhteistuotanto. Mustien elokuvatekijöiden edellinen leffa Training Day (2001), joka oli laadukas poliisidraama, toi Washingtonille parhaan miespääosan Oscar-palkinnon.

Oikeuden puolustaja ei yllä Training Dayn tasolle, mutta on silti katsottava. Denzel Washington esittää elokuvassa entistä salaisten operaatioiden huippukommando Robert McCallia, joka on vetäytynyt eläkkeelle. Aika oloneuvoksena jää kuitenkin lyhyeksi, kun McCall ystävystyy bostonilaisessa kulmakuppilassaan nuoren venäläisen prostituoidun Terin (Scorsesen Hugosta tuttu Chloë Grace Moretz) kanssa. Kun ihmiskauppaa ja muita laittomuuksia harjoittavan venäläismafian kätyrit hakkaavat tytön sairaalakuntoon, on McCall valmis ottamaan oikeuden omiin käsiinsä.

Elokuvan yksinkertainen juoni rakentuu oikeuden puolustajan ja häikäilemättömän venäläismafian välisen kamppailun pohjalle. Listittyään viisi venäläistä mafiosoa, McCall saa peräänsä ultraväkivaltaisen ammattitappaja Teddyn (Marton Csokas). Toimintaelokuvan katsoja ei tarvitse paljon mielikuvitusta ymmärtääkseen sen, että jossain vaiheessa nämä kaksi tappokonetta tapaavat toisensa varsinaisessa kuolinkamppailussa.

The Equalizer on väkivaltainen elokuva, joten 16 vuoden ikäraja on perusteltu. Leffassa hyviksiä ja erityisesti pahiksia otetaan hengiltä niin erilaisilla tavoilla, että mieleen tulevat vääjäämättä norjalaisen rikoskirjailija Jo Nesbøn dekkarit. Sankari ja konna tekevät samanlaisia hirmutekoja. Erona on se, että McCall tekee ne hyvin viileästi, Teddy puolestaan raakalaismaisesti.

Denzel Washington näyttelee tavanomaisuutta tavoittelevaa McCallia totutun karismaattisesti. Marton Csokas on hyvä yksiulotteisena sosiopaatti Teddynä. Elokuvan naiset jäävät tässä jännityselokuvassa miesten varjoon.

Elokuvateollisuus seuraa yleensä politiikan ja talouselämän trendejä. Venäläisten ja venäläismafian nouseminen amerikkalaisuuden uhkakuvaksi kertoo vääjäämätöntä kieltään uuden kylmän sodan alkamisesta. Filmin tähtimäärä olisi kasvanut yhdellä ellei Fuqua olisi venyttänyt elokuvaa non 20 minuuttia liian pitkäksi.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Teinirakkautta laina-ajalla***

                                Gus (Ansel Elgort) ja Hazel (Shailene Woodlay) sairastavat
                                 molemmat syöpää elokuvassa Tähtiin kirjoitettu virhe.

Nuorille aikuisille suunnattu elokuva Tähtiin kirjoitettu virhe (2014) perustuu John Greenen samannimiseen amerikkalaiseen menestysromaaniin. Leffa kertoo kahden syöpää sairastavan teini-ikäisen kasvu- ja rakkaustarinan sulavasti ja todenmukaisesti. Josh Boonen ohjaustyö välttää aiheestaan huolimatta liiallisen sentimentaalisuuden ja rakentuu uskottavaksi kokonaisuudeksi taitavien nuorten näyttelijöidensä ansiosta.

Hazel Grace Lancaster (Shailene Woodlay) on 16-vuotias teinityttö, joka sairastaa kilpirauhassyöpää. Etäpesäkkeet ovat levinneet jo keuhkoihin, minkä vuoksi hän kantaa mukanaan happipulloa. Hazel viettää päivänsä uppoutuneena Viistoa valoa –romaaniin. Tyttärestään huolestunut äiti (erinomainen Laura Dern) tulkitsee tyttärensä masentuneeksi ja passittaa hänet syöpään sairastuneiden nuorten tukiryhmään.

Hazelia tukiryhmäkäynnit tuskastuttavat, mutta hän pyrkii miellyttämään vanhempiaan. Tilanne muuttuu yht’äkkiä, kun Hazel törmää komeaan ja suorapuheiseen Augustus ”Gus” Watersiin (Ansel Elgort). Tämä on jo menettänyt toisen jalkansa luustoon iskeneen osteosarkooman takia. Nuoret ihastuvat, kiintyvät ja lopulta myös kietoutuvat toisiinsa, kun molemminpuolinen tunne kasvaa rakkaudeksi.

Hazel ja Gus suhtautuvat eri tavalla elämään laina-ajalla, koska molemmat ovat kipeän tietoisia oman sairautensa etenemisestä. Teinityttö pelkää murskaavansa vanhempiensa unelmat. Hazel ymmärtää äitinsä virallisen optimismin, mutta näkee myös sen taustalla häämöttävän ahdistavan pelon. Gus on hurmuri. Hän haluaa jättää itsestään tuntemilleen ihmisille pysyvän jäljen. Molemmat ovat elokuvassa hämmästyttävän kypsiä ja kauniita, mutta silti uskottavia.

Teiniparin suhteen ja koko elokuvan kehitykselle on ratkaisevan tärkeää matka Amsterdamiin. Kanavaristeily, käynti Anne Frankin talossa ja tapaaminen Willem Dafoen esittämän omituisen kirjailijan kanssa kuljettavat nuorten tarinaa eteenpäin kohti loppunäytöstä.

Shailene Woodlay on Hazelina happiviiksiensä takana lumoava ja tarkkavaistoinen näyttelijätär. Hänessä on kauneutta, karismaa ja herkkyyttä omaan rooliinsa. Ansel Elgort Augustuksena ei kykene samaan elokuvan raskaissa kohtauksissa.

Tähtiin kirjoitettu virhe ei ole tarkoitettu vain teineille, vaan se voi puhutella yhtä lailla varttuneempaakin katsojaa. Sen näkökulma syöpään ja kuolemaan on nuorison, mutta elokuva onnistuu välttämään kaikkinaisen liioittelun vaikeasta aiheestaan huolimatta. Kokonaisuus on siten kiistämättä onnistunut.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Vastarannankiiski vierailulla****

                               Antti Litja on erinomainen puhumattomuuden ja pärjäämisen
                               kulttuuria edustavana Mielensäpahoittajana.
                               Copyright: Nordisk Film

”Älä koskaan ikinä muutu, pysy aina tuollaisena kuin nyt oot”. Tämä Egotripin vanha hitti voisi olla Dome Karukosken ohjaaman sekä Karukosken ja Tuomas Kyrön käsikirjoittaman Mielensäpahoittajan (2014) tunnuskappale, ellei se edustaisi päähenkilölle vierasta musiikinlajia ja jollei se olisi tullut tunnetuksi jo Johanna Vuoksenmaan elokuvasta Nousukausi (2003).

Mielensäpahoittaja on kirjailija Tuomas Kyrön luoma kuvitteellinen hahmo, joka asuu sysi-Suomessa jossain Päijänteen länsipuolella ja kirjoittaa lehtien yleisönosastolle valituskirjeitä maailman tapahtumista ja arkielämän asioista. Elokuva perustuu Kyrön kolmelle teokselle, joiden pohjalta Karukoski dramatisoi elokuvansa.

Episodimaisuus heijastuu väistämättä elokuvaan, joka rakentuu tarinoista. Aivan huippuunsa ei Karukoski kykene jännittämään draaman kaarta, mutta saa siitä huolimatta rakennettua elokuvasta yllättävänkin ehjän kokonaisuuden. Mielensäpahoittaja on onnistunut kotimainen elokuva, joka kirvoittaa ilmoille usein vapauttavan naurun. Leffa onnistuu huumorin keinoin tarkastelemaan kriittisesti sekä aikamme ilmiöitä että mennyttä maailmaa edustavaa päähenkilöään.

Mielensäpahoittaja (erinomainen Antti Litja) joutuu elokuvan alussa jättämään keltaisen tupansa ja hyiset peltonsa ja lähtemään Helsinkiin pehmoilevan maisteripoikansa (Iikka Forss) ja tämän dominoivan miniän (Mari Perankoski) vieraaksi. Lääkärin määräämä fysioterapiakäynti ei päähenkilölle maistu – ei myöskään elo helsinkiläisessä omakotitalossa, joka on täynnä Mielensäpahoittajalle outoa ja vastenmielistä tekniikkaa.

Mielensäpahoittajan välit sekä miniäänsä että poikaansa ovat jännittyneet ja epäluuloiset. Miniä työskentelee kansainvälisessä yrityksessä vientitehtävissä ja on ilmiselvä uraohjus. Mielensäpahoittajan pyrkimys sotkeutua venäläisten kanssa neuvoteltavaan kauppasopimukseen ärsyttää suunnattomasti teräväkielistä miniää, joka pystyy sivaltamaan sanansa säilällä niin appiukkoaan kuin aviomiestäänkin. Mari Perankosken sisäistettyä roolityötä on ilo katsella.

Litja marmattaa roolissaan myös poikansa saamattomuutta. Mies haluaa huolehtia pojastaan eikä hyväksy itsensä holhoamista. Mielensäpahoittajan mielestä poika on ulkoistanut miehen työt huoltoyhtiön hoidettavaksi – ja samalla oman miehuutensa. Poika on kasvanut äitinsä (Petra Frey) holhouksessa pehmeäksi, mutta oppinut tältä aika lailla. Mielensäpahoittaja ei ole ollut juurikaan läsnä poikansa elämässä. Hän on lähempänä miniäänsä, joka työnarkomaniassaan muistuttaa appeaan.

Mielensäpahoittaja rakentuu erilaisille vastakkainasetteluille. Päähenkilön muutosvastarinta kumpuaa osittain sukupolvien ristiriidasta. Noin 80-vuotias mielensäpahoittaja edustaa raivaajasukupolvea, jonka elämän sisältö pohjautui uutteruuteen ja ruumiilliseen työhön. Hän edustaa puhumattomuuden ja pärjäämisen kulttuuria, jolle nuoremman sukupolven pyrkimys kotitöiden tasaisempaan jakamiseen on vierasta. Hän ei toisaalta kykene näkemään miniänsä työn henkistä rasittavuutta.

Elokuva toinen perusristiriita on tuttua niin monesta muustakin filmistä: maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelu. Lasipalatsien ja hulppeiden omakotitalojen asukkaat eivät ymmärrä punaisen tuvan ja perunamaan viehätystä. Monella kaupunkilaisella suhde luontoon on katkennut aivan kuten Antti Litjan esittämällä mainosmiehellä Risto Jarvan upeassa elokuvassa Jäniksen vuosi (1977). Karukoski osaa rakentaa Jarvan menestysfilmiin hienon sillan uutuuselokuvassaan.

Katsoja löytää vastakkainasetteluja varmasti muualtakin. Mielensäpahoittaja on hauska, dialogiltaan hersyvän humoristinen ja runsaasti tilannekomiikkaa sisältyvä elokuva. Siitä löytyy kuitenkin myös liikuttava ja surumielinen pohjavire, jota islantilaisen Hilmar Örn Hilmarssonin mollivoittoinen musiikki tukee.

Itse pohdin muutoksen vääjäämättömyyttä ja vanhusten kykyä selviytyä alati kiihtyvässä teknisessä murroksessa. Myös katkeava luontosuhde, muistisairauksien lisääntyminen, jakautuva yhteiskunta, ylisuojelevuus ja miehen oikeus olla mies nousevat huumorin keinoin hienosti esille.

Mielensäpahoittajan suurin ansio on siinä, että se kohottaa vanhaan kartesiolaiseen tapaan keskiöön ajattelun tärkeyden. Ihminen on maan kahleissa, mutta hänen hengellään ja ajatuksillaan on siivet – ja vain taivas rajana.

Elokuvan trailerin löydät tästä.