Reipashenkinen meriseikkailu

 

Hai tutkimusmatkailijoiden seurana Kon-Tikissa.

Kansainvälisenä yhteistuotantona toteutettu Kon-Tiki (2012) perustuu norjalaisen tutkimusmatkailijan ja kirjailijan Thor Heyerdahlin kuuluisaan tutkimusmatkaan Perun Callaosta Polynesian Tuamotuun vuonna 1947. Tällöin Heyerdahl ajelehti viiden kumppaninsa kanssa noin 7000 kilometrin matkan pitkin Tyyntämerta.

Heyerdahl uskoi vastoin tiedeyhteisön vakiintunutta käsitystä, että Polynesian olisivat asuttaneet esikolumbiaanisella ajalla Etelä-Amerikasta peräisin olevat ihmiset. Tutkijoiden valtavirta katsoi sen sijaan – kuten nykyäänkin – että Polynesia asutettiin Aasiasta. Osoittaakseen teoriansa mahdolliseksi, norjalainen rakennutti Callaon sotilassatamassa lautan balsapuusta ja muista paikallisista luonnonmateriaaleista.

Tutkimusmatkailija nimesi inkojen mallien mukaan rakennetun lauttansa Kon-Tikiksi inkojen auringonjumalan Con Tiki Viracochan mukaan. Hän sai mukaansa viiden hengen miehistön, jossa oli vain yksi purjehdustaitoinen henkilö.

Kon-Tiki kertoo realistisen ja reipashenkisen meriseikkailun tarinan, mutta paljon myös päähenkilöstään. Heyerdahl (Pål Sverre Hagen) uskoo itsepäisesti ja vankkumatta visioonsa ja on valmis uhraamaan sen vuoksi kaiken. Biologina kunnostautunut Heyerdahl oli 1930-luvulla jo tutkinut Polynesiaa vaimonsa Livin (Agnes Kittelsen) kanssa. Kon-Tiki-purjehdukselle Liv ei kuitenkaan osallistunut, koska hän jäi kotiin Norjaan hoitamaan pariskunnan kahta poikaa. Thorin ja Livin keskinäisen suhteen kehitys on elokuvassa kehystarinana muuten niin miehisessä meriseikkailussa.

Kon-Tiki kertoo sinnikkäästä merimatkasta lautalla, jonka ohjaaminen on hyvin vaikeaa. Merivirrat kuljettavat alusta milloin väärään, milloin oikeaan suuntaan. Meren äärettömyys, porottava aurinko, hirmumyrskyt ja vedenalaisen maailman ihmeet ja vaarat ovat vahvasti läsnä elokuvassa. Norjalaisten Joachim Rønningin ja Espen Sandbergin ohjaama elokuva jää erityisesti mieleen komeasta kuvallisesta annistaan. Yölliset otokset rannattomasta merestä ja tähtikirkkaasta taivaasta ovat paikoitellen lumoavan kauniita ja tuovat mieleen Ang Leen Piin elämän (2012).

Piin elämän magiikkaan, fantasiaan ja kauneuteen ja upeasti kerrottuun tarinaan Kon-Tiki ei kuitenkaan yllä. Norjalaiselokuva kulkee silti uljaasti maaliinsa ja katsojasta lautan karahtaminen Raroian koralliriuttaan paratiisisaaren edustalla tuntuu huojentavalta.

Kon-Tikin näyttelijät tekevät asiallisen suorituksen, mutta balsalautan vaaleita parrakkaita viikinkejä  on ajoittain vaikea erottaa toisistaan. Pål Sverre Hagenin yksitotisesta ja tärkeilevästä Heyerdahlista löytyy lautalta hieman muitakin piirteitä. Erottuvin joukosta on hermoilevaa lämpöinsinööri Herman Watzingeria näyttelevä Anders Baasmo Christiansen.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Viihdyttävä the Artist lumoaa katsojansa

                           George Valentin (Jean Dujardin) ja Peppy Miller (Bérénice Bejo)

                           ovat elokuvan valovoimaiset tähdet. 

Ranskalainen ohjaaja Michel Hazanavicius iski kultasuoneen tuodessaan ensi-iltaan 2011 elokuvansa The Artist. Seuraavana vuonna Hollywoodin murrosaikaan sijoittuva filmi sai kolme Golden Globe –palkintoa, seitsemän BAFTA-palkintoa Britanniassa ja lopulta viisi Oscaria. Hollywoodin Oscar-gaalassa elokuva kahmi parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, puvustuksen ja musiikin palkinnot. Tällä viikolla menestyselokuva nähdään Y-Kinossa.

The Artist on hyvin hauska, hurmaava ja liikuttava elokuva. Se sijoittuu 1920- ja 1930-luvun taitteen Hollywoodiin, jossa äänielokuvan tulo murtaa mykkäelokuvan valta-aseman. Ohjaaja järjestää heti kättelyssä katsojalle kaksi yllätystä. Ensinnäkin elokuva on mustavalkoinen. Kuvaaja Guillaume Schiffman tosin kuvasi elokuvan suotimien läpi värillisenä, mutta muutti sen mustavalkoiseksi. Kuvaus on häikäisevän kaunista, mustavalkoisuus antaa mahdollisuuden tyylittelylle ja unenomaisuudelle ja karsii värielokuvan realismin.

Toiseksi yllätykseksi nousee elokuvan äänimaailma. Hazanaviciuksen ohjaustyö on mykkäelokuva. Se ei tarkoita täydellistä äänettömyyttä. Elokuvassa on jokunen vuorosana ja Ludovic Bourcen orkesterimusiikki rakentaa hienosti 20- ja 30-luvun tunnelman. Äänettömyys on elokuvassa taidetta ja keskeinen osa juonta.

The Artist (Taiteilija) lähtee liikkeelle kuuluisan filmitähden George Valentin (Jean Dujardin) uutuuselokuvan ensi-illasta. Komea narsisti Valentin (esikuvana Rudolf Valentino) on mykkäelokuvan suuri tähti, joka esiintyy elävissä kuvissa mielellään neuvokkaan jackrussellinterrierinsä Uggien kanssa. Hän kohtaa sattumalta nuoren näyttelijänalun Peppy Millerin (Bérénice Bejo), jonka kanssa filmitähdellä syntyy välitön yhteys. Valentinin siipien suojassa untuvikkonäyttelijästä tulee suuri tähti.

Elokuvan keskiössä on Valentinin ja Millerin keskinäinen suhde. Se peilautuu Hollywood-elokuvan suurta murrosta vasten. Valentin pitää äänielokuvan tuloa vain muotioikkuna eikä halua sopeutua muutokseen. Hänen uransa kääntyy jyrkkään laskuun, jonka aikana Valentin menettää vaimonsa, talonsa, autonkuljettajansa ja itsekunnioituksensa. Hän voi vain kateellisena katsoa, kuinka elokuvastudion pomo Al Zimmer (John Goodman) tekee Peppy Milleristä supertähden.

Taiteilijan tuhon siemen piilee osittain Valentinin ylpeydessä ja tietoisuudessa sosiaalisesta asemastaan. Hän ja Peppy ovat rakastuneita toisiinsa, mutta tunteidensa syvyyttä he eivät toisilleen paljasta. Filmiin on rakennettu sisään kaksi muutakin rakkaustarinaa. Valentin välittää rohkeasta koirastaan enemmän kuin näyttelijätärvaimostaan Doriksesta (Penelope Ann Miller). Elokuva on myös Martin Scorsesen Hugon (2011) tavoin rakkaudentunnustus elokuvalle taidemuotona. Filmissä onkin paljon viittauksia elokuvaklassikoihin.

Nykyelokuvaa hallitsevien jättibudjettien, toimintarymistelyjen, 3D-menestysleffojen ja erikoistehosteiden sijaista on virkistävää kokea elokuva, joka muistuttaa katsojia ja elokuvantekijöitä siitä, mitä laatuviihde parhaimmillaan on: eleganssia, kauneutta ja sydämeenkäypää tunnetta. The Artistin pääparin näyttelijätyö on huikeaa katsottavaa. Ilmeikäs Jean Dujardin ei turhaan saanut roolisuorituksestaan Oscaria parhaasta miespääosasta.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Aaveäidin kullannuput

                                Maman pikkutytöt setänsä ja tämän naisystävän suojissa.

Elokuvan tyylilajeista kauhu on yksi vaativimmista. Viime vuosina studiot ovat vyöryttäneet genren alle lukuisia vampyyri-, ihmissusi- ja zombileffoja sekä tuhruisia splattereita. Suurin osa niistä on ollut tusinatavaraa. Siksi onkin mukava päästä kiemurtelemaan elokuvasalin penkkiin kunnon psykologista kauhua sisältävän elokuvan parissa.

Espanjalais-kanadalainen kauhuelokuva Mama (2013) on argentiinalaisen  Andrés ”Andy” Muschiettin onnistunut ohjaustyö. Elokuvaa markkinoidaan meksikolaisen vastaavan tuottajan Guillermo del Toron nimissä. Hänet puolestaan tunnetaan erinomaisen fantasiaelokuvan Panin labyrintin (2006) ohjaajana.

Elokuvan alussa pienet sisarukset Victoria (Megan Charpentier) ja Lilly (Isabelle Nélisse) joutuvat jättämään kotinsa poliisia pakenevan isänsä Jeffreyn (Nikolaj Coster-Waldau) pakottamana. Tytöt päätyvät metsämökkiin, mutta isän odottamaton katoaminen jättää alle kouluikäiset mökkioloihin keskenänsä.

Viisi vuotta myöhemmin veljeään ja veljentyttöjään etsinyt Lucas (Nikolaj Coster-Waldau) onnistuu löytämään tytöt, jotka ovat kuin ihmeen kaupalla säilyneet hengissä karuissa olosuhteissa. Pian katsojalle käy ilmi, että outo ja pelottava Mama on pitänyt tytöistä huolta, eikä halua päästää tytöistä irti. Tyttöjen sopeutuminen setänsä ja tämän rockbändissä soittavan naisystävän Annabelin (Jessica Chastain) kotiin on vaivalloista.

Sisaruksista nuoremman Lillyn on erityisen vaikea löytää yhteyttä lähisukulaisiinsa. Hän oli jäänyt metsämökkiin ennen kielen oppimista, ja liikkuukin kasvatuskodissaan kissan tavoin pitkin nurkkia. Lilly pitää tiivistä yhteyttä salaperäiseen kaapissa viihtyvään olentoon ja rakentaa itsestään pelottavan kuvan pikkutyttönä. Kohta kasvattikodissa alkaa tapahtua outoja. Tapahtumien pyörre tempaiseekin pian mukaansa niin tytöt, Lucasin, Annabelin kuin psykiatri Dreyfussinkin (Daniel Kash), jonka tehtävänä on seurata tyttöjen kehitystä.

Muschietti kutoo elokuvaansa kauhun ilmapiirin vähitellen ja taidokkaasti. Katsoja puristautuu penkkiin ja aina ajoittain vilunväreet tavoittavat selkäpiin kuten pitääkin. Erikoisefekteillä ei alussa liikaa mässäillä, ja salaperäisyyden verho avautuu varsin ihanteelliseen tahtiin. Elokuvan loppu ei valitettavasti ole aivan yhtä taidokas ja loppukohtaus on lähellä keikahtaa tragikomedian puolelle. Langanpäät saadaan onneksi kuitenkin sidottua yhteen, ja Mamasta jää hyvä kokonaisvaikutelma.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Kun ihminen haurastuu

                               Georges (Jean-Louis Trintignant) ja Anne
                              (Emmanuelle Riva) ovat suurenmoisia rooleissaan

Y-Kinon alkuvuoden merkittävin kulttuuriteko on kenties tässä: itävaltalaisen elokuvaohjaaja Michael Haneken Rakkauden (Amour 2012) tuominen elokuvateatterin ohjelmistoon. Pienten joukkojen elokuva on suuri sisällöltään. Se palkittiin ensin Cannesissa Kultainen palmu-palkinnolla. Viime viikolla elokuva sai parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin Hollywoodissa.

Elokuva kertoo kahden noin kahdeksankymppisen muusikon ja musiikinopettajan tarinan. Anne (Emmanuelle Riva) ja Georges (Jean-Louis Trintignant) elävät hyvin kulttuuripitoista elämää Pariisissa. Elokuvan päänäyttämönä toimii heidän kerrostaloasuntonsa, joka on ajan patinoima päähenkilöiden tavoin.

Elokuva alkaa hätkähdyttävästi kohtauksella, jossa palomiehet tunkeutuvat eleganttiin asuntoon. Kaikki tapahtuu hetken kuin pantomiinina. Katsoja saa aavistuksen tapahtuneesta, kun yksi palomiehistä pitelee nenäänsä. Pian makuuhuoneesta löytyy vanhan naisen ruumis, joka on peitetty kukkien terälehdillä. Miten tähän tilanteeseen on päädytty?

Rakkaus kertoo tämän kaiken. Vanhan parin harmoninen yhteiselämä muuttuu asteittain, kun Anne saa aamiaispöydässä halvauksen. Vaimoaan syvästi rakastavasta ja kunnioittavasta Georges’ta sukeutuu omaishoitaja. Sairaanhoitaja käy potilaan luonta muutaman kerran viikossa, mutta aviomies on se, joka elää vaimonsa kanssa sairauden etenemisen joka vaiheen.

Amour on elokuva, joka kertoo kauniisti ja arvokkaasti ihmisen elinkaaren lopusta, siitä kuinka moni ihminen vähitellen haurastuu ja hiipuu pois elämästä. Anne ja Georges käyvät kamppailun yhdessä. Toivottomaksi osoittautuvassa taistossa on nousunsa ja laskunsa, mutta pariskunta pitää yhtä. Keskinäisestä yhteydestä ja suuresta rakkaudesta kertoo lopulta vain kosketus.

Emmanuelle Riva ja Jean-Louis Trintignant ovat suurenmoisia rooleissaan. Rivan kyky muuntautua sairauden etenemisen eri vaiheisiin on hämmästyttävä. Sama pätee Trintignantiin, jonka roolihahmo muuttuu myös vaimon sairauden pahentuessa. Nämä näyttelijät osaavat kertoa jo niin paljon katseillaan ja eleillään. Kyse on puhtaasta keskinäisestä kemiasta.

Elokuvan sivurooleissa näyttäytyvät Isabelle Huppert tytär Evana,  jokai aina ajoittain perää äidilleen tehokkaampaa hoitoa sekä pariskunnan entinen pianistioppilas ja suojatti Alexandre (Tharaud).

Rakkaus ei ole elokuva vain omaishoitajille ja muille, jotka seuraavat läheisensä haurastumista. Se on elokuva meille kaikille ihmisenä olemisesta ja vanhuuden murroksesta.

Elokuvan trailerin läydät tästä. 

Suurten aatteiden ja voimakkaiden tunteiden menestysmusikaali

                            Hugh Jackman tekee huikean suorituksen Jean Valjeanina.

                         Russel Crowe esittää Valjeania piinaavaa poliisitarkastajaa.

Ohjaaja Tom Hooperin Les Misérables (2012) on elokuvasovitus menestysmusikaalista, jonka on ennätyksellisen 27 esitysvuoden aikana nähnyt jo 60 miljoonaa katsojaa. Elokuva perustuu ranskalaisen romantiikan mestarin Victor Hugon tunnetuimpaan teokseen Kurjat (1862).

 

Hooperin elokuva alkaa komeasti kohtauksella, jossa kahleketjuun kytketty päähenkilö Jean Valjean (Hugh Jackman) kiskoo muiden vankien kanssa purjealusta kuivatelakalle. Pian Valjean pääsee ehdonalaiseen riuduttuaan 19 vuotta vankilassa. Elämä vapaudessa ei kuitenkaan ole helppoa. Hän yrittää varastaa Dignen piispan (Colm Wilkinson) pöytähopeat, mutta jää kiinni teostaan.

Kun piispa kuitenkin suojelee viranomaisten nappaamaa varasta, Valjean liikuttuu kokemastaan armeliaisuudesta ja päättää elää loppuelämänsä rehellisesti. Tämän tekee kuitenkin vaikeaksi leppymätön poliisitarkastaja Javert (Russel Crowe), joka piinaa päähenkilöä musikaalin loppuun asti.

Kahdeksan vuotta myöhemmin Valjeanista on tullut pikkukaupungin pormestari ja tehtailija. Hänen tehtaassaan työskentelee nuori nainen Fantine (Anne Hathaway), joka lähettää säännöllisesti rahaa au-lapselleen Cosettelle (Isabella Allen). Tytär asuu majatalossa rahanahneen Thénardierin (Sacha Baron Cohen) ja hänen puolisonsa (Helena Bonham Carter) luona. Kun Fantine saa potkut tehtaasta, hän ajautuu prostituutioon voidakseen elättää tyttärensä. Eräässä välikohtauksessa Javert pidättää onnettoman naisen, mutta pormestari Valjean pelastaa hänet ja hänen tyttärensä Cosetten. Kuolemaa tekevän Fantinen laulama I Dreamed A Dream on sydäntäsärkevän kaunis ja loistosuoritus Anne Hathawaylta.

Elokuvan harpattua jälleen yhdeksän vuotta eteenpäin alkaa hahmottua Hugon romaanin ja musikaalin keskeinen teema. Kyse on yksilön ja yhteisön onnen välisestä kamppailusta. Sosiaalinen kurjuus, suoranainen sorto ja lainkäytön ongelmat sysäävät ranskalaiset jälleen vallankumouksen partaalle. Aikuiseksi naiseksi kasvanut Cosette (Amanda Seyfried) ja nuori vallankumouksellinen Marius Pontmercy (Eddie Redmayne) rakastuvat toisiinsa ensi silmäyksellä. Mariuksen rakkauden tiellä ovat kuitenkin kasvattityttärestään mustasukkainen Jean Valjean ja hänen tuntemansa lojaalisuus vallankumoustovereitaan kohtaan.

Tapahtumien vyöry vie lukuisat henkilöt barrikadeille ja elokuva siirtyy ratkaisuvaiheeseensa. Musikaalielokuvan joukkokohtaukset ovat upeasti toteutettuja. Claude-Michel Schönbergin musiikki pauhaa niissä täydellä voimallaan. Les Misérables on melodraama, jossa suuret aatteet ja voimakkaat tunteet tempaisevat mukaansa niin elokuvan henkilöt kuin katsojankin.

Syvälliseen empatiaan kykenevän katsojan kannattaa varautua elokuvanautintoon nenäliinalla. Elokuva on sentimentaalinen, mutta myös kohottava. Köyhien kurjuus, langenneet naiset, orvot lapset, viranomaisten piittaamattomuus ja konnamaisuus saavat katsojan ajoittain lähes kiukun partaalle. Les Misérables’in voima on kuitenkin siinä, että toivon kipinä elää kaikkien vaikeimmissakin oloissa ja että rakkaus selviää lopulta voittajana, vaikka poliittis-sotilaallinen tappio on jo toteutunutkin. Hugon mukaan julmassa maailmassa on myös oltava valmis taistelemaan muutoksen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta.

Elokuvan nimekäs näyttelijäkaarti selviää mainiosti ohjaajan asettamasta suuresta haasteesta: Kaikki laulukohtaukset äänitettiin roolisuorituksia tehtäessä eikä taustanauhaa vasten. Vaikka äänialaa ja lauluvoimaa löytyy muiltakin näyttelijöiltä, musikaalin yksi keskeinen helmi on Samantha Barksin Époninen esittämä On My Own. Les Misérables kannattaa kokea.

Elokuvan trailerin löydät tästä.