Sitoutumisen suunnaton vaikeus

                                Pamela Tola takertuvana Ellinä (vas.) ja Armi Toivanen

                                avioerotutkija Sannana tekevät mainiot roolityöt.

Johanna Vuoksenmaan ohjaama 21 tapaa pilata avioliitto (2013) on yksi lenkki niiden kotimaisten elokuvien sarjassa, jotka kuvaavat sitoutumiskammoisten kolmikymppisten tarpomista ihmissuhteiden hetteikössä. Samaa aihepiiriä ovat käsitelleet mm. Rakkauden rasvaprosentti, 3Simoa ja Vuoksenmaan suosittu televisiosarja Klikkaa mua.

Elokuvan päähenkilö Sanna Manner (Armi Toivanen) on kyyninen yliopistotutkija, joka tekee avioerotutkimusta haastattelemalla juuri avioliiton solmineita pariskuntia. Hän etsii tuoreiden avioparien käyttäytymisestä eron merkkejä väitöskirjaansa varten. Sanna ei usko romanttiseen rakkauteen, onnelliseen parisuhteeseen tai avioliiton kestävyyteen.

Avioerolapsi Sanna välttelee sitoutumista kaikin tavoin. Vuoksenmaan elokuvassa hän käyttäytyy hyvin maskuliiniseen tapaan. Tutkija heittäytyy humalatilassa yhden yön suhteisiin, ei kohtaa tunteitaan ja unohtaa iskemänsä miehen heti lakanoista noustuaan. Sannan kyyninen suhtautuminen miessukupuoleen joutuu kuitenkin koetukselle, kun hän kiinnostuu Aleksista (Riku Nieminen), yhdestä eron kokeneesta haastateltavastaan.

Sanna paras ystävätär Aino (mainio Essi Hellén) on romanttinen höpsö patologi, joka haluaa miehen, lapsia ja perheen. Aino iskeekin silmänsä Sannan tutkimusassistenttiin Jouniin (Aku Hirviniemi), joka on naimisissa takertuvan ja hysteerisen Ellin (Pamela Tola) kanssa. Pamela Tola osoittaa oivaa muuntautumiskykyä sivuroolissaan läheisriippuvaisena aviovaimona, jonka elämä järkkyy Jounin ja Ainon lähentymisen myötä.

Sannan suhtautumista parisuhteeseen ei voi ymmärtää ilman hänen vanhempiensa rikkoutunutta liittoa. Isä (Vesa Vierikko) on särkynyt sielu, äiti (Hannele Lauri) vahva manipulaattori. Molemmat tekevät rooleissaan hyvän suorituksen.

Elokuva kertoo onnistuneesti tavoista, joilla nykyihminen saa avioliittonsa kriisin partaalle. Kontrollointi, läsnäolon puute, puhumattomuus, valehtelu, pettäminen ja päihdeongelmat ovat vain joitakin aviosuhdetta horjuttavista tekijöistä. Elokuva pyrkii lähestymään vakavaa aihettaan huumorin keinoin. Tässä se ei kuitenkaan kovin hyvin onnistu, vaikka näyttelijätyö on kokonaisuudessaan laadukasta, ja moni näyttelijä suositusta Putous-ohjelmasta tuttu.

Vuoksenniskan elokuva pohtii kuitenkin ansiokkaasti parisuhdetta ja siihen kohdistuvia paineita nykyisessä hyvin hedonistisessa yhteiskunnassa. Leffassa käännetään myös sukupuoliroolit onnistuneesti nurinpäin. Sannan edustama nykynainen on itsenäinen ja aktiivinen toimija, ei enää miehestä riippuvainen alistettu eeva. Elokuva antaa mahdollisuuden myös sille tunteelle, joka on ikiaikaisesti luonut pohjan miehen ja naisen syvemmälle suhteelle.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

 

Murhamestari Psykon kimpussa

                          Alma (Helen Mirren) ja Alfred (Anthony Hopkins) olivat
                          erinomainen pari elokuvateollisuudessa ja avioliitossaan.

Englantilaissyntyinen elokuvaohjaaja Alfred Hitchcock (1899−1980) tuli tunnetuksi Hollywoodissa jännityselokuvan mestarina, jonka kykyä kuljettaa juonta ja kameraa sekä editoida elokuva on paljon ihailtu. Sacha Gervaisin ensimmäisen fiktioelokuva kertoo Hitchcockin kuuluisimman elokuvan Psykon (1960) tekemisestä ja siihen liittyneistä ongelmista.

Hitchcock (2012) alkaa ohjaajamestarin Vaarallisen romanssin (1959) ensi-illasta, jossa media utelee ohjaajan mahdollisista haluista jäädä eläkkeelle pitkän ja menestyksekkään uran jälkeen. Hitchcockia (Anthony Hopkins) asia mietityttää ja hän päättää tarttua uuteen haasteeseen ja uudistaa elokuvakieltään. Tämän on tarkoitus tapahtua muokkaamalla sarjamurhaaja Ed Geinin (Michael Wincott) hirmuteoista kertovasta roskaromaanista laadukas kauhuelokuva.

Paramountille työskentelevän murhamestarin on kuitenkin vaikea saada tuottajia vakuuttumaan elokuvasta, jonka kaupalliseen menestymiseen on monen vaikea uskoa. Taustalla on myöhemmin kulttimaineen saaneen Vertigon (1958) floppaaminen. Omat kapulansa Hitchcockin rattaisiin on valmis työntämään myös sensuuri, joka pyrkii yli-innokkaasti suojelemaan amerikkalaisia erotiikalta ja väkivallalta.

Kulttuurihistoriallisesti Hitchcock on mielenkiintoinen valottaessaan 50- ja 60-luvun taitteen elokuvantekoa. Nykykatsojaa huvittaa ajatus Psykon legendaarisesta suihkukohtauksesta ilman musiikkia tai elokuvantekijöiden ja näyttelijöiden studiossa vannoma vala olla kertomatta leffasta mitään ennen ensi-iltaa. Mielenkiintoista on myös seurata Hitchcockin uhkapeliä elokuvansa rahoittamisessa. Kaikki pannaan yhden kortin varaan.

Gervaisin elokuvan suurin ansio lienee kuitenkin elokuvaohjaajan puolison (upea Helen Mirren) nostaminen valokeilaan. Hitchcockin puoliso Alma Reville oli elokuvantekijänä miehensä veroinen taiteilija, jolla oli näkemystä, roolituskykyä ja osaamista oivien käsikirjoitusten tekoon. Alma tuki miestään, mutta oli tarvittaessa myös pisteliäs sanoissaan. Helen Mirrenin silmistä hehkuu miestään kohtaan tuntema hellyys, mutta tarvittaessa hän myös antaa kipakkaa palautetta. Ohjaajavelhoa piinaa myös Alman kintereillä viipyilevä lipevä käsikirjoittaja Whitfield Cook (Danny Huston).

Anthony Hopkins tekee lähes Mirrenin veroista työtä Hitchcockina, jota hän elokuvassa muistuttaa niin olemuksensa kuin äänensäkin puolesta. Ajoittain katsoja kuitenkin pohtii, onko hän kiltimpi kuin esikuvansa. Psykon sankaritarta Janet Leigh’iä esittävä Scarlett Johansson on sulokas, mutta tietäen Hitchcockin mieltymyksen Kim Novakin ja Tippi Hedrenin kaltaisiin jäänviileisiin vaaleaveriköihin, ei ehkä kaikkein uskottavin. James D’Arcy tekee uskottavan roolin ujona ja hermoheikkona Anthony Perkinsinä.

Ohjaajamuotokuva Hitchcockista on mainiota viihdettä, jota voi suositella kaikille elokuvan historiasta ja tekemisestä kiinnostuneille. Leffa tuo esiin oivalla tavalla lähes kaikki ohjaajaan liitetyt kliseet ja tunnusmerkit. Samalla Hitchcock on koskettava muotokuva Alfredin ja Alman avioliitosta ja poikkeuksellisen läheisestä ja onnistuneesta työsuhteesta.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Maailman parasta Manserockia Y-Kinossa

                Tommi (Reino Nordin) ja Karoliina (Malla Malmivaara) ovat leffan sankaripari

Keskiviikkona 23.1. kauhavalaisessa elokuvateatteri Y-Kinossa tehdään historiaa, kun leffateatteri välittää satelliittiyhteyksiensä avulla Tampere-talosta Vuonna 85 –elokuvan (2012) ensi-iltagaalan. Satelliittilähetys tuo Kauhavalle elokuvatähdet haastatteluineen sekä Manserockin legendojen konsertin.

Vuonna 85 on 250 000 katsojallaan Suomen katsotuin musikaaliesitys. Menestysteoksen elokuvaohjauksesta ovat vastanneet Timo Koivusalo ja Riku Suokas, joista ensimmäinen on toiminut tuottajana ja jälkimmäinen käsikirjoittajana yhdessä Heikki Syrjän ja Heikki Vihisen kanssa.

Filmi on kunnianosoitus Tampereelle, sen teollisille perinteille, ihmisille ja erityisesti sen vilkkaalle rockelämälle. Elokuvan alun ja lopun ilmakuvat Suomen Manchesterista tuovat vääjäämättä mieleen kaupungin kovan merellisen kilpailijan Turun, jonka näkymät ovat tulleet elokuvien ystäville tutuksi Vares-sarjan ansioista. Kuvaaja Tero Molinin otoksissa Tampere hengittää voimakkaasti.

Tapahtumien keskuksina toimivat mm. Pyynikki, keskustori ja Lokomon konepaja.

Vuonna 85 on romanttinen komedia Lokomon duunari Tommi Turmiolasta (Reino Nordin) ja hänen elämänsä rakkaudesta Karoliinasta (Malla Malmivaara), jotka kohtaavat Pyynikin rannalla ja erkanevat toisistaan yhteisen yön jälkeen. Karoliina jättää jälkeensä vain tiekartan, jota Tommi seuraa kiihkeästi läpi suvisen Suomen Datsun 100A:llaan. Kadonnutta aarretta metsästäessään Tommi unohtaa tyttöystävänsä Ellun (Miina Maasola), jolla on aikanaan ollut suhde Turmiolan parhaan ystävän Pallen (Mikko Nousiainen) kanssa.

Kepeä ja humoristinen Vuonna 85 alkaa muistuttaa neliödraamaa, kun Tommi palaa aina Tukholmaan asti suuntautuneelta etsintäretkeltään. Tällä välin Palle on perustanut huikean menestyksekkään Alabama-ravintolan, jonka iltaemäntänä Karoliina toimii. Palle on 80-luvun jupin perikuva raahattavine mobiroineen, luksusasuntoineen ja menestyvän miehen elkeineen. Konepajaduunari Tommille, joka yrittää uudelleen suhteen rakentamista Elluun, näyttää olevan tarjolla mopen rooli bestmanina Pallen ja Karoliinan häissä.

Sinnikkään mutta säheltävän Tommin elämä olisikin tylsää ilman hyviä ystäviä. Hänen rinkiinsä kuuluvat kovaiskuinen jätti Ruba (Jussi Lampi), juopporatti Iso G (Heikki Silvennoinen), ikuinen Tapparan mies (Jari Salmi) ja Ellun pikkuveli Mauno Peppone (Topi Kohonen), joka haaveilee rockkitaristin urasta. Näiden jäljillä kulkevat ajoittain komisario Peppone (Tapio Liinoja) ja konstaapeli Lutavuori (Tom Lindholm).

Kasarielokuva on todellinen nostalgiatrippi 80-luvulla nuoruuttansa eläneille. Ajankuva ilmiöineen on rakennettu taitavasti, vaikka elokuvakerronnassa on koivusalomaisia katkoksia. Peililasit, karvanopat, Rubikin kuutio, Pirtti-kupit, wunderbaumit, pitkät takatukat ja muu hiusmuoti sekä rockabillymies Krissen (Ilkka Koivula) vetämät nokialaisfiftarit tuovat 80-luvun osaltaan takaisin.

Vuonna 85 on erityisesti ylistys Suomirockin kultaiselle vuosikymmenelle ja sen manselaismestareille: Eppu Normaalille, Popedalle ja Juice Leskiselle. Pate Mustajärven Popedan Pitkä kuuma kesä villitsee vieläkin. Eput näyttäytyvät elokuvassa ja vyöryttävät hittibiisejään nimikkokappaleesta Baarikärpäseen ja Pimeyden tangoon. Suomi-rockin suurimman lyyrikon Juicen kappaleet ovat häikäisevän laadukkaita. Syksyn sävel, Musta aurinko nousee, Pyhä toimitus ja Viidestoista yö tuovat jokainen oman näkökulmansa Tommin ja Karoliinan tarinaan. Mikä musiikkielokuva!

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Anna Karenina – rakkauden kahdet kasvot

                           Keira Knightley jättää muut varjoonsa Anna Kareninassa.

      

Maailmankirjallisuuden valioihin kuuluvan venäläisen kirjailija Leo Tolstoin (1828−1910) teos Anna Karenina (1875–1877) kertoo yhden maailman tunnetuimmista rakkaustarinoista. Englantilaisen Joe Wrightin tyylitelty ohjaustyö tuo aiheen jo 13. kerran valkokankaalle. Elokuva kertoo Pietarin aatelispiireihin sijoittuvan kielletyn ja intohimoisen rakkauden traagisen tarinan.

Elokuvan alussa korkea-arvoisen pietarilaisen virkamiehen Aleksei Kareninin (Jude Law) vaimo Anna (Keira Knightley) matkustaa junalla Moskovaan. Hän on menossa tapaamaan veljeään Stiva Oblonskia (Matthew Macfadyen) ja tämän vaimoa Dollya (Kelly Macdonald), jotka ovat keskellä aviokriisiä Stivan syrjähyppyjen takia.

Yöjunassa Anna tapaa kreivitär Vronskin (Olivia Williams) ja luo ensisilmäyksen kreivi Aleksei Vronskiin (Aaron Taylor-Johnson), josta on tuleva hänen kohtalonsa. Kyseisen ratsuväen upseerin on tarkoitus kosia seurapiiritanssiaisten yhteydessä Dollyn siskoa Kittyä (ruotsalainen Alicia Vikander). Toisin käy: Vronskin käsivarsillä kiitää huikean teatraalisesti toteutetussa tanssikohtauksessa Anna Karenina. Tanssin viimein tauottua Anna ja kreivi eivät näe enää muuta kuin toisensa. Järkyttyneen Kittyn maailma romahtaa. Nuoren naisen piinaa lisää se, että hän on aiemmin antanut Vronskin takia rukkaset maanomistaja Konstantin Levinille (Domhnall Gleeson).

Annan ja Vronskin välille leimahtava intohimoinen ja kaikennielevä rakkaus ei jää muulta yhteisöltä huomaamatta. Juoruilun jotos vie pian paheksunnan poluille. Annan uskollinen, mutta yksitotinen puoliso Aleksei nousee arvostetuksi ministeriksi ja venäläisen yhteiskunnan tukipylvääksi. Traagisen laukkakilpailun jälkeen Annan tunteiden syvyys Vronskia kohtaan käy Kareninille selväksi. Hän kieltää vaimoaan tapaamasta lipevänoloista kreiviä − mutta turhaan. Pian Anna hylkää sekä miehensä että poikansa.

Kiihkeän suhteen alussa Vronski toteaa Annalle etteivät he voi saavuttaa rauhaa. Edessä on vain kärsimystä tai suurinta onnea. Itku seuraakin pitkää iloa. Tolstoin näkemyksen ja Wrightin ohjauksen mukaan aviollisten siteiden kuristusote tuhoaa Anna Kareninassa elämän lahjoittaman todellisen rakkauden.

Annan ja Vronskin traagisen tarinan rinnalla juoksee myös onnellisempi kertomus. Elokuva seuraa uskollisen Levinin pyrkimyksiä valloittaa Kitty omakseen. Suoraselkäinen Levin on sekä romaanin että leffan moraalinen määrittäjä. Hänen juureva, maahenkinen ja yksinkertainen elämäntyylinsä muodostaa valtavan kontrastin yläluokan ylenpalttiselle ja pinnalliselle elämäntavalle. Levinin maatilalla, joka on kuvattu Kižin saarella Äänisen pohjoisosassa, kukoistaa Levinin ja nukkemaisen Kittyn lempeä rakkaus.

Keira Knightley on esiintynyt edukseen useissa historiallisissa draamoissa viime vuosina. Näyttelijätär loisti jo Wrightin filmissä Ylpeys ja ennakkoluulo (2005) ja Saul Dibbin hiljattain tv:ssä nähdyssä Herttuattaressa (2008). Anna Kareninassa kamera palvoo tätä poikkeuksellisen kaunista naista. Filmin miespääosia näyttelevät Aaron Taylor-Johnson ja Jude Law jäävät väkisin hänen varjoonsa. Toinen ongelma syntyy siitä, ettei heidän ja Knightleyn välille synny kunnon kemiaa elokuvassa, joka on melkoista tunnetilojen pyöritystä.

Joe Wright ja käsikirjoittaja Tom Stoppard tekivät elokuvaa varten rohkean ratkaisun. Anna Kareninan tarina kerrotaan 1800-luvun teatterisalin näyttämöllä esitettävänä teatterikappaleena. Ihmiskohtalot vyöryvät esiin kulisseista. Ovet avautuvat yhä uusiin kohtauksiin. Teatterimaisuus, pukuloisto ja tietty teennäisyys välittyvät katsojalle, mikä haittaa jossain määrin elokuvallista kerrontaa. Filmi on tästä huolimatta todella komeasti ja visuaalisesti toteutettu.

Jäin pohtimaan teatterin symboliikkaa Anna Kareninan tarinan yhteydessä. Itselleni se kertoo monen ihmisen elävän kuin näyttämöllä, ympärillään leveä lavastus ja kalliit kulissit, joista pidetään kiinni viimeiseen asti. Elokuvassa myös junalla on tärkeä symbolinen merkitys. Se tutustuttaa ihmiset toisiinsa, kuljettaa karkumatkalle, tuo kotiin, vierii kuin elämä itse, mutta murskaa myös unelmat.  Juna lienee ollut Tolstoille modernisaation airut. Uusi teollistuva maailma ei miellyttänyt kirjailijaa sen enempää kuin Anna Kareninassa kuvattu ylhäisön byrokraattisuus, sovinnaiset säännöt tai ylellinen elämäntapa.

Elokuvan trailerin löydät tästä.