Ice Age 4 on vauhdikas toimintaseikkailu

                              Ice Age 4:ssä sankarit ottavat mittaa merirosvoista.

Y-Kinon ensi-iltaan tullut Ice Age 4 (2012) on hauska ja vauhdikas koko perheen toiminta-animaatio. Tapahtumien vyöry saa alkunsa, kun maaorava Scrat saa loputtomassa tammenterhojen metsästyksessään aikaan mannerlaattojen siirtymisen. Tämä sekoittaa esihistoriallisten eläinlajien elämän perusteellisesti.

Elokuvan keskiössä ovat edellisten osien tapaan mammutti Manu (äänenä Ray Romano/Antti Pääkkönen), sapelihammastiikeri Diego (Denis Leary/ Santeri Kinnunen) ja laiskiainen Sid (John Leguizamo/Antti LJ Pääkkönen). Mannerten mullistus erottaa kolmikon Manun perheestä eli Elliestä ja Kirsikasta, ja merelle ajautuneen kolmikon on löydettävä tiensä takaisin kotiin.

Tästä käynnistyy noin puolitoistatuntinen 3D-matka, joka etenee seikkailusta toiseen hengästyttävällä vauhdilla. Kyyti on ajoittain kuin vuoristoradalla. Välillä kieputaan myrskyn silmässä, välillä otetaan mittaa jääkauden merirosvoista, joita johtaa ilkeä apinakapteeni Gutt. Meno ja melske peittävät paikoitellen käsikirjoituksen ja itse tarinan ohuuden.

Ice Age 4 on selvästi suunnattu kouluikäisille ja tavoittelee yhä jatko-osia. Tarinaan tuodaan tällä kertaa uusina hahmoina mm. sapalihammastiikeri Shiran, joka viehättää Diegoa, Kirsikan ihastus Ethan sekä joukko itseään täynnä olevia teinimammutteja. Uusista tuttavuuksista ehdottomasti hauskin on Sidin suupaltti laiskiaismummi, joka laukoo osan parhaimmista vitseistä.

Steve Martinon ja Mike Thurmeierin ohjaaman elokuvan keskeinen sanoma liittyy jälleen perheen ja ystävien merkitykseen. Leffasta voi huoletta povata yhtä kuluvan kesän kassamagneeteista. 

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Laatuleffoja kolmiulotteisesti

Elokuvateatteri Y-Kino tempaisee 13.−17.6. esittämällä neljä suursuosikkia kolmiulotteisina versioina. Avatar, Titanic, Autot 2 ja Tintin seikkailut − Yksisarvisen salaisuus ovat olleet niin kaupallisia kuin arvostelumenestyksiäkin.

                              Na'vi-neito Neytiri (Zoe Saldana) Avatar-leffassa.

Avatar 3D (2009) on Titanicin ohjaaja James Cameronin seikkalufantasia ja tieteiselokuva. Se sijoittuu kaukaiselle Pandoran planeetalle, jota asuttaa kolmimetrinen na’vi-kansa. Maapallon energiakriisin kanssa painiskeleva ihmiskunta käyttää häikäilemättä kaukaisen planeetan luonnonrikkauksia. Halvaantunut merijalkaväen sotilas Jake Sully (Sam Worthington) lähetetään Pandoralle suorittamaan haastavaa tehtävää. Koska Pandoran ilmakehä on ihmiselle myrkyllistä, kloonataan Jake avatar-kehoon, joka on sekoitus ihmis-DNA:ta ja planeetan paikallisen navi-heimon DNA:ta. Uusi keho palauttaa Jaken liikuntakyvyn.  Pandoran Jake havaitsee pian harvinaisen kauniiksi, mutta myös vaaralliseksi maailmaksi.

Jake tutustuu viehättävään navi-neitoon (Zoe Saldana), ja suhde tähän muuttaa hänen elämänsä.  Jake otetaan navi-yhteisön jäseneksi.  Alkuperäisen tehtävän päättyessä Jake joutuu vaikeiden valintojen eteen. Hänen täytyy johtaa taistelua ihmiskunnan pelastamiseksi - mutta omaa rotuaan vastaan.

Avatar (K-12) on elokuvahistorian kaupallisesti menestynein elokuva. Sen trailerin löydät tästä.

                             Titanicin rakastavaiset Jack (Leonardo diCaprio)

                             ja Rose (Kate Winslet)

Titanic 3D (1997/2012) on James Cameronin elokuva maailman tunnetuimmasta laivasta ja sen traagisesta kohtalosta. Huhtikuussa 2012 tuli kuluneeksi sata vuotta loistoristeilijän tuhosta. Tapahtuman muistoksi julkaistiin uusi kolmiulotteinen versio elokuvahistorian suurmenestyksiin kuuluvasta leffasta. Uudelleenmasteroitu versio tuntuu aiempaakin todenmukaisemmalta.

Titanic tuli tunnetuksi myös yhdestä elokuvahistorian kauneimmasta rakkaustarinasta. Elokuva kertoo 17-vuotiaan Rosen (Kate Winslet) ja Jackin (Leonardo Di Caprion) epäsäätyisen rakkaustarinan. Titanic nosti molemmat tähteyteen. Winslet ja DiCaprio ovat myöhemmällä urallaan nousseet todella arvostetuiksi luottonäyttelijöiksi.

Titanic (K-12) on elokuva, joka pitää kokea. Trailerin löydät tästä.

                            Tintti, kapteeni Haddock ja Milou-koira merihädässä.

Eurooppalaisen sarjakuvan kestosuosikki Tintti on siirretty valkokankaalle ohjaajalegenda Steven Spielbergin uutuuselokuvassa Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus 3D (2011). Kaikkien Tintin ystävien riemuksi Spielberg ja tuottajavelho Peter Jackson ovat onnistuneet lähes täydellisesti. Elokuva on samanaikaisesti jännittävä seikkailutarina, loistava 3D-leffa ja kaikkien aikojen paras liikkeentunnistukseen perustuva elokuva. Elokuvan arvostelun ja trailerin löydät tästä. (K-12)

                             Hinausauto Martti ja kumppanit Autot 2:ssa

Auto2 (3D, 2011) on ohjaaja John Lasseterin seikkaluanimaatio, jonka järkevä ikäraja olisi K-7.

Kilpa-auto Salama McQueen ja humoristinenhinausauto Martti suuntaavat  leffassa uusille jännittäville urille elokuvassa osallistuessaan kautta aikain ensimmäiseen kaikille kilpa-autoille tarkoitettuun mestaruussarjaan, jossa ratkaistaan maailman nopeimman  auton titteli. Matkasta mestaruuteen tulee kuitenkin mutkikas ja kuoppainen. Samalla kun Salama valmistautuu kilpailuun, Martti temmataan mukaan vakoiluseikkailuun, jossa hinausauto kurvaa läpi Japanin ja Euroopan suurkaupunkien. Elokuvan trailerin löydät tästä.

Lumikin tummasävyinen versio

                                          Metsästäjä (Chris Hemsworth) ja Lumikki

                                          (Kristen Stewart) ovat leffan sankaripari.

Mainosfilmimaailmasta ponnistava Rupert Sanders on tarrannut kiinni todelliseen klassikkoon ohjatessaan Grimmin veljesten tunnetuimpiin satuihin kuuluvasta Lumikista modernin fantasiaversion. Lumikki ja metsästäjä (2012) on visuaalinen, synkänpuolinen ja keskiaikaan liittyvä fantasiarymistely, jossa hyvän voitto pahuudesta toteutuu vasta loppumetreillä. Väkivaltainen filmi ei todellakaan ole tarkoitettu perheen pienimmille.

Tässä elokuvassa ei ole perustarinan lisäksi juurikaan jäljellä Disney-yhtiöiden edelleenkin hurmaavasta animaatio-Lumikista (1937). Lumikin ilkeä äitipuoli Ravenna (Carlize Theron) raivaa ensi töikseen kuninkaan tieltään ja sulkee tämän kauniin tyttären (Kristen Stewart) pohjoistorniin. Kauneutta ja ikuista nuoruutta janoava kuningatar kuulee taikapeililtään karun totuuden: Lumikista on tulossa häntä kauniimpi, minkä vuoksi mustatukkainen neitokainen on surmattava.

Lumikin eliminointi annetaan juopon metsäjän (Chris Hemsworthin) tehtäväksi. Tämä kuitenkin säästää tytön, suojelee tätä synkän metsän vaaroilta, opettaa Lumikin käyttämään miekkaa ja asettuu tukemaan tätä taistelussa ilkeää kuningatarta vastaan.

Elokuvan toteutuksessa on käytetty hienoja tehosteita. Erityisen vaikuttava on keijujen valtakuntaan liittyvä katkelma, jonka aikana komea uroshirvi siunaa Lumikin. Rauhallisen otoksen katkaisee kuitenkin ilkeä kuningattaren Finn-veljen (Sam Spruell) joukkojen rymistely. Leffan ongelmana on hieman hentoinen tarina ja jatkuva sapelinkalistelu, jotka haittaavat juonikokonaisuuden rakentamista.

Näyttelijäsuorituksesta jää mieleen vaalean Charlize Theronin jäänviileä ja jopa yliampuva roolityö ilkeänä kuningattarena. Hänen rinnallaan Twilightin Bellana pinnalle noussut Kristen Stewart jää toiseksi. Thorina tutuksi tullut Chris Hemsworth tekee rutiinisuorituksen. Leffan hauskimpia roolihenkilöitä ovat Lumikin seitsemän kääpiötä, joiden esittäjiin kuuluvat brittinäyttelijöistä mm. Bob Hoskins, Ian McShane ja Ray Winstone. 

 Elokuvan trailerin löydät tästä.

Depp kauhukomedian helmenä

                               Johnny Depp on vakuuttava herrasmiesvampyyrinä.

Viime vuosina vampyyrielokuvat ovat nousseet suureen suosioon. Twilightin ja televisiossa pyörivän True Bloodin kaltaiset teinivampyyrisaagat ovat olleet melkoisia yleisömenestyksiä. Oman osansa kassatuloista pyrkii kahmaisemaan näyttelijätähdillä kyllästetty kauhukomedia Dark Shadows (2012), joka on ohjaajalegenda Tim Burtonin käsialaa.

Elokuva käynnistyy vuodesta 1772. Menestyvä liikemies Barnabas Collins (Johnny Depp) rakentaa omaa kalanjalostusimperiumiaan ja menestyy myös naisrintamalla. Epäonnekseen hän särkee kauniin noitanaisen sydämen, kun Barnabas rakastuukin viehättävään Josetteen (Bella Heathcote).  Raivostunut Angelique Bouchard (Eva Green) raivaa Josetten tieltään, noituu Barnabaksen vampyyriksi ja hautaa tämän arkussaan maan uumeniin.

                                          .

Kaksisataa vuotta myöhemmin kaivinkoneen kauha osuu vampyyrin kirstuun ja Collins pääsee valloilleen aivan erilaiseen maailmaan. Vuosi 1972 on glam rockin kulta-aikaa (T. Rex ja Alice Cooper) ja hippiliikkeen hiipumista. Elokuvan hipit pääsevät juhlarooliin Collinsin verikekkereissä, mutta sen jälkeen kalvakas vampyyri paneutuu mielipuuhaansa. Hän entisöi rappeutuneen Collingwoodin kartanon ja tutustuu samalla sukunsa omituisiin edustajiin.

Rähjäistä kartanoa emännöi kova liikenainen Elizabeth Collins (Michelle Pfeiffer), joka kilpailee kalasäilykemarkkinoista häijyn kaunottaren Angeliquen  (Eva Green) kanssa. Hänen hankalalla teinityttärellään Carolynillä (Chloë Grace Moretz) on salaisuutensa. Elizabethin velton veljen Rogerin (Jonny Lee Miller) poika David (Gulliver McGrath) saa kotiopettajakseen kauniin Victorian (Bella Heathcote), joka muistuttaa Barnabaksen menettämää Josettea. Kartanon väkeen kuuluvat myös juoppo palvelija Willie Loomis (Jackie Earle Haley) ja neuroottinen psykiatri (ohjaajan puoliso Helena Bonham Carter).

Dark Shadows (”Tummat varjot”) perustuu 1960- ja 1970-luvulla Yhdysvalloissa esitettyyn päiväsarjaan, joka viehätti aikanaan niin Burtonia kuin Deppiäkin. Yli tuhannen jakson kulttisarjan tiivistäminen alle kaksituntiseksi elokuvaksi ei ole ollut helppo tehtävä. Tummasävyinen, visuaalisesti ja efekteiltään hieno goottielokuva kärsii käsikirjoituksen ongelmista. Tarina hapuilee siellä sun täällä. Elokuvassa on hyviä oivalluksia ja huumorin pilkahduksia, mutta draaman kaari jää jännittämättä.

Leffan pelastavat useat hyvät näyttelijäsuoritukset. Johnny Depp tekee jälleen kerran nappisuorituksen. Hänen kaunopuheinen herrasmiesvampyyrinsä on kerrassaan mainio. Ranskalainen kaunotar Eva Green on yliampuvuudessaan hyvä sähäkkänä noitanaisena. Hän on pahisroolissaan vaikuttava platinainen ilmestys. Scorsesen Hugo-elokuvassa loistanut Chloë Grace Moretz hoitaa hienosti ongelmatyttären roolin.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Kovasikajuttu rokkaa täysillä

                                          Kehitysvammaisten punk-bändi on jo
                                          noussut kulttimaineeseen.

Y-Kinon ohjelmistoon tullut Jukka Kärkkäisen ja J-P Passin Kovasikajuttu (2012) on erinomainen suomalainen dokumenttielokuva. Se kertoo neljän kehitysvammaisen miehen punk-bändin nousemisesta tuntemattomuudesta ilmiöksi. Filmin aitous, elämänmyönteisyys ja kyky kertoa erilaisuudesta vahvasti ja rehellisesti puhuttelevat  katsojaa.

Pentti Kurikan Nimipäivät –bändi kasattiin vuonna 2009 kehitysvammaisille tarkoitetussa työpajassa. Bändin nokkamies Pertti Kurikka kirjoittaa bändin sanoitukset yhdessä Kari Aallon (laulu) kanssa, säveltää kappaleet ja soittaa kitaraa. Pertin ja Karin lisäksi bändiin kuuluu Sami Helle (basso) ja Toni Välitalo (rummut).

Kovasikajuttu toimii erinomaisesti musiikkidokumenttifilminä. Yhtye soittaa nopeaa peruspunkkia, jonka suomalaisina esikuvina ovat toimineet 70- ja 80-lukujen vaihteessa toimineet Ratsia, Ypö-Viis ja Kollaa Kestää. Laulusolisti Kari esittää yhteiskunnallisen kritiikkinsä kuin Pelle Miljoona, vaikka hänen äänensä ja puhetapansa muistuttaa enemmän Andy McCoyta. Sanavalmis Kari riekkuukin rock-kukon tavoin: Rock, rock, rock. Kohta pääsee röökille ja naiselle!

Punkin ytimessä on kriittisyys yhteiskuntaa ja sen aiheuttamia ongelmia kohtaan. Elokuvassa kuultujen biisien sanoituksissa arvostellaan vammaisten laitoshoitoa, asuntolaelämää, eduskuntaa, päättäjiä ja jopa jalkahoitoa. On hienoa seurata bändin ja sen jäsenten arkista elämää iloineen, suruineen, rakkauksineen ja vihanpurkauksineen. Välillä soittajakaveria sadatellaan, mutta pian riidat sovitaan rehellisellä kädenpuristuksella. Kovasikajuttu on sekä hauska että liikuttava elokuva.

Vaikka vammaisten yhtye pysyy aina yhteiskunnallisessa marginaalissa, on yhtyeen tietä treenikämpältä pikkuklubien kautta kesäfestareille kiintoisaa seurata. Mitä pidemmälle leffa etenee, sen merkittävämmäksi käyvät musiikilliset tunnustukset. Vaikka Pentin kitara ja Iron Maiden-liivi ovat nähneet parhaat päivänsä, Kovasikajuttu rokkaa täysillä.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Sotilaszombit lahtauspenkissä

 

Zombisotilas käy kaulukseen.

Musiikkivideoistaan tunnetun Marko Mäkilaakson ensimmäinen pitkä elokuva War of the Death – Stone’s War (2011) taitaa olla näkemistäni tämänvuotisista leffoista huonoin. Toiminta- ja kauhuelokuvan sekasikiö on rehellisesti sanottuna puuduttavaa katseltavaa. Edes suomalaiset kärkipään näyttelijät Mikko Leppilampi, Samuli Vauramo ja Antti Reini eivät pysty pelastamaan elokuvaa, joka kaatuu heikkoon käsikirjoitukseen.

Elokuva ajoittuu jatkosodan alkuun, jolloin suomalaisten ja amerikkalaisten (!) valiojoukko saa tehtäväkseen hyökätä Neuvostoliiton alueella sijaitsevaan erikoisbunkkeriin. Sen tiloissa ovat saksalaiset hyökkääjät harjoittaneet outoja ihmiskokeitaan. Erikoisjoukon hyökkäys ei suju hyvin. Se joutuu pian vetäytymään metsään ja joutuu yllätetyksi.

Suomalais-amerikkalainen iskujoukko saa vastaansa äskettäin surmaamansa sotilaat. Nämä elävät kuolleet eli zombit käyvätkin sen jälkeen hupenevan valiojoukon kimppuun kuin herhiläiset. Loppu elokuvasta on yhtä lähitaistelun mäiskettä pääosin pitkin bunkkerin sokkeloita.

George A. Romeron zombielokuviin (esim. Elävien kuolleiden yö, 1990) verrattuna Mäkilaakson leffasta puuttuu aito kauhu ja jännitys. War of the Dead ammentaa Resident Evilin (2002) tapaan paljon tietokonepelien maailmasta, jossa pitkin käytäviä eteneviä örkkejä tai zombeja lahdataan silmät kiiluen. Toisin kuin parhaissa lahtauspeleissä, saman asian tuominen valkokankaalle tuntuu totaalisen tylsältä.

Kansainvälisiltä markkinoilta imuroidulla miljoonalla eurolla olisi voinut huomattavasti paremmankin elokuvan. Leffan myönteisiin puoliin kuuluu taitavasti toteutettu yökuvaus, josta vastaa Hannu-Pekka Vitikainen. Kuvakulmien visuaaliseen esillepanoon on myös kiinnitetty huomiota.

Elokuvan trailerin löydät tästä.

Nuoruus ei ole ikuista

                                            Keski-ikäiset miehetkin tiiraavat tipuja.

American Pie:  Luokkakokous (2012)on suositun komediasarjan neljäs osa. Päähenkilöt ovat tässä leffassa varttuneet lukioikäisistä keski-ikäisiksi fysiikaltaan, mutteivat mieleltään. Elokuvan keskiössä olevaan luokkakokoukseen valmistaudutaan yhtä innokkaasti kuin 18-kesäisinä.

Jon Hurwitzin ja Hayden  Schlossbergin ohjaama  Luokkakokous lienee luokiteltavissa kreisikomediaksi. Vauhtia pitää yllä miesviisikko, joka on huomaamattaan liukunut keski-ikäisyyden ja keskinkertaisuuden syövereihin. Siitä huolimatta tälle joukolle sattuu ja tapahtuu. Osa sattumuksista on aidosti hauskoja, osa aiheuttaa suunnatonta myötähäpeää.

Yhdeltä lapsiperheen arki on vienyt ennen niin kiihkeän seksielämän. Toinen on hurahtanut suhteeseen hörhöilevän bimbon kanssa. Kolmas on tanssitalentti, jota julkisuus kuitenkin vaivaannuttaa. Neljäs on sepittäjäsankari vailla vertaa. Viides on ikiteini, jonka typerät tempaukset saavat ajoittain niin kaverit kuin kriittisen katsojankin raivon partaalle.

Amerikanpiirakan annista 70 prosenttia liikkuu navan alla. Paljon on puhetta siitä, mistä on puutetta. Elokuvan kohdeyleisöksi valikoituvatkin luontevasti yläkoulu- ja lukioikäiset sekä kreisikomedioiden kaikenikäiset ystävät. Luokkakokouksen roolihenkilöitä ikään katsomatta ohjaa enemmän alapää kuin yläpää, mutta myös rakkauden ja läheisyyden puute.

Luokkakokous tuo pintaan niin nykyiset kuin ennen koetutkin ihmissuhteet. Joitakin alkaa vanha suola janottaa, jotkut luovat uusia suhteita, osa pitää kiinni olemassa olevista ihmissuhteistaan. Kyseessä on siten ripaus todellista elämää kaiken kohelluksen keskellä.

Elokuvan trailerin löydät tästä.